Perhearvoja

Perheen pienimmällä on keuhkoputkentulehdus, joten meillä ollaan taas kotona sairastamassa. Eilen jo kuuntelin pojan yltynyttä yskimistä sillä korvalla, että kaikki ei ole kunnossa, ja tänä aamuna passitin miesväen tuttua lastenlääkäriä tapaamaan. Antibiootti- ja Ventoline-reseptien kanssahan sieltä takaisin tultiin, ja nyt illalla pojalle nousi kuumettakin.

Itse jaksoin päivän työreissun ihan mainiosti, mutta kun tulin kaupan kautta kotiin alkoi muutaman kilon ostoskassia raahatessa tuntua siltä että jalat lähtevät alta. Eilisen mallin mukaan kolotukset ovat taas yltyneet iltaa kohti ja nyt vaivaa lisäksi viimekin kerralta tuttu närästys. Enkä tietenkään tullut ostaneeksi niitä pillereitä valmiiksi, joten meidän perhe työllistää apteekkia huomennakin.

On naisia, joille on teini-ikäisestä asti selvää että he haluavat miehen ja lapsia, ja sitten on meitä kummajaisia. Perheen perustaminen ei tuntunut minusta nuorena tärkeältä. En ole ns. lapsirakas ihminen ja epäilin että äidinvaistoja minulla ei olekaan (jossain määrin epäilen sitä yhä). Vasta lähemmäs kolmekymppisenä kavereiden ympärillä perheellistyessä aloin ajatella, että kenties itsekin jonakin päivänä haluaisin omia lapsia. Ajatuksista sen toteutukseen meni kuitenkin vielä useampi vuosi. Elämäntilanne ei vain ollut sopiva.

Lopullisen käännekohdan muistan selvästi, se tapahtui isotätini hautajaisissa. Yli 90-vuotias isotäti oli viimeinen lenkki omia vanhempiani edeltäneestä polvesta. Hänen hautajaistensa jälkeen kuuntelin isäni kummitätinsä muistoksi pitämää puhetta, ja minulle äkkiä kirkastui, että luonnon järjestyksen mukaan seuraavaksi olen minä itse hautaamassa omia vanhempiani. En osaa uskoa kuolemanjälkeiseen elämään, niin lohdullinen kuin ajatus olisikin. Me elämme kuoltuamme niiden mielissä, jotka meitä muistavat, ja omissa lapsissamme, jos sellaisia on suotu. Miltei päivälleen vuosi isotädin kuoleman jälkeen syntyi tuo pieni poika, joka nyt täytti neljä vuotta.

Aika on näyttänyt, etten tosiaan ole niitä naisia, jotka tuntuvat syntyneen äidiksi. Olen roolini kanssa näiden neljän vuoden aikana kipuillut, tempoillut ja kiukutellut yrittäessäni toisaalta siihen sopeutua ja toisaalta siitä sorvata itselleni sopivaa, ettei jostain hiertäisi koko ajan. Välillä mietin jo sitäkin, perustinko perheen väärin perustein, olisiko ollut parempi pysyä itsellisenä, kun niin huonosti tunsin olevani nykyisten tehtävieni ja niiden asettamien vaatimusten tasalla. Siksi sitä toista lastakin tuli lykättyä vaikka vuosia ja kilometrejä tuli mittariin lisää vääjäämättä, ja järki sanoi että toimeksi pitäisi panna jos aikoi vielä tuloksia saada. Kun nämä asiat olisivatkin vain järjen kysymyksiä! Jonkinlaista oman pään seestymistä ajan mittaan oli kuitenkin havaittavissa, sillä tuloksin että se toinen lapsikin päätettiin tervetulleeksi toivottaa. No, sille asialle sitten tunnetusti kävi niin kuin kävi. Joku näkisi sen ehkä rangaistuksena epäilyksistäni.

En ala itseäni parjata sillä että sanoisin, etten perheeni arvoa lainkaan ymmärtänyt ennen sairastumistani. Kyllä nuo kaksi miestä, isompi ja pienempi, ovat minulle olleet rakkaita silloinkin kun perhe-elämä on ajoittain tuntunut häkiltä. Enkä toisaalta ole sairastumiseni myötä ainakaan vielä ihmisenä sillä tavalla jalostunut, että olisin muuttunut jonkinlaiseksi lihaksitulleeksi äitimyytiksi. Menetän malttini ja kiukuttelen ihan samoista asioista kuin ennenkin, ehkä kamalamminkin, kun eivät mokomat ymmärrä yhtään paremmin vaikka minulla on syöpä ja kaikki. Mutta tässä tilanteessa, kun ote tuntuu lipeävän kaikesta muusta mikä minulle tähän astisessa elämässäni on ollut tärkeää, perhe on kuin ankkuri ja olen suunnattoman kiitollinen siitä että minulla nuo kaksi on, pienempi ja isompi.