Paremmat yöunet

Eilen illalla otin nukkumaan käydessäni yhden rauhoittavan (15 mg Oxamin) kortisonin vaikutuksia kumoamaan. Ja katsopa pientä ihmettä: lääkäri oli arvellut että yksi Oxamin ei ehkä auta kortisonin aiheuttamaan unettomuuteen, mutta lukuunottamatta sitä että nelivuotias herätti yöllä lääketokkuraisen äidin kompuroimaan sängystään, nukuin kuin uppotukki ja heräsin aamulla vasta puoli yhdeksältä, virkeänä ja valmiina tarttumaan päivän touhuihin. Merkittävä parannus edellisen kortisonikuurin viimeisen yön parin tunnin uniin ja aamun henkiseen ja fyysiseen vapinatilaan. Tällä tavalla aion mennä jatkossakin ja aloittaa rauhoittavat yöksi heti kortisonikuurin alettua. Auton rattiinkaan ei sitten tule edes vahingossa kortisonihuuruissa lähdettyä koheltamaan, kun rauhoittavat ovat kolmiolääkkeitä. 

Tänään juhlistimme pojan nelivuotissynttäreitä vielä toistamiseen. Kohta aamupalan jälkeen paistuivat kakut ja piirakat uunissa. Vaikka aamu olikin aurinkoinen, napakkaa pakkasta ja kovaa tuulta on tänään pitänyt, joten ei ole edes harmittanut katsella ulkoilmaa vain ikkunan läpi. Päivä olikin melkoista hulinaa pienen tupamme toistamiseen täyttyessä aikuis- ja lapsivieraista, vaan ihmeesti jaksoin heilua jaloillani kutsuja emännöimässä tulematta edes iltaa kohti kovin kipeäksi. Hetken jo ihmettelin olinko sittenkin eilen unohtanut pistää Neulastan, mutta muistin sen kyllä ihan ajallaan. Nyt illansuussa vieraiden jäljiltä tiskaillessa (lateksihanskat käsissä, iho kuivuu pakkasten ja sytohoitojen yhdistelmänä pahemmin kuin ikinä eikä hellävaraisinkaan fairy tee sille hyvää) olin sentään huomaavinani hiukkasen enemmän kolotusta kuin jaloillaan vietetty päivä antaa edellyttää ja nappasin ibusalia. Taidan ottaa toisen satsin vielä nukkumaanmennessä, josko en sitten aamuyöstä heräilisi särkyihin.

Edelliskerrasta viisastuneena aion särkylääkitä itseäni ihan surutta. Viimeksi jostain syystä sinnittelin (terveeltä ajalta tuttuun tapaani) ilman särkylääkkeitä kunnes olo alkoi olla sietämätön. Mutta miksi ihmeessä niin pitäisi tehdä? Kipu vie vain mielenkin matalaksi, eikä mihinkään mukavaan jaksa keskittyä jos kaikki voimat kuluvat kivun sietämiseen. Huomiseen siis valmistaudun paketillisella ibusalia ja vanhalla Jane Austen -sarjalla Ylpeys ja ennakkoluulo. Pojat lähtevät kyläreissulle ja jättävät minut lepäämään puhtaille sohvatyynyilleni. Ja kylläpä se lepo jo tervetulleelta tuntuukin taas viime päivien vauhdin jälkeen.

Nelivuotiaan mieliksi pidin tänään peruukkia kekkereiden ajan, mutta vieraiden lähdettyä heivasin sen heti päästäni. Saan siitä päänsärkyä. Rillipäänä joudun tunkemaan sangat joko peruukin reunan alle, jossa ne painavat, tai virittelemään ne peruukin reunan päälle, mikä ei tunnu yhtään luontevammalta ja saa silmälasit valumaan nenää pitkin. Toisaalta siilitukka tuntuu aika vilpoiselta jopa sisätiloissa, joten kompromissina olen nyt kotioloissa pitänyt niin ikään peruukkikaupasta ostamaani pehmeää, oranssinväristä velour-samettimyssyä. Kynsilakassa siirryin värittömään, kun kyllästyin paikkailemaan koko ajan lohkeilevia lakkoja.

Kaikenlaisia pikkuharmeja tietysti on: peukalosta meni iho rikki ihan silkkaa kuivuuttaan vähän ennen sytoja eikä ole parantunut vieläkään, lievästi tulehtuneelta vaikuttaa vaikka olen bepanthenia yrittänyt siihen ajaa ja laastarilla suojailla. Limakalvot ovat taas hiukan arat ja kuivumisen tunne ja jano ihan hirmuinen. Samanlaista sudennälkää ei vielä ole ilmennyt kuin viimeksi sytojen jälkeen, mutta kyllä tuossa päivän jännityksen uuvuttaman synttärisankarin nukahdettua tähän emäntään vaivattomasti upposi melkein kokonainen kotiin kuljetettu pizza...