Veden voima

Tiedättekö vaahtokarkkikokeen? Kokeessa tutkija kertoo nelivuotiaille lapsille, että he saavat vaahtokarkin. Sitten tutkija kertoo lähtevänsä huoneesta joksikin aikaa. Soittamalla kelloa lapset voivat kutsua tutkijan takaisin. He saavat myös syödä karkin milloin vain. Mutta jos he jaksavat odottaa soittamatta kelloa ja syömättä karkkia sen aikaa, kun tutkija on poissa huoneesta, he saavat kaksi karkkia.

Tutkija jättää vaahtokarkin pöydälle ja poistuu huoneesta. Lapsia on kahdenlaisia. Osa keskittyy ankarasti vastustamaan kiusausta ja tuijottaa pöydälle jätettyä herkkua. Nämä lapset poikkeuksetta päätyvät lopulta syömään karkin ja soittamaan kelloa. Toiset lapset sen sijaan yrittävät saada aikansa kulumaan keksimällä muuta tekemistä. He onnistuvat odottamaan vaaditun ajan kiinnittämällä huomionsa houkuttelevan vaahtokarkin sijasta muuhun. Kun on tutkittu näiden lasten myöhempää elämää, on huomattu, että ne, jotka onnistuivat olemaan syömättä vaahtokarkkia ovat selviytyneet elämässä paremmin kuin se lapsiryhmä, joka väsyi odottamaan. He ovat paitsi menestyneet paremmin opinnoissa ja työelämässä, myös ihmissuhteissaan, ja lisäksi he ovat terveempiä ja onnellisempia.

Olin kuullut kokeesta aikaisemmin, mutta kun näin sen eräässä dokumentissa televisiosta, koin jonkinlaisen oivalluksen hetken. Vaahtokarkkikokeen opetus ei suinkaan ole se, että onnistunut kiusausten vastustaminen tekee ihmisistä menestyvämpiä – molemmat lapsiryhmät yrittivät parhaansa ollakseen syömättä pöydälle jätettyä vaahtokarkkia. Oleellisia olivat keinot – ne, jotka pystyivät keskittämään huomionsa muualle, onnistuivat.

Suomalaiset arvostavat sisukkuutta ja määrätietoisuutta. Oikein sisukkaasta ihmisestä sanotaan että hän menee vaikka läpi harmaan kiven. Tällaisen ihmisen mieli on fokusoitu kulloiseenkin asiaan tiiviisti kuin kiveen kairautuvan timanttiporan kärki. Samalla tavalla sisukas ihminen kohtaa vaikeudet, tiivistäen mielensä niiden voittamiseen. Mutta entä sitten kun vaikeus seuraa toistaan, tai kun se ei ole voitettavissa – vaikkapa krooninen sairaus? Timanttiporakin tylsyy lopulta. Sisukas ihminen voi uupua ja lannistua, jos harmaan kiven takana on aina uusi samanlainen.

Entä jos arvostaisimme enemmän joustavuutta kuin sisua? Silloin voisimme verrata mieltämme veteen. Vesi saattaa hetkeksi pysähtyä kohdatessaan esteen, mutta löytää sitten reitit kiertää sen ympäri, tai tihkuu hiljalleen läpi esteessä olevista rakosista. Vesi pääsee jopa kallioiden uumeniin ohuen ohuita halkeamia pitkin. Vesi ei anna periksi, se löytää uuden reitin.  

Pukeudu pinkkiin päiväksi

Lokakuu on perinteisesti rintasyöpätietoisuuskuukausi. Tänään on Pukeudu Pinkkiin -päivä. Pukeuduin kiltisti pinkkiin, vaikka suhtautumiseni koko kampanjaan on ambivalentti. Tietoisuus ja tiedotus on tärkeää, mutta sen ympärille kiedottu vaaleanpunainen harso saa minut näkemään punaista.

Kampanjointi on maalannut rintasyövästä jo vähän liiankin ruusunpunaisen kuvan. Hoidot ovat helppoja ja vaivattomia ja lähes kaikki paranevat (eivät parane - se että 98 % on hengissä 5 vuoden kuluttua ei ole sama asia, eikä kerro siitä kuinka monella syöpä uusiutuu myöhemmin). Tämä on johtanut siihen, että muut syöpäpotilaat ovat kateellisia rintasyöpäisten saamasta huomiosta, ja rintasyöpää tunnutaan jo pitävän jonkinlaisena egotrippinä, jolle lähdetään kehittämään omaa persoonallisuutta, vähän niin kuin vuodeksi Intiaan hippeilemään. Sitten vain silikonia poveen ja kirjoittelemaan valaistuneista kokemuksista tai puhumaan naistenlehdissä siitä, mitä syöpä opetti.  

Sen sijaan mitään ambivalenttia ei ole suhtautumisessani Roosa nauha -keräyksen tavoitteisiin. Syöpätutkimus on tärkeää, ja rintasyöpätutkimus ja rintasyöpätietoisuuden lisääminen on erittäin tärkeää, koska kyseessä on naisten yleisin syöpä, johon vastoin yleistä käsitystä sairastuvat myös nuoret naiset - jotkut lääkärit sanovat jo, että lisääntyvässä määrin, toiset kieltävät että lisäystä nuorten naisten syöpien määrässä ei ole havaittavissa. Nuoret naiset myös kuolevat rintasyöpään suhteellisesti useammin, sillä heidän syöpänsä on tyypillisesti aggressiivisempi ja usein se myös löydetään myöhemmin, koska nuoret eivät välttämättä tutki rintojaan, eivät käy missään seulonnoissa, eikä heidän omia löydöksiään oteta aina vakavasti ja tutkita riittävän perusteellisesti. Nuorten naisten rintasyövät ovat useimmiten perinnöllisiä, miesten rintasyövät (kyllä, mieskin voi sairastua rintasyöpään) ovat sitä käytännössä aina. Rintasyöpä voi olla yhteydessä myös kohonneeseen riskiin saada tiettyjä muita syöpiä. Rintasyövän perinnöllisyyttä ymmärretään kuitenkin vielä yllättävän vähän. Perinnöllisyystutkimus on kallista, mutta sen tuoman tiedon avulla tulevaisuudessa voidaan kenties ennaltaehkäistä niiden sairastumista, joilla on siihen perinnöllinen riski.

Siksi pyydän: vaikka kaikki pinkki saisikin hampaasi vihlomaan, tuethan rintasyöpätutkimusta.  

Kaksi vuotta diagnoosista

Kaksi vuotta sitten pötköttelin Naistenklinikalla Opamax-pöllyssä ja katselin tyynesti tietokoneen ruudulta ultrakuvaa jossa rinnassani oleva patti oli kuin musta aukko. Samana iltana, tai ehkä seuraavana, autoin iäkkäämpää rouvaa työntämällä hänen autoaan irti lumihangesta muistamatta että paksuneulanäytteen jälkeen ei moista ruumiinponnistusta suositeltu. Meitä oli kolme työntämässä, ja saimme tehdä töitä hartiavoimin ennen kuin auto irtosi penkasta. Vasta kun rouva ei saanut autoa liikkeelle vielä senkään jälkeen kun renkaiden alla oli taas vain katua, huomasin kysyä: "Ei kai teillä ole käsijarru päällä?".

Isosta osasta syöpävuotta en näin jälkeenpäin muistaisi mitään ilman tätä blogia. Käsijarru oli päällä myös aivoissani. Piti keskittyä olennaiseen, selviytymiseen. Ruumis meni läpi syöpähoitomankelia, sielu taivasteli jossain perässä voiko tämä olla tottakaan. Sen jälkeen kun käsijarru nostettiin ja pyörät lähtivät taas pyörimään, sielulta meni hyvä tovi ottaa ruumista kiinni.

Millaisen matkan ruumis ja sielu, nuo erottamattomat kumppanukset, ovat kahdessa vuodessa tulleet Naistenklinkan ultrauspöydältä kotisohvan nurkkaan?

Ruumis on sopeutuvainen. Puuttuvan rinnan kanssa olen oppinut olemaan. Omaksi yllätyksekseni olen jopa alkanut kallistua sille kannalle, että en ehkä haluakaan korjausleikkausta, vaan saattaisin jopa mieluummin antaa poistaa tuon toisenkin rinnan. Sen pateista ja muhkuroista kun en ota tolkkua yhtään sen enempää kuin otin siitä edesmenneestäkään. Naiseksi en itseäni aina tunne, mutta enpä tuntenut kaikin ajoin silloinkaan, kun minulla oli vielä (ainakin näennäisen) terve ruumis, joten ei se taida olla kiinni tissien määrästä vaan korvien välistä. Jokaista särkyäkään en enää pidä etäpesäkkeenä. Ainahan johonkin kohtaan koskee - en ole tainnut kokea yhtään täysin kivutonta päivää syöpähoitojen jälkeen. Turha niitä kaikkia on jäädä kuulostelemaan.

Sielu on hitaampi sopeutuja. Ennen joulua tapasin ystäviä. Meitä oli neljä naista, kutakuinkin samanikäisiä kaikki. Eräs muista esitti toivomuksen, että kokoontuisimme samalla tavalla vielä seitsemänkymppisinäkin. Toiset lupasivat, ilman muuta. Minä olin hiljaa. Lopulta sanoin, että sellaista en voi luvata. On matkoja, joita ajatus ei vielä kanna. Mutta matka taittuu. Jokainen eletty päivä on yksi lisää.

Kesälaitumilla

Kesä. Olen lomaillut. Viettänyt aikaa perheen kanssa. Tavannut ystäviä. Matkustanut, mökkeillyt, uinut, saunonut, soutanut, hoitanut kasvimaata. Syönyt jäätelöä ja mansikoita. Rentoutunut.

Jätin kaupunkiin niin stressin kuin syövänkin. On merkillistä kuinka sen jälkeen kun annoin itselleni luvan ajatella syöpää niin paljon kuin haluan, en oikeastaan ole juurikaan ajatellut sitä. En enää jokaisesta kivunvihlaisusta tai yskähdyksestä ajattele automaattisesti syöpää, vaan olen kehittynyt erittäin taitavaksi keksimään muita selityksiä vaivoilleni. Ehkä nyt, kun leikkauksesta on reilu vuosi, alan myös tottua elämään proteesin kanssa. En enää tunne koko ajan että jotakin puuttuu, enkä vilkuile näkyykö kaula-aukostani jotakin ylimääräistä - tai pikemminkin se että jotakin ei ole. Olen hiljalleen kevään ja kesän mittaan ylittänyt omia kynnyksiäni: käynyt uimahallissa ja saunonut ystävien ja lopulta myös heidän lastensa kanssa.

Perjantaina menen viimeisen kerran tapaamaan psykiatria. Ehkä nyt on hyvä aika pohtia, kuinka tämä kokemus minua muutti? Lopulta hyvin vähän. Fyysisesti olen auttamatta hieman entistä raihnaisempi, mutta en kovin helpolla anna periksi sellaisille rajoitteille (mistä maksan toisinaan kipuina ja lisääntyneenä turvotuksena, myönnettäköön). Yritän kenties syödä hiukan entistä terveellisemmin, mutta toisaalta olen lukenut että triplanegatiivinen rintasyöpä ei yleensä ole yhteydessä elintapoihin - ja toisaalta ne virheet joita elintavoissani kenties olen menneisyydessä tehnyt eivät muutu tekemättömiksi vaikka siirtyisin ruokavalioon joka koostuisi pelkistä vihreästä teestä, parsakaalista ja herkkusienistä. Olen uskoakseni saanut kärsimyksestä sellaisen oppitunnin, joka ei heti unohdu, ja kenties, toivottavasti, se tekee minut ymmärtävämmäksi muiden kärsimystä kohtaan.

Elokuussa on edessä paluu arkeen sekä työrintamalla että vuosikontrollien merkeissä. Lisäksi odottelen edelleen kutsua perinnöllisyystutkimuksiin. Mutta tällä hetkellä en osaa pelätä edes tulevia kontrolleja. En ole vielä valmis julistamaan voittoa syövästä - jos koskaan tulen olemaankaan - mutta jokin perimmäinen, itsepintainen usko siihen, että elämä jatkuu ja kantaa tavalla tai toisella, on nähtävästi palannut, ja sen myötä olen saanut takaisin kyvyn nauttia elämästä.

Irti syövästä?

Pitkään mietin, mikä minussa on vikana, kun en osaa "päästä irti" syövästä. Vaikka hoidot olivat ohi jo kuukausia takaperin, syöpä kävi mielessä päivittäin monta kertaa - tulenhan muistutetuksi siitä heti aamulla pukeutuessani. Minusta kuitenkin tuntui että minun olisi pitänyt jotenkin ajattelemasta sitä ja yrittää jatkaa elämääni ikään kuin mitään syöpää ei olisi koskaan ollutkaan. Mitä enemmän pinnistelin, sitä enemmän syöpää ajattelin. Oliko ehkä niin, että en halunnutkaan irrottaa otettani sairaudesta?

Hiljalleen olen tullut siihen tulokseen, että pyristellessäni "irti syövästä" olin väärillä jäljillä koko ajan. Syöpäkokemus on kuin nuoruuden ensimmäinen sydänsuru tai lapseni syntymä. Aivan samalla tavoin se on nyt osa minua ja tulee aina olemaankin. Kun pitkään ajattelin syöpää vihollisena, josta täytyy päästä eroon, minun ei ole aivan helppoa opetella hyväksymään sitä, kuinka se on yhä päivittäin läsnä elämässäni. Tunnen edelleen ajoittain suorastaan vihaa tätä sairautta kohtaan, jonka koen pilanneen paljon sellaista mikä oli hyvää. Uskon kuitenkin että aivan niin kuin kauan sitten koettu sydänsuru on haalistunut olemattomiin ja synnytyksen kivut viidessä vuodessa unohtuneet, tämäkin kokemus hiljalleen muuttaa muotoaan. Ei minun tarvitsekaan "päästä irti" - minun täytyy oppia elämään sen kanssa.

Kauneus on katsojan korvien välissä

Ostin kirja-alesta Pia Kaulion ja Leena Rosenbergin kirjan Nainen ja rintasyöpä (Minerva, 2008). Se onkin ensimmäinen rintasyöpäaiheinen kirja jonka olen lukenut, jos sarjakuvaa ei lasketa. Silloin kun sairastuin en halunnut lukea mitään kirjoja. En voinut sietää selviytymiskertomuksia, joiden sankaritar syöpää tuskin huomasikaan viilettäessään hoitamassa töitään entiseen tapaan, koska ne olisivat saaneet minut tuntemaan itseni, sairaslomalaisen, entistä suuremmaksi luuseriksi, enkä varsinkaan niitä tarinoita, joissa on surullinen loppu, koska se tuntui itselle aivan liian mahdolliselta ja läheiseltä.

Kaulion ja Rosenbergin kirja koostuu pääasiassa rintasyövän itse kokeneilta naisilta kootuista kokemuksista. Naisten omien kertomusten lomassa on Kaulion ja Rosenbergin kirjoittamaa asiatekstiä. Minua kiinnosti varsinkin luku naiseudesta, koska itse olen tuntenut olevani syövän jälkeen aika hukassa naiseuteni kanssa. Luvun aluksi esitetään muutama kysymys: mitä seksuaalisuus ja naiseus sinulle merkitsevät? mitä rintasyöpä vaikutti naiseuteesi? mitä asioita olisit nyt valmis muuttamaan? mitä muutokset vaatisivat toteutuakseen? Siinäpä ajattelemisen aihetta kerrakseen.

Kun valittelin psykiatrille kadonnutta naiseuttani, hän ehdotti, että kokeilisin niitä keinoja, jotka ovat aikaisemmin saaneet minut tuntemaan oloni naiselliseksi. Pyörittelin neuvoa mielessäni. Kun asiaa oikein pohdiskelin, päädyin tulokseen että minulla asia on aina kulkenut niin päin, että kun voin henkisesti hyvin, tunnen oloni mukavaksi myös ruumiissani, kiinnitän huomiota ulkonäkööni ja saan iloa kivoista vaatteista ja pienestä laittautumisesta. Niinä elämäni jaksoina taas kun olen voinut henkisesti huonosti, olen viihtynyt kehnosti myös kehossani, suhtautunut välinpitämättömästi ulkonäkööni enkä ole tuntenut iloa pukeutumisesta. Syövän jälkeen olen elänyt tässä jälkimmäisessä tilassa. Olen kyllä yrittänyt käyttää vaatteita joista olen aikaisemmin pitänyt ja laittaa vähän meikkiä töihin lähtiessäni, mutta ei se ole saanut minua tuntemaan oloani yhtään sen kummemmaksi. Muutamien ihmisten varmasti hyvää tarkoittavat "näytät hyvältä" -kommentit olen ohittanut olankohautuksella, ajatellen että epäilemättä siihen nähden, jos vertailukohtana on vuoden takainen sytostaattipotilas. 

Päätin tarttua härkää sarvista ja toteuttaa yhden haaveen, joka minulla oli ennen syöpää - hankkia itselleni Belle Modesten korsetin. Ajattelin että jos sillä saisin takaisin sitä jotain vaikeasti määriteltävää viihtyvyyttä omassa kropassani, jonka selvästi olen syövän myötä hukannut. Pätevän tekosyyn korsetin teettämiselle sain toivottavasti ensi syksynä koittavasta juhlatilaisuudesta, jossa tarvitsen kaiken itseluottamukseni, ja haluan siksi olla kaikin puolin parhaimmillani.

Tiedusteluuni korsetin teettämisestä proteesitaskulla suhtauduttiin Belle Modestessa mutkattomasti, joten noin kuukausi takaperin kävin otattamassa mittoja ja esittämässä toiveita väristä, materiaalista ja mallista. Nyt tässä kuluneella viikolla kävin sovituksessa, jossa päälleni kokeiltiin omien mittojeni mukaan tehtyä malliversiota. Mieleeni oli tällä välillä jo alkanut tulla epäilyksiä koko hankinnan järkevyydestä - entä jos unelma olisikin pilalla, jos en nauttisikaan uudesta vaatteestani sitten kun sen saan?

Sovituskopissa peilikuvani edessä tunsin tehneeni oikean päätöksen. Vaikka päälläni oli vain puuterinvärisestä kankaasta ommeltu malli, joka on vielä kaukana suunnitellun lopputuloksen silkkisestä ihanuudesta, ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa peiliin katsoessani pystyin näkemään muuta kuin puuttuvan rinnan ja Meilahden mallin tukassa - näkemään itseni, hyväksyvin silmin.

Siivouspäivä

Päätin sitten kortisonihuuruissani tänään, pari koneellista pyykättyäni, tiskattuani ja leivän paistettuani, siivota vielä vaatekomeronkin. Kyytiä saivat niin liian avokaulaiset paidat, pieneksi jääneet uimapuvut kuin rintaliivitkin ajalta ennen kuin minusta tuli amatsoni. Jollakin tapaa en aikaisemmin ollut saanut tähän toimeen ryhdyttyä, vaikka leikkauksesta on jo yli puoli vuotta. Ainakin kymmenen paria rintsikoita siirsin nyt kylmästi roskikseen. Muutaman uusimman ja kauneimman parin säästin laatikkoon kaapin perälle, vaikka en tiedä minkä varalle. Tuskinpa minulla enää ikinä on niille käyttöä. Sääli, tykkäisin kauniista alusvaatteista. Toisaalta alusvaatteisillaan tissipuolisuuteni tulee silmiinpistävän selväksi, proteesiliivit tai ei. Eivät taida kauniit kuorrutukset auttaa, jos kakku on silikonia sisältä?

Ensimmäistä kertaa olen alkanut myös vakavissani miettiä mahdollista korjausleikkausta, jopa niin että karaisin mieleni ja katselin Rinnankorjausleikkauksen käsikirjaa voimatta edes kovin pahoin. Vatsamakkaraa minulla kyllä riittäisi leikeltäväksi asti, mutta selän puolelta otettava LD-kieleke, ehkä yhdistettynä silikoni-implanttiin, kuulostaisi jotenkin mukavammalta vaihtoehdolta. Leikkauskin olisi pienempi. Toisaalta tuolla menetelmällä ei tehdä kovin isoa rintaa, joten ehkä saisin samalla jäljellä olevan rinnan pienennyksen. Se tuntuu alkaneen roikkuakin viime aikoina entistä murheellisemmin, on kai masentunut raukka kaverinsa menetettyään. No, tällä tautihistorialla minulla on kuitenkin vielä paljon matkaa siihen että mistään rekonstruktiosta aletaan kanssani edes keskustella.

Jokin pieni rajapyykki toipumisessa on ehkä saavutettu, kun sain siivouspäivän pidettyä, ja olen alkanut ajatella korjausleikkausta?

Syöpä ei ole lahja!

Viite: Kodin kuvalehti 5/2011, s. 26-29.

Olen omasta sairastumisestani saakka inhonnut lehtien yltiöpositiivisia syövästätoipumisjuttuja, mutta yllämainittu juttu oli liikaa.

On tietysti hyvä että syöpä ei ole enää vaiettu, piiloteltava asia. Ja on totta, että monista syövistä on uusien hoitojen ansiosta nykyisin myös mahdollista parantua, jopa kokonaan. Syöpädiagnoosi on silti yleensä valtava järkytys, ei vain sairastuneelle vaan koko hänen lähipiirilleen. Edelleen on syöpätyyppejä, jotka johtavat lähes aina kuolemaan, mutta tosiasiassa kukaan sairastunut ei voi ennalta tietää, kuinka juuri heidän syöpänsä tulee käyttäytymään. Myös niin sanotut hyvin hoidettavissa olevat syövät voivat yllättää ikävästi vuosienkin kuluttua: uusiutua, levitä - ja tappaa. Eikä syöpä kysy ikää, elämänasennetta tai uskoa omaan selviytymiseen. Jos lääketieteen keinot eivät riitä, se vie hautaan niin pessimistin kuin optimistin, lapsen siinä missä äidinkin. Kuka haluaisi tällaisen "lahjan"?

Vakava sairaus ja siitä toipuminen voi toimia silmien avaajana, herättää miettimään millaisen tästä ainoasta elämästään todella haluaa, ja johtaa täydempään elämään. Silloin selviytyneen on luonnollista jälkeenpäin tulkita tapahtuneen olleen heidän oman elämänsä kannalta loppujen lopuksi hyvä asia. Henkistä toipumista auttaa, jos voi ajatella kaikesta kauheasta seuranneen hyvää.

Jos pitää syöpää lahjana, on minusta kuitenkin käsittänyt jotakin perustavanlaatuista väärin. Syöpä ei ole lahja. Elämä on.

Usko tulevaisuuteen

Pahimpia latteuksia, joita syöpään sairastuneelle ja omaa, mahdollista kuolemaansa pohtivalle voi sanoa, on "eihän meistä kukaan tiedä päiviensä määrää". Vaikka se totta onkin, ei terve nuori tai vielä keski-ikäinenkään ihminen oikeasti elä pohdiskellen mahtaako nähdä seuraavan syntymäpäivän, olla elossa vielä ensi jouluna, sitten kun lapsi menee kouluun. Terve ihminen elää enimmän osan aikaa illuusiossa omasta kuolemattomuudestaan. Hän tekee pitkän tähtäimen suunnitelmia - ensi vuonna, viiden vuoden päästä, kun lapset ovat isompia, sitten kun asuntolaina on maksettu, joskus eläkkeellä, sitten. Ja niin kuuluukin olla, koska muuten ei elämästä tulisi mitään.

Syöpä vei tulevaisuuden. On nyt, ensi viikolla, toivottavasti kesällä, mahdollisesti loppuvuodesta. Jos pysyn "terveenä" tai ainakin riittävän hyväkuntoisena. Ajatus ei kanna vuosien saati vuosikymmenien päähän. Tuntuu vaikealta tarttua mihinkään kovin pitkälle tähtävään. Otin joitakin vuosia sitten vapaaehtoisen eläkevakuutuksen, puolet työurastaan apurahoilla työskennelleen pätkätyöläisen tähänastinen eläkekertymä kun ei päätä huimaa. Sairastuttuani jäädytin eläkkeen säästämisen, sairaspäivärahasta ei ollut varaa maksaa ylimääräistä. Nyt olen pohtinut, pitäisikö minun jatkaa säästämistä. Kai minun pitäisi. Mutta epäilijä korvieni välissä kysyy, mahdanko niitä eläkepäiviä ikinä nähdäkään?

Työhaastatteluissa joskus kysytään, missä henkilö itsensä näkee vaikkapa viiden vuoden päästä. En taitaisi saada sitä työpaikkaa, koska en pysty näkemään itseäni viiden vuoden päästä yhtään missään. En osaa edes kuvitella että olen elossa.

Nelivuotiaastakin tuli jo viisivuotias. Pojan kanssa sitten laskettiin, että vuoden päästä hän täyttää kuusi, ja kahden vuoden päästä seitsemän. Vain kaksi vuotta, ja meidän pienestä pojasta on varttunut koululainen!

Huomasin, että kaksi vuotta ei tunnu mahdottomalta ajalta.

Toinen elämä

Olen tässä mietiskellyt, onko tällä blogilla enää tarkoitusta, nyt kun syöpähoidot ovat (kopkop!) ohitse. Tuntuu hiukan hassulta kirjoittaa tänne siitä, kuinka hankala on löytää sopivia farkkuja, kun on vuotta aikaisemmin kirjoitellut sytostaattihoidoista. Jokapäiväisen elämän ongelmat ovat palanneet triviaaleiksi - onneksi. Syöpä ei tehnyt minusta mitään Pollyannaa, joka sovituskopissa tuskaillessaan muistaisi olla onnellinen siitä että saa sentään tuskailla sovituskopissa, koska voisivathan asiat huonomminkin olla. Oma kroppa ei ole silmissäni sen kauniimpi syöpähoidot kestettyään eivätkä sovituskopin peilit yhtään sen armeliaampia kuin ennenkään.

Ensi maanantaina menen näillä näkymin viimeiseen tapaamiseen psykiatrin kanssa, ja suljen sitten senkin luvun syöpähoidoista. Tuskinpa millekään jatkoterapialle on hänenkään mielestään tarvetta, eiköhän sairauden aiheuttama kriisi ole nyt takana päin. Toisaalta mieli työstää asioita edelleen, niin kuin hiljattain näkemästäni unesta huomasin. Unessa olin syöpäklinikalla, joka oli todellistakin sokkeloisempi, ja minulla oli vuoronumerot peräti kolmeen eri tutkimukseen. En edes oikein tiennyt mitä epäiltiin, mutta aivan kunnossa eivät asiat olleet. Kuljin ahdistuneena ympäri sairaalaa etsimässä paikkoja joihin minun piti mennä, löytämättä kuitenkaan koskaan perille. Helpotukseni oli melkoinen kun heräsin ja muistin, että minähän sain kontrollista puhtaat paperit. 

Kontrollitulosten jälkeen kirjoitin, että tuntui kuin olisin saanut elämäni takaisin. Se ei ehkä ollut aivan täsmällisesti ilmaistu, sillä en saanut takaisin sitä entistä, joka oli ennen syöpää. Tai ehkä elämä on sama, mutta minä olen muuttunut. En tullut uskoon tai kokenut mitään muutakaan maailmankuvan mullistusta, enkä ole alkanut panna kaikkea elämässäni uusiksi - työ, perhe ja harrastukset ovat samat kuin ennenkin. En vieläkään tunne, että tällä kaikella olisi ollut jokin korkeampi tarkoitus. Mutta jokin vielä määrittelemätön on perustavanlaatuisesti toisin.

Jatkossa kirjoittelen tänne satunnaisesti tästä "toisesta elämästäni" - ja tietysti myös niistä syöpärintaman kuulumisista, silloin kun ne tulevat ajankohtaisiksi kontrollien myötä.

Jotkin ympyrät sulkeutuvat. Huomenna menen tanssitunnille, ensimmäistä kertaa vuoteen.

Flunssassa

Iski se sitten lopulta minuunkin, flunssa, kolkuteltuaan aikansa ovella. Oikeastaan tiesin tappioni jo sunnuntaina, mutta annoin taudille periksi vasta eilen koska sunnuntaina tuli vieraita. Yskittää, aivastuttaa, nenä vuotaa, kurkku on kipeä, lihaksia ja niveliä kolottaa. Kuumetta ei ole, pikemminkin alilämpöä - mittasin 36,1 astetta. Ehkä jonkinlaista armeliaisuutta olen kuitenkin oppinut osoittamaan tätä tomumajaani kohtaan, kun päätin jäädä tänään kotiin potemaan. Ennen aikaan olisin todennäköisesti mennyt töihin vaikka olo olisi ollut kuinka kurja.

Harmittavasti jouduin perumaan myös lymfaterapian, sitä ei kuulemma suositella jos jokin virustulehdus jyllää. Toivottavasti tokenen torstaiksi, pitkän viikonlopun aikana turvotus on selvästi alkanut taas lisääntyä. 

Ennen en olisi luultavasti myöskään kehdannut lähteä ulos kävelylle ilmoittauduttuani sairaaksi. Tänään tein kuitenkin mielenvirkistyskävelyn. Tällaisia kavereita sain kävelylläni:

Ensi kerralla täytyy muistaa ottaa kavereille mukaan pähkinöitä ja auringonkukansiemeniä.

Pimeää pään sisällä

Lymfaturvotusta, kuivia limakalvoja, kuumia aaltoja, masennusta, nivelkipuja, närästystä, palan tunnetta kurkussa, sydämentykytystä, unettomia öitä, virtsankarkailua - siinä pieni listaus vaivoista joita rintasyövän sairastaneilla tuntuu yleisesti olevan sytostaattien ja sädehoitojen jälkeen. Ennakkoon näistä ei paljon puhuta, ehkä siksi, että potilaiden pelätään kieltäytyvän hoidoista, jos heille etukäteen valkenee kuinka paljon syöpähoidot elämisen laatua huonontavat, eivät vain hoitojen ajaksi, vaan pitkäksi aikaa jälkeenpäin, vuosiksi, kenties loppuelämäksi.

Minäkin erehdyin kuvittelemaan että syöpä on kuin umpisuolentulehdus, nipsnaps pahat osat pois ja sen jälkeen toivutaan ennalleen. Hoitojen myötä syntyi vähitellen oivallus, että entiseen ei ole paluuta, mutta sitä en käsittänyt, kuinka paljon asiat tulisivat muuttumaan. En tunne tätä syövän jälkeistä minua, en turpoilevaa, rikkinäistä ruumista enkä särkevää sielua.

Päivä lyhenee vielä kolme viikkoa. Saman verran on aikaa ensimmäiseen kontrollilääkärikäyntiin.

Kolmas kvartaali

Syyskuu on lopuillaan ja sen myötä kolmas syöpäkvartaali, on siis taas kurssikatsauksen aika.

Viime vuosineljännes alkoi CEFillä ja päättyi leikkaukseen. Tähän kvartaaliin on mahtunut leikkauksesta toipumista, sen jälkivaivojen kanssa elämään opettelua ja sädehoitojakso, jos kohta myös helteisen kesän viettoa, uintia, mökkireissuja ja sienestystä. Nyt ovat ohitse niin kesä kuin hoidotkin. Sairaita ei enää olla, terveiksi ei vielä tulla - ollaan siis jossakin liminaalitilassa.

Tukka on kasvanut jo niin pitkäksi ja tuuheaksi ettei päältä päin enää arvaisi mitä viimeisen yhdeksän kuukauden aikana on tapahtunut. Syöpä on kuitenkin edelleen mielessä, ei vain päivittäin, vaan monta kertaa päivässä. Jossain tuolla takaraivossa se matkustaa mukana (kuvaannollisesti siis) läpi kaikkien päivän puuhien ja putkahtelee mieleen mitä ihmeellisimmissä yhteyksissä. Eipä kai se ihme ole, haukkasihan syöpä tästä vuodesta valtaosan, ja hoitojen päättymisestäkin on vasta vajaa kuukausi.

Tämän kvartaalin päättymisen myötä heitän virallisestikin hyvästit sairaselämälle ja siirryn takaisin työpöydän ääreen. Seuraavassa kvartaalissa on sitten edessä ensimmäinen kontrolli.

Terve vai sairas?

Nyt kun hoidot ovat ohitse, olen hiukan ymmällä mistä tänne blogiin kirjoittelisin. Tuntuu siltä, että syöpäajatuksia ei saisi enää jauhaa, olenhan virallisesti terve - vai olenko?

Terveyttä on paitsi sairauden poissaolo, myös ihmisen oma kokemus terveydentilastaan. Kun minulla todettiin syöpä, en ollut tuntenut itseäni millään tavoin sairaaksi. Lääkärikin kirjoitti papereihinsa "potilas on perusterve 36-vuotias nainen". Nyt hoidot ovat loppuneet, mutta kukaan ei ole sanonut, että olisin terve. En myöskään tunne itseäni terveeksi.

Puuttuva rinta muistuttaa tietenkin jatkuvasti syövästä, proteesin tarve ei ole terveen ihmisen elämää. Vaikka rintaa ei varsinaisesti elämiseen tarvitsekaan samalla tavalla kuin käsiä, jalkoja tai aisteja, rintaproteesi ei ole pelkkä kosmeettinen lisä. Epätasapainossa oleva etupuskuri vaikuttaa koko ajomukavuuteen. Vaikka proteesi näyttää samankokoiselta, se ei paina yhtä paljon kuin jäljellä oleva rinta, mikä antaa jo nyt itsensä tuta hartiavaivoina.

Vasen käsikään ei kai tule enää ikinä ennalleen. Hermokivut ovat vähitellen helpottaneet, mutta olkavarsi on vieläkin aristava ja esimerkiksi juoksemisen aiheuttama tärähtely tekee suorastaan kipeää. Ja niin kuin olen  saanut huomata, rasitusta joudun varmaankin varomaan lopun ikääni, vaikka jotakin toivoa kai on että lymfakierto hiukan elpyisi nyt kun sädehoidon vaikutukset alkavat olla ohi.

Oman osansa vajaakuntoiseen oloon antaa sytostaattien tappama hormonitoiminta ja siitä seuraavat sydämentykytykset, kuumat aallot ja limakalvot jotka ovat ohutta ohuemmat ja kuivat kuin autiomaa. Kahteen ensimmäiseen auttaisi Bellergal, mutta kokeilussani se pahensi viimemainittua vaivaa niin ettei hellävaraisinkaan lambi ollut riittävän pehmeää, eivätkä nuo vaivat ole niin pahoja, että olisin valmis ottamaan niiden hoidon hintana Bellergalin sivuvaikutukset. Limakalvo-ongelmiin olen peräti kahdelta lääkäriltä saanut luvan kokeilla Ovestin-merkkistä paikallisesti käytettävää estrogeenivalmistetta, jonka pitäisi olla turvallinen myös rintasyöpäpotilaalle (vaikka pakkauksessa muuta mainitaan).

Eniten sairauden kokemukseeni vaikuttavat kuitenkin jatkuvat nivelkivut ja säryt varsinkin jalkaterissä ja nilkoissa iltaisin nukkumaan käytyä. Liikkeellelähtö yhtään pidemmän istumisen jälkeen on kankeaa, mutta toisaalta jalkojen kivut pahenevat jos olen pidempään jaloillani tai liikkeellä. Mökkiviikonlopun sienestykset painelinkin buranan voimalla.

Sädehoitojen päättymisestä on nyt pari viikkoa. Tällä hetkellä sädehoidon polttama iho hilseilee irti ja näyttää todella rujolta, mutta alta näkyy jo uusi, ehompi. Mielen toipuminen taitaa viedä enemmän aikaa. Ajoittain tunnen itseni lähes entiseksi itsekseni ja valmiiksi tarttumaan elämän tarjoamiin haasteisiin, mutta sitten tulee alakulo ja tunne ettei mistään tule enää mitään - usein sen laukaisevat juuri nuo fyysiset vaivat.

Mitä tänään koulussa opit?

Kun lehdissä kirjoitetaan vakavasta sairaudesta toipuneista tai sellaisen kanssa elävistä ihmisistä, usein nousee esiin se, että sairastunut on sairautensa ansiosta oppinut tai oivaltanut jotakin, mitä muutoin ei kenties olisi. Sairaus saa ikään kuin merkityksen ja oikeutuksen sen kautta, mitä siitä on opittu. Ja mikäpä minä olen muiden kokemuksia mitätöimään.

Itse taidan kuitenkin olla harvinaisen kovakalloinen, sillä ainakaan toistaiseksi en ole huomannut syövän jotenkin jalostaneen minua ihmisenä. En ole keksinyt elämän tarkoitusta tai kokenut uskonnollista valaistumista. En ole saanut enkelin kärsivällisyyttä eikä perhe-elämäni ei ole muuttunut pelkäksi onneksi ja auvoksi. En ole oppinut suhtautumaan kaikkiin vähäisiin vastoinkäymisiin tyynesti, vaan kiivastun ja ärsyynnyn aivan samoista pikkuasioista kuin aikaisemminkin.

En myöskään kokenut mitään entisten arvojeni kääntymistä ylösalaisin. Arvostan samoja asioita kuin aikaisemmin: vapautta ja itsemääräämisoikeutta työssä ja muussa elämässä, perhettä ja ystäviä - ehkä jälkimmäisiä kahta hiukan aiempaa painokkaammin.

Toivoisin, että voisin edes sanoa parantaneeni elämäntapani. Yritän kyllä syödä terveellisemmin ja huolehtia liikunnasta, mutta totuus on että vanhaan malliin, jossa omaa kroppaa ja sen tarpeita kuunnellaan viimeisenä jos ollenkaan, on liiankin helppo lipsua takaisin.

Jos jotakin olen oppinut, niin ehkä olosuhteiden pakosta tulemaan toimeen oman ajallisen rajallisuuteni ajatuksen kanssa ja hyväksymään sen. Kuljettuani jonkin matkaa kuoleman kanssa olen tehnyt sen kanssa jonkinlaiset sinunkaupat. En toivo pikaista jälleennäkemistä, mutta en myöskään pelkää sitä; jossakin polun varrella se odottaa liittyäkseen jälleen seuraan. Mutta sitä ennen polkua on toivottavasti vielä pitkälti jäljellä.

Viimeisiä viedään

2/25 sädehoitoa jäljellä.

Tänään kävin sädetyksen päälle fysioterapeutilla. Mukava fyssari totesi käteni olevan niin hyvässä kunnossa, että hänen luonaan minun ei tarvitse enää käydä, jos vaivat eivät uusiudu. Imusuonet, jotka olivat leikkauksen jälkeen kovat ja kiristävät, ovat niin hyvin pehmenneet. Ovatpa sytostaattien runtelemat verisuonetkin alkaneet korjautua, arpeutunut suonikaan ei enää arista. Huomasin toki edistyksen itsekin kun ei tarvinnut enää voimasanoja mutista yhteen purtujen hampaiden välistä fyssarin käsittelyn aikana. Uiminen on varmasti auttanut, ja uskon että myös Hahtiksen lymfajumpasta on ollut apua.

Juttelin myös nivel- ja muista kivuistani fysioterapeutin kanssa. Kertoilin hänelle, että jalkaterissä minulla oli kipuja jo ennen syövän löytymistä ja luustokartassa näkyi tulehdusmuutoksia, mutta kivut pysyivät sytostaattihoitojen aikana poissa ja tulivat vasta nyt hoitojen loputtua takaisin. Fyssari epäili samaa mitä itse olen mielessäni miettinyt - että kivut saattaisivat olla reumaa, koska sytostaateilla ne talttuivat ja rasituksessa pahenevat. Saa sitten nähdä mitä lääkäri huomenna sanoo.

Tosiaankin, huomenna on lopputarkastus. Tammikuun aurinkoisista pakkaspäivistä hitaasti lämpiävään kevääseen, läpi helteisen kesän ja lopulta alkusyksyn koleisiin ja sateisiin aamuihin sairastaivalta on kestänyt. Tuntuu hiukan vaikealta uskoa että parin päivän päästä se on ohitse.

Olenko minä nyt terve? Ennen syövän löytymistä en tuntenut itseäni sairaaksi. Ainakaan vielä en tunne itseäni terveeksi. Potilaan identiteettiä ei ollut helppo omaksua, mutta takaisin terveiden tavoille voi olla vielä vaikeampi oppia.

Kohta vuotta vanhempi

Huomenna alkavan sädehoidon myötä tämä syöpätaival kääntyy kohti - niin mitä? Lopusta tuskin voi vielä puhua. Ehkä sen takia en pystykään jakamaan läheisteni tuntemaa helpotusta siitä että 'se on ohi'. Taival jatkuu yhä, vaikka hoidot päättyvät. 

Syntymäpäivääni on enää viikko. Vuoden alussa mietin, tulenko sitä näkemään. Nyt se näytästää hyvinkin todennäköiseltä. Samalla tuntuu että olen vanhentunut edellisestä syntymäpäivästä paljon enemmän kuin vuoden.

Ennen sairastumistani pidin itseäni vielä melko nuorena. Ihmettelin kolmenkympin korvilla olevien kavereiden vaikerrusta siitä, tässäkö elämä nyt on, kun oma elämäni oli mielestäni yhä täynnä mahdollisuuksia. Enhän ollut vielä järin vanha ja tulen pitkäikäisestä suvusta, minulla olisi kaikella todennäköisyydellä edessä monta kymmentä mielenkiintoista vuotta. Ajattelin, että minulla on vielä aikaa tehdä vaikka mitä.

Tämän asenteen syöpä on hiertänyt minusta irti. Nyt kysyn itseltäni, mitä minulla vielä on aikaa tehdä? On kuin syöpä olisi tehnyt minusta kertaheitolla 75-vuotiaan. Ehkä katkerin tälle sairaudelle olenkin siitä, että se vei minulta paitsi terveyden, myös tulevaisuuden, uskon elämän jatkumiseen.

Takaisin kaupunkiin

...ja sairaaseen todellisuuteen - heti huomenna on fysioterapia, tosin vasta iltapäivällä ja siinäpä onkin pulma: mihin tuikkaan päivähoidosta vapaalla olevan pojan, kun miehen pitäisi olla töissä ja lähi-isovanhemmat ovat lomareissulla? Otanko nelivuotiaan fyssarille mukaan kuuntelemaan kun äiti voihkii kivusta?

Olisi siellä mökillä pidempäänkin viihtynyt. Uimassa kävin melkein joka päivä - merivesikin on nyt lämmintä kuin linnunmaito. Ennen lähtöä kysäisin fyssarilta käden käyttämisestä, ja uimisen lisäksi hän antoi luvan kaikkeen tavalliseen puuhailuun. No, saaressa kun ollaan, soutaminen lienee ihan tavallista puuhaa? Uinti ja soutaminen tuntuivat kumpikin kipeässä kädessä hyvältä, eli eivät tuntuneet missään. Sädepuolen hartiankin poltin, SK 20 aurinkovoiteesta huolimatta. Kas kun soutaessa uikkarin olkain hiersi aurinkovoiteen pois... Saunassakin kävin enkä edes muistanut että saunomisesta varoitellaan ennen kuin olin jo istunut löylyssä hyvän aikaa. Seuraavana päivänä olivat sormet turvoksissa, molemmista käsistä - helle lienee ollut syypää pikemminkin kuin sauna.

Uimaproteesi ja uudet uikkarit olivat siis kovassa käytössä. Virallista Proteesia ei sen sijaan voi kehua hellemukavuudesta, sen enempää kuin Amoenan nailonisia rintsikoitakaan. Fylli-tätikin pääsi välillä käyttöön kaikkein hikisimmiksi päiviksi. Syöpää on vaikea unohtaa kun kaikkinainen epämukavuus muistuttaa siitä lähes joka hetki. Kaipaan mikrokuitua, kuka tekisi siitä myös tissipuoliliivejä (vihjeitä vastaanotetaan)? Ikävä kyllä ihan ilmankaan en osaa liuhottaa, koska sen lisäksi että näytän liivittä ja toppauksitta armottoman toispuoleiselta, ryhtini menee vinoon ihan väkisinkin.

Rouvan lyhyt kesätukka keräsi kyllä kylillä katseita, mutta oudommat eivät kehdanneet kysyä ja tutut taustan jo pääsääntöisesti tiesivätkin. Ja onhan tukka reilussa viikossa kovasti tuuhentunut, vaikka pituutta ei olekaan tullut paljon lisää. 

Arpi ei ole ihan täydellisesti parantunut, yksi rupi on edelleen jäljellä ja helle sai sen erittämään, ei kuitenkaan kovin paljon. Tuntoaisti palailee pätkittäin, mutta kainalo kai tulee jatkossakin näyttämään joltain ihan muulta ruumiinosalta (jätän lukijan arvauksen varaan, miltä). Särkylääkkeistä sen sijaan pääsin eroon. Helle tuntuu kuitenkin pahentavan nivelvaivoja, joista viimeksi valitin, ja pahimmoillaan illalla nukkumaan käydessä särki niin etten pystynyt nukahtamaan ennen kuin turvauduin panadol-purkkiin. Pariin kertaan piti miehen myös käydä vetämässä emäntä lattialta ylös, kun kyykistyttyäni tuntui kaikki voima häviävän lihaksista enkä enää päässytkään jaloilleni.

Päivät olivat puuhakkaita, siitä jo arkirutiinien pyöritys alkukantaisissa oloissa pitää huolen. Lisäksi luin yhden kirjan, päättelin puolentusinaa sytomyssyä - nyt pitäisi enää alkavalla viikolla toimittaa ne keräyspisteeseen - ja yhtenä päivänä kävimme eväsretkellä. Illalla menimme ajoissa nukkumaan, mutta nukuin huonosti. Ehkä siitäkin voi pääasiassa syyttää hellettä, mutta siinä missä päiväsaikaan puuhatessa ajatukset saa pidettyä kurissa, yöllä valvoessa on aikaa pyöritellä ikäviä asioita mielessään. Lähestyy se hetki, kun pitäisi saada uudestaan tavallisen elämän syrjästä kiinni, eikä se tunnu ihan helpolta.

Kesän kynnyksellä

Tänään kävin verikokeissa ja huomenna tapaan vielä lääkärin ja kuulen tomografian tulokset.

Havahduin hoksaamaan että leikkaukseen on aikaa enää reilut kaksi viikkoa. Nyt yritän vimmaisesti hoitaa kaikki mahdolliset ja mahdottomat asiat alta pois, koska oletan että leikkauksen jälkeen menee viikko tai pari ennen kuin mihinkään taas kykenen.

Alkujaan olin aikonut tilata meille kotiin siivoojan tekemään kevätsiivouksen, mutta rahat palavat nyt Pariisinmatkaan. No, kerrankin näinkin, teemme jotakin kivaa vaikka se ei olekaan niin kovin järkevästi käytettyä rahaa. Mutta koska kukaan hyvä haltijatar ei nyt ole ilmaantumassa kotiamme kaunistamaan, laitoimme viikonloppuna miehen kanssa hihat heilumaan ja siivosimme tavallista perusteelllisemmin.

Tämän viimeisimmän CEF-hoitoni jälkeen joku tuttu loihe lausumaan että nopeastihan ne hoidot sitten menivät. Siihen oli pakko todeta, että oma kokemukseni on toisenlainen. Tämä kevät on ollut pitkä ja ankea kuin nälkävuosi. Kesä sen sijaan tuntuu liian lyhyeltä jo nyt alkaessaan, koska suurin osa siitä tulee menemään leikkauksesta toipuessa ja sädehoidoissa ravatessa.

Aika entinen ei koskaan enää palaa

Kiitos kaikille teille tuesta ja tsempeistä. Tänään olo tuntuu jo hiukan ihmismäisemmältä, eikä sohvalla nököttäminenkään harmita niin paljon kun sää on pilvinen ja sadetta enteilevä. Huomenaamulla on ohjelmassa tietokonetomografia, ja jotenkin minun pitäisi taas sompailla itseni toiselle puolen kaupunkia. Tulokset selviävät sitten lääkärissä ensi viikolla, ja niistä pitkälti riippuu toteutuuko hoidon jatko suunnitellussa aikataulussa, vai palataanko askel taaksepäin solunsalpaajiin.

Ristiriitaista kyllä, juuri nyt kun (ainakin fyysisesti) rankin hoitojakso on toivon mukaan takana päin, on ensimmäisen kerran tullut sellainen olo että tekee mieli lyödä hanskat tiskiin ja sanoa että en jaksa enää. Kyseenalaistaa koko tämän kärsimyksen tarkoituksenmukaisuus. Mitä kohti tässä oikeastaan pinnistellään?

Syövän löytymisestä aina tähän saakka minua on ajanut voimakas halu ELÄÄ, tuli mitä tuli. Hoitojen aikana olen kai alitajuisesti kuvitellut että kun tämä kaikki on lusittu, voin palata takaisin entiseen elämääni. Tai no, jos totta puhun, enimmäkseen en ole ajatellut tulevaisuutta ollenkaan.

Kun nyt sitten henkiinjääminen (ainakin toistaiseksi, mutta niinhän me kaikki olemme elossa toistaiseksi, vaikka asiaa harvemmin tulee näin ajateltua) alkaa näyttää todennäköisemmältä vaihtoehdolta, on hiljalleen hiipinyt mieleen se oivallus, että elämä ei tule palaamaan ennalleen. Vaikka tämä syöpä nyt saataisiin pois elimistöstäni, se ei poistu päiväjärjestyksestä, vaan sanelee kulisseista elämäni kulkua vielä pitkään. Joudun rakentelemaan elämäni uudestaan, erimuotoisista palikoista kuin ennen, ja niissä palikoissa monet aiemmat mahdollisuudet ovat muuttuneet mahdottomuuksiksi tai vähintään epätodennäköisyyksiksi.

Onko minusta tämän jälkeen enää yhtään mihinkään?