Identiteettikriisi?

Jos ei oteta lukuun sitä, että pitkään väijynyt nuha käytti alentunutta vastustuskykyäni hyväkseen ja iski, tai että suuhuni on ilmeisesti pesiytynyt yleensä pikkuvauvoilla tavattava sammas, on vointi tänään kehittynyt edelleen parempaan päin. Sammasta olen koettanut hoitaa kotikonstein juomalla litroittain äidin tekemää puolukkamehua, joka muuten maistuukin ihan puolukalta. Iltaa kohti olen ollut huomaavinani myös muun makuaistin alkavan palailla, joten eipä tuo aivan mauton jakso onneksi ollut kovin pitkä. Työpaikallakin jaksoin käydä muutakin kuin kääntymässä, ja hain vielä nelivuotiaan hoidostakin, vaikka kotimatkalla meinasivat sitten loppua voimat niin pojalta kuin äidiltäkin. Perille kuitenkin päästiin. Syy pojan vetämättömyyteenkin selvisi - nyt on sitten nelivuotias puolestaan potilaana, joten huomisen pysymme yhdessä kotosalla.

Sain varattua ajan peruukkimaakarille, se on ensi tiistaina. Olen ajatellut jotain polkkapituista. Eikä ehkä kuitenkaan aivan punaista, vaikka poika sitä toivoikin.

Kelassakin ovat olleet yllättävän nopeita, päätös lääkekorvauksista tuli jo tänään, vaikka vajaa viikko sitten sen B-todistuksen vasta toimitin. Nyt siis saan ostaa Neulastat apteekista kolmen euron omavastuuhintaan ja voin korvata sairaalasta "lainaksi" saamani lääkkeen.

Parin viikon päästä olisi Helsingissä Rintasyöpäyhdistyksen vertaistukitapaaminen nuorena (alle 45 v.) sairastuneille. Olen vähän pähkäillyt mielessäni, uskaltaisinko työntyä sekaan. Jotenkin tuntuu, että en vielä kuulu joukkoon - minullahan on vielä (toistaiseksi) molemmat rinnat tallella ja elämäni toiset sytostaatitkin saan vasta seuraavana päivänä. En ole ikään kuin "oikea" rintasyöpäpotilas.