Otsikoin tämän osaksi yksi, koska tämä on aihe jota varmaankin tulee vielä pyöriteltyä moneen kertaan. Rintasyöpä on sairaus, joka vaikuttaa syvästi naisen kokemukseen omasta vartalostaan ja siihen, mihin se vartalo sairauden aikana ja jälkeen pystyy ja kelpaa. On helppo sanoa että mitäs rinnasta kun henki säilyy, mutta uskon että harva meistä, joille asiasta tulee omakohtainen, pystyy ohittamaan sen olankohautuksella. On mielestäni väärää poliittista korrektiutta väittää, että sairauden tuomilla ulkomuodon muutoksilla ei ole merkitystä. Minusta se on sairastuneen kokemuksen mitätöintiä. Syövän hoidon tuomat muutokset - kalju kemopää, puuttuva rinta tai kenties molemmat - eivät ole pelkkiä "pinnallisia" ulkonäkökysymyksiä. Ne vaikuttavat vartalonkuvaan, ja se taas vaikuttaa käsitykseen omasta itsestä.
En ole koskaan pitänyt itseäni kovin naisellisena naisena. Lapsena en ollut poikatyttö, mutta en myöskään mikään pikkuprinsessa. En erikoisemmin välittänyt nukkeleikeistä vaan kiipeilin mieluummin puissa. Tulipa joskus pudottuakin, ja housuihin tuli palkeenkieli. Hienoista mekoista en ollut oikein innostunut, koska niitä piti varoa. Varhaisimpiin muistikuviini kuuluu se, kun kolmevuotiaana isoisäni 70-vuotissyntymäpäivillä olin mennyt valkoisessa, ristipistoin koristellussa mekossa perunamaalle keräämään noston jälkeen peltoon jääneitä peukalonpääperunoita. Voitte varmaan arvata miltä mekko näytti sen jälkeen. Ja äiti oli vihainen.
Nuorempana kävin läpi ne tavalliset - enimmäkseen kuvitteelliset - ulkonäköongelmat. Niin kuin varmaankin valtaosa naisista, olen laihduttanut useampaan otteeseen - joskus jopa menestyksekkäästi. Ulkonäkö ei kuitenkaan ole koskaan ollut minulle niin kovin keskeinen asia elämässä. Tykkään kyllä välillä "pukeutua naiseksi": meikata ja laittaa hameen ja korkeat korot. Toisaalta yhtä hyvin kiskaisen jalkaani maastohousut ja maiharit ja painun metsään välittämättä tuon taivaallista siitä, onko tukka hyvin. En ole ikinä antanut sen, että olen nainen, estää minua tekemästä mitä haluan vaikka sitä ei naiselle sopivana pidettäisikään, enkä toisaalta ole kokenut pakottavaa tarvetta tehdä jotakin naisille sopivana pidettyä, jos se ei satu huvittamaan.
Vaikka siis en ole järin naiselliseksi itseäni mieltänytkään, koskaan ennen tätä sairautta minulle ei ole tullut mieleen omaa naiseuttani epäillä. Olen uskonut että naiseuteni ei ole ulkonäöstä, vaatetuksesta, tietynlaisesta käyttäytymisestä tai biologisista toiminnoistani kiinni, mutta nyt kun peilistä minua katsoo jokseenkin androgyynin näköinen siilipää, kuukautiset ovat ilmeisesti lopahtaneet sytostaattihoitojen seurauksena (50% todennäköisyydellä pysyvästi, ikäni huomioon ottaen) ja seksikään ei jaksa kiinnostaa pätkän vertaa, tunnen olevani pikemminkin neutri.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
Tutulta kuulostaa. Olen kyllä siitä tyytyväinen, ettei tuo ulkonäkö ole enää aikoihin ollut mikään keskeinen asia. Ja siitä, ettei kuukautisilla enää itselleni ole mitään "tunnearvoa". Teille, joilla olisi vielä toisissa olosuhteissa ollut mahdollista ja toiveissa perheenlisäys on tämä varmasti se kovin paikka. Ainakin heti kuolemanpelon jälkeen.. Suuria luopumisia molemmat. Itse olen tuon surutyön jo käynyt läpi aikaisemmin.
VastaaPoistaTärkeästä asiasta kirjoitat hienosti.
VastaaPoistaHameet ja sukkahousut ahdisti jo pikkutyttönä ja korkokenkiä en ole juurikaan omistanut. Siilitukkakaan ei liiemmin haittaa, vaikka omistinkin paksun pitkän kiharan kuontalon. Totta on, että välillä on kiva meikata ja pukeutua, kun nykyisessä työssäni kuljen ryjäisissä vaatteissa naama likaisena:)
Sen verran naisellisuutta kyllä löytyy, että valitsin välittömän rekonstruktion rinnan poistamisen sijaan. Onneksi toipuminen kävi nopeasti ja nyt tunnen olevani arvista huolimatta aikalailla kokonainen nainen. Kuukautisten loppuminen on kova pala perheenlisäystä suunnitteleville. Itse lähenen jo muutenkin vaihdevuosi-ikää, joten tuon suhteen en kanna murhetta. Seksi on vaikea asia, tunnen olevani melkein
"jääkaappi", vaikka läheisyys onkin ihanaa.
Tähän ongelmaan toivoisin miestenkin saavan
keskusteluapua, paperilapusta lukeminen ei aina oikein riitä.
Toivottavasti pahoinvointisi on helpottanut ja saat nukuttua.
Siis tuo anonyymi olen minä, Riitta
VastaaPoista(reikäjuustopää) :)
VOI Kitsune - toi on niin totta ! Pirtsikka ainakin on järkyttynyt - en ole missään nimessä tottunut siihen, ettei minulla ole kuin yksi rinta. En ole vielä hakenut silikonitissiä, kun mulla on tota punkteerattavaa ilmennyt kyllästymiseen asti. Ensi viikoksi olen varannut ajan eläkkeellä olevalta rintasyöpäkirurgilta - haluan päästä noista punktioista eroon ! Toi nyt oli välihuomautus tohon punktiohommaan, mutta tämä ulkonäkö. Olen pitänyt itseäni vahvana naisena ja toki vieläkin sellaista kaiketi olen ja omille tyttärilleni näytän vahvan naisen mallia, mutta kyllä itku on herkässä, kun itseään katselee peilistä, saunan lauteilla ja yöpaidan läpi törröttää vain yksi rinta. Kekseliäisyyttä tarvitaan, että olis viehättävän näköinen. Mieheni rutistelee mieluummin takapuoltani kuin ainokaistani - kaiketi haluaa osoittaa, etteivät rinnat ole niin tärkeät. Tiedä häntä. Olen pyytänyt tahallani miestäni välillä rasvaamaan tissihaavaani - on mulle tärkeetä, että ulkomuodon hyväksyminen tulee läheisiltä. Totta hitossa olen Frankensteinin hirviön näköinen varmaan monen mielestä ja vaikka kuinka itelleen sanoo, että näillä mennään, nou hätä, niin kyllä vaan hätä on ja itku herkässä. Olemme esim. veneilijöitä, mielestäni on ihan kauheeta ajatella mennä vierasvenesatamissa yleisiin suihkuihin tällä yhdellä tissillä - katotaan ja kakarat osoittelee - VAI SAANKO SITÄ ROHKEUTTA JOSTAIN ?
VastaaPoistaSeksiä on äijän kanssa harrastettu ainakin vielä - ainoastaan kerran kokonaan alasti, muuten mulla on ollut paita päällä, mutta vimppakertana sanoin, että kai se onnistuu alastikin ja kyllä äijä ainakin pystyi ; ) aattelin että sillä lorpahtaa ..
Tämmöstä kaikkee ... tämä päivä on meikällä mennyt suht ok, mutta kun satuin aamulla pistämään liivien sisään sukkahousut, joista jää silleen tyhjä osio kuppiin, niin on se lohdutonta, kunnes tottuu, eikö ?
Totta hitossa me pärjätään ja onhan elämässä muutakin kuin tissit, jalostuuhan tässä, se on selvä, välillä vaan valuu ... ja sitten taas noustaan ; )
pirtsikka
Ps. Muistin just - trendit näyttävät, että muotiin on tulossa takapuoli ja käsivarret, tissit väistyy. JES !
Terhi, olen oikeastaan ollut yllättynytkin siitä kuinka paljon se lapsiasia surettaa, meillähän kuitenkin on jo yksi enkä ole äitiyttä kokenut mitenkään "elämäntehtäväkseni" niin kuin aikaisemmin kirjoittelinkin... Ei se tietysti ihan poissuljettua vielä ole, mutta en kauheasti anna itseni toivoa, siihen tarvitaan jo useampi pienimuotoinen ihme ja ensin se että ylipäätään paranen. (Tuntuu muuten vähän tyhmältä edes puhua paranemisesta kun tietää että seuranta jatkuu sittenkin vielä vuosia ja syöpä voi iskeä uudelleen...)
VastaaPoistaRiitta, kiva kun käyt täällä. Minulla ei tuo välitön rinnan korjaus tule kysymykseen imusolmukemetareiden takia. En tiedä olenko keksinyt tämän omasta päästäni vai lukenut jostain mutta mieleeni on jäänyt että kahden vuoden odotus olisi edessä - jos metarit saadaan katoamaan.
Pirtsikka, itsekin olen miettinyt kehtaanko sitten enää arpineni mennä esim. uimahalliin. :/ Tai mihinkään saunailtoihin tms. Ja kuinka toispuoleiseksi sitten itsensä tuntee - mulla kun on vielä melko isot rinnat niin johan siinä vääntyy koko ryhti vinoon kun toisella puolen on 2 kg enemmän.
Hyvin tutun tuntuisia ajatuksia, vaikka en olekaan rintasyöpää joutunut kokemaan vaan muita vaikeuksia. En ole koskaan kokenut olevani mitenkään naisellinen, kaunis tai seksikäs, ja raskausmyrkytys ja lapsen syntymä pikkukeskosena vahvistivat ennestään tunnetta että olen epäonnistunut naisena olemisessa tältäkin osin. Onneksi olen kuitenkin jostain luojan lykystä onnistunut saamaan miehen, joka pitää mua ihanana ja haluttavana, vaikka sitä onkin itse vaikea uskoa. Ja se lasikaapissa virunut pikku sikiökin on nykyään terve ja vauhdikas taapero. Tuntuu siltä että oman minäkuvan ja kehonkuvan korjaaminen kestää paljon kauemmin kuin fyysinen toipuminen sairaudesta, vaikka mulla ei ulkoisia merkkejä jäänytkään muuta kuin iso arpi keisarileikkauksesta.
VastaaPoistaJa sitten on vielä niitä arpia, jotka eivät näy päällepäin, mutta jotka saattavat kaihertaa vuosia tai ruveta sopivan tilaisuuden tullen vaivaamaan pysyteltyään pitkään piilossa. Itse olin kouluaikoina vuosikaudet kiusattu rillipää, joka lajityypille ominaiseen tapaan omistautui kirjoille ja koulunkäynnille. Kesti pitkään ennen kuin pääsin siitä roolista pois ja aloin nauttia persoonastani löytyvistä naisellisista(kin) piirteistä!
VastaaPoistaNykyisin itsetuntoni on moninverroin parempi kuin teini-ikäisenä (no kenelläpä ei olisi..), mutta tunnistan kyllä nuo epävarmuuden ja itsensä vähättelemisen tunteet itsessäni edelleen.
Sarianna ja Kissaemo, tämä kirjoitus tuntuu poikivan mielenkiintoista keskustelua. Mistä nämä naiseuden mittarit oikein tulevat?
VastaaPoistaItse olin fyysisesti melko varhaiskypsä ja jouduin koulussa jo ala-asteella kiusatuksi - tai voisi sanoa seksuaalisesti häirityksi - samanikäisten poikien taholta 12-vuotiaasta alkaen, minkäpä muunkaan kuin isojen rintojen takia. Niitä pyrittiin puristelemaan, rintsikat avattiin tunnilla paidan läpi, minut äänestettiin luokan isorintaisimmaksi tytöksi jne. Häpeä ja nolous olivat niin suuret että en kenellekään aikuiselle asiasta puhunut.
Tämä keskusteluhan sopii tähän tasa-arvon päivään kuin... nyrkki silmään (no en kyllä oikeasti ole sitä mieltä että nyrkki sopisi kenenkään silmään) :-)
VastaaPoistaVaikea sanoa, mistä syvältä nuo naiseuden mittarit oikein kumpuavat. En minä ainakaan muista, että silloin kauan sitten meidän nuoruudessamme esim. ympäristön paineet tyttöjen ulkonäön suhteen olisivat olleet ihan sitä luokkaa kuin nykypäivänä, tai ainakaan kaiken maailman´seksikkäät musiikkivideot, huippumallikisat yms. eivät olleet niin räikeän päällekäyviä kuin nykyisin. Vai onko vaan niin, että se sama mittaaminen, arvottaminen ja vertailu on nykypäivänä vaan näkyvämpää ja julkilausutumpaa kuin vanhoina "hyvinä" aikoina?
Meillä oli yläasteella matikanopettaja, jolla oli tapana kierrellä luokassa ja aina tyttöjen luona pysähtyessään se laittoi kätensä hartioille ja kumartui oikein lähelle katsomaan silmiin. Puistattavaa!
Kiitos koskettavasta blogistasi. Tämä aihe liippaa läheltä minuakin, en sairastanut syöpää mutta vakava sairaus imi kaikki mehut ja kehosta amputoitiin pala sieltä toinen täältä ja arpia riittää niin kehossa kuin mielessä. Kuukautiset alkoivat kyllä 10 kk sairastumisesta mutta kuten joku tuossa hyvin sanoi "jääkaappi" vaihe kesti yli 1,5 vuotta. Ei mitään että äh ei jaksaisi seksiä kun nukuttaakin, vaan ihan kun seksiä ei olisi koskaan maailmassa ollutkaan. Nyt vasta ekan kerran seksi tuntuu hyvältä molemmista. Samaan aikaan seksiä toitotetaan joka tuutista että miten eron partaalla ollaan jos ei niin ja niin monta kertaa viikossa oo säpinää. Seksiterapeutti kyllä jutteli kanssani jo sairaalassa mutta ei se haluttomuuteen auta. Nyt voin vasta uskoa ettei mieheleni ole mikään rangaistus katsella mua alasti, ei hän kiinnitä arpiini enää mitään huomiota. Että voin lohduttaa että kyllä se keho palautuu omassa tahdissaan mutta siinä voi mennä aikaa. Olisi tosiaan hyvä jos miehillekin järjestettäisiin keskusteluapua tilanteessa.
VastaaPoista