Täällä jossain

Tänä aamuna otin siis suunnan kohti koillista. Juna oli myöhässä jo lähtiessään, ja varmaankin matkan kurjin osuus oli vartin istuskelu pakkasessa asemalaiturilla uupuneena ja hiukan pahoinvoivana. Onneksi aurinko sentään jo lämmittää ja minulla oli musta takki. Sen jälkeen matka sujuikin rattoisasti, olin varannut paikan vaunun työskentelyosastoon ja sain pitää kahden hengen hytin ihan itselläni.

Ihan vielä en ole valmis esittelemään harvahkoa siilitukkaani julkisesti. Niinpä matkustin peruukissa, vaikka tuntuikin siltä kuin olisin istunut pipo päässä koko matkan. Ennen lähtöä naureskelinkin miehelle, että toivottavasti en hajamielisyyttäni jossain vaiheessa tempaise tukkaa päästäni muiden matkustajien nähden. Se voisi olla heille hämmentävä kokemus. "Äiti kato, toi täti otti tukkansa pois!" Näin ei kuitenkaan päässyt käymään.

Aamulla otin vielä pahoinvointilääkkeet ja junamatkan ajan napostelin jotakin jokseenkin lakkaamatta, mutta lopun päivää olen pärjännyt ilman lääkkeitä. Ihan mukavaa niin, koska tuntuu että Primperanista tulee ilmaa vatsaan (pitkä junamatka ei tietysti asiaa ainakaan auttanut). Olo on kohentunut iltaa kohti, vaikka kyllä heti huomasin, etten ole täysissä voimissani, kun hiukan telmin nelivuotiaan kanssa ja hengästyin välittömästi.

Nyt illalla pääsin saunaan ja sen päälle suoritin itselleni jalkahoidon, jopa olivatkin käpälät sen tarpeessa. Ilokseni voin todeta että kynnet eivät minulla paljon ehtineet kärsiä niistä kahdesta doketakselista, herkemmin ne lohkeilevat ja kasvu on ollut hitaampaa, mutta muutoin vaikuttavat olevan ihan kunnossa.

Se on muuten pitänyt ihan paikkansa, että säärikarvoja ei tarvitse pahemmin ajella. Eikä kainaloita. Jotakin hyvää tässäkin tilanteessa! Se vähän mietityttää, seuraako sytojen loppumista sitten samanlainen vahvistumisilmiö kuin hiuksille kuulemma voi käydä..? Toivottavasti ei, muuten joudun varmaankin ostamaan keritsimet!

Eilen illalla pakatessani matkaa varten tuskastuin ihan perin pohjin tähän kemopäähän. Yksinkertaisetkin sanat tuntuivat olevan hukassa eikä paljon paremmin mennyt kun yritin miettiä, mitä mukaani tarvitsen. Olen aina ajatellut että kamalinta olisi vanhana dementoitua, ja pahinta varmaankin juuri se vaihe, kun tajuaa oman muistamattomuutensa. No, nyt olen saanut esimakua siitä millaista on kun sanat häviävät ja muisti on kuin seula, ja kokemus on ahdistava - eikä pohjaa ole varmaankaan vielä edes saavutettu, kun takana on vasta kolme hoitoa. Takana on vasta kolme hoitoa, ja tilanne on jo tämä. Mitähän se onkaan hoitojen joskus päättyessä? Lukemissani lähteissä kerrotaan aivojen toipuvan sytostaattien vaikutuksista yleensä parissa vuodessa. Ihmiselle, jolle oma pää on tärkein työväline, se tuntuu kyllä pitkältä ajalta.