Toinen doketakselihoito

Toinen doketakselihoito sujui jo melkein rutiinilla. Sanon melkein, koska solunsalpaaja tiputettiin tälläkin kertaa alkuun tavallista hitaammin allergisten reaktioiden varalta. Kuulemma niitä tyypillisimmin tulee ensimmäisellä tai toisella kerralla, jos on tullakseen. Mitään ei tullut, lukuunottamatta sitä että loppuvaiheessa sydän tuntui kertaalleen ottavan muutaman pikaisen steppiaskeleen, mutta Meilahdessa vierähti kuitenkin melkein kolme tuntia. Jääpaloja imeskelin ahkerasti ja suu tuntuu ehjältä. Jano on hirveä, niin kuin edellisenkin hoidon jälkeen, tosin se taitaa johtua pikemminkin kortisonista. Kaikkialle olen kulkenut puolen litran vesipullon kanssa. Mutta vähintään pari litraahan tässä pitäisikin hoidon jälkeen juoda saman päivän nimiin, kaiketi aineenvaihduntaa vauhdittamaan että doketakseli leviää joka paikkaan ja poistuu sitten myös säädetyssä tahdissa. Lääkäriltä sain tiistaina kuulla, että jo parissa päivässä se poistuu elimistöstä. Sen jälkeen loppu aika kuluu sen jättämistä vaurioista toipumiseen, ja teho perustuu siihen, että syöpäsolut korjaavat vaurioita huonommin ja hitaammin kuin terveet solut.

Sain itselleni - ihan pyytämättä ja yllättäen - verikokeiden tulokset, joiden salakielen tulkkaaminen vaatikin puoli tuntia ahkeraa kuukkelointia, mutta selvisivät koodien merkitykset sentään. Tulehdusarvot ovat himpun koholla, mutta olivat kuulemma jo ennen ensimmäistä kertaa, ja tuo hemoglobiini on tosiaan alakanttinen, mutta muutoin kaikki näytti olevan tukevasti normaalin rajoissa. Nyt vain yritän huolehtia itsestäni että veriarvot pysyisivätkin kunnossa, ja huomenna pistän Neulastan tehostamaan valkosolujen tuotantoa. Parsakaalia, viime kesänä pakastettua nokkosta ja pihvejä olen varannut hemoglobiinin nostamiseen. Rautatabletteja tms. valmisteita ei edes pitäisi ottaa ilman lääkärin lupaa, enkä niistä välitä muutenkaan, sillä vatsani sietää niitä huonosti ja saan kaikista rautatableteista ripulin. Tämä tuli todettua kun hemoglobiini viimeksi putosi sadan kieppeille poikaa odottaessa ja neuvolassa käskyttivät rautaa syömään. Kävin läpi varmaankin puolen tusinaa valmistetta, eikä vatsani kestänyt niistä ainuttakaan. Alhainen hemoglobiini tuntui minusta jatkuvaa ripulia pienemmältä vaivalta, varsinkin kun olen siihen tottunut kun normaalistikaan hemppa ei kovin korkea ole.

Patologin lausunnonkin sain, ja se oli toinen salakieliteksti, jota en toistaiseksi ole ehtinyt alkaa tulkita. Samat asiathan siinä tietysti ovat kuin lääkäri jo puhelimessakin kertoi, eivätkä ne lukemalla muuksi muutu. On kuitenkin ollut huojentavaa tavata - tosielämässä tai virtuaalisesti - muita samanlaiset madonluvut saaneita ja hengissä selvinneitä. Se antaa uskon vahvistusta.

Sain myös pitkän listan aikoja sinne ja tänne. Seuraava aikani, syöpäpolin sairaalapsykiatrille, joka varattiin jo ennen ensimmäistä hoitoa, on 2.3., mutta sen jälkeen aikoja taas riittääkin: verikokeita, lääkärin soittoaikaa, ja sen jälkeen seuraavat sytostaatit 11.3. jos veriarvot edelleen pysyvät kunnossa. Näistä sytoista toivuttani pääsen maaliskuun loppupuolella uudestaan tietokonetomografiaan ja ultraäänitutkimuksiin, jolta pohjalta lääkäri päättää jatketaanko doketakselilla vai vaihdetaanko CEF-cocktailiin, ja aprillipäivänä on sitten vuorossa neljäs hoitokerta.

Olin alun perin aikonut viime kerrasta viisastuneena mennä Meikusta suoraan kotiin, mutta vaikka olen tässä hoidellut asioita huivi putkella, eilen jäi parin asian hoitaminen kesken ja piti sitten piipahtaa vielä keskustaan. Siinä samalla poikkesin peruukkimyymälään, josta ostin eräänlaisen samettimyssyä muistuttavan päähineen. Samalla tulin puhuneeksi myyjälle hiusten ajelemisesta pois, ja nyt minulla on aivan ilmaiseksi parturiaika huomisaamulle. Hiusten ajelu olisi voitu tehdä myös peruukin sovituksen yhteydessä, mutta silloin en sitä vielä ollut vailla, ja silloin minulle sanottiin että se voidaan tehdä myöhemminkin. Tällä puheella sain siis nyt ajan pään keritsemiseen millin siilille. Yritän muistaa ottaa tekotukankin mukaan, niin saan sen samalla muotoilutettua jos se sitä tarvitsee kun loputkin harventuneet hapseni lähtevät.

Ylläolevasta varmaan huomaakin että en ole oikein tullut sinuiksi peruukin kanssa. Se tuntuu siltä kuin pitäisi hattua sisällä, eikä ainakaan omien hiusten päällä pysy kovin hyvin paikallaan - pidon kyllä luvattiin paranevan kun tukka lähtee. Työpaikalla, jossa olen pörrännyt vaikka virallisesti jo sairauslomalla olenkin, olen käyttänyt huivia. Kotona olen mieluiten ilman mitään päähinettä vaikka hiustyyli onkin tällä hetkellä samalla tavalla päälaelta ohentunut kuin armaalla aviomiehelläni. Ainoastaan ruuanlaittopuuhissa kietaisen huivin päähäni, etteivät keitokset ole täynnä kokkaajan hiuksia.

Jotta hoitojen välissä en joutaisi pitkästymään, käyn myös pitkällistä ja monivaiheista paperisotaa useampaan eri suuntaan. Tähän mennessä olen siis hakenut (ja saanut) toimeentulotukea ja jättänyt Kelaan sairauspäivärahahakemuksen. Huomenna lähtee hakemus pojan päivähoitomaksun alentamiseksi tältä kuulta. Ensi kuulta se täytyy tehdä uudestaan, kunhan sairauspäivärahojen kohtalo selviää. Ja niitä odotellessa täytyy hakea toimeentulotukea uudemman kerran. Jotenkin kafkamaista tämä byrokratia.

Myös yliopisto on pistänyt lusikkansa soppaan. Sen lisäksi että joudun laatimaan ohjaajani kanssa tutkimusvararyhmälle anomuksen väitöskirjani loppuunsaattamisrahan lykkäämisestä tarkemmin määrittelemättömään tulevaisuuteen, tiedekuntani haluaa minulta selvityksen siitä miksi jatko-opintoni eivät etene valmistumiseen tämän kevään aikana niin kuin olisi pitänyt. Kohtaan "syyt opintojen viivästymiseen" kirjoitin "imusolmukkeisiin levinnyt rintasyöpä". Pistinpä piruuttani vielä B-todistuksen kopion liitteeksi.

Ja niinhän siinä sitten tänään kävi, että vaikka olin luvannut itselleni ottavani tämän loppupäivän levon kannalta, kortisoni-high veti taas pidemmän korren ja olen puuhannut ja touhunnut vimmaisesti. Huomenna aion näiden samojen ihmepillerien voimin valmistella pojan syntymäpäivien toisen vaiheen - lauantaina meille tulee sukua ja pari kaveria jotka eivät viikko sitten päässeet paikalle. Huomenillalla menemme vielä ystäväperheen luokse syömään. Minä olen kuskina, koska aikuisten ruokajuomat ja kortisonikuuri eivät sovi yhteen, ja lienee sitä doketakselilla työllistettyä maksaakin syytä sääliä. 

Sunnuntaina sitten olenkin taas sohvan pohjalla. Mutta nyt tiedän, että parin päivän päästä sieltä jo noustaan.