Mieli täynnä toivoa ja kiitollisuutta

Tänä aamuna oli sitten lääkärikäynti, jossa arvioitiin tähänastisen hoidon tehoa. Ja tehonnuthan tuo on, sitä todistavat myös tomografiakuvat, joiden mukaan kaikki pesäkkeet ovat pienentyneet ja se soliskuopan metari tosiaan häipynyt olemattomiin. Primäärikasvainkin vain kutistuu kuin pyy maailmanlopun edellä. Väittäisin että se on nyt suunnilleen samaa kokoluokkaa kuin löytyessään, ja niin menin lääkärillekin väittämään. Lääkärini ei ottanut uskoakseen ennen kuin teki tutkimuksen itse, mutta joutui sitten toteamaan että oikeassa olen. Hurjista 6x8 cm mitoista, joihin graduskolmonen paisui toisen doketakselin jälkeisessä voimainsa tunnossa, on muutamassa viikossa tultu tilanteeseen, jossa pattia tuskin huomaisi jos sitä ei osaisi etsiä.

Uutiset ovat siis erittäin hyviä, mutta täytyy muistaa että tästä dramaattisesta käänteestä huolimatta hoitotaipaleeni on vasta alussa. CEF-hoidot jatkuvat suunnitellusti eli seuraava on kiirastorstaina. Tänä vuonna saan siis ihan oman kärsimysnäytelmän, jonka avulla voin eläytyä pääsiäisen tapahtumiin. Jotta hoito ei tällä kertaa nitistäisi myös kaikkia valkosolujani, sain reseptin Neupogen-piikeille. Kuten Neulasta, nekin kasvattavat valkosoluja, mutta vaikutus on lyhytaikaisempi. Joten seuraavan hoidon jälkeen piikitän itseäni päivittäin viikon ajan, jonka jälkeen tilannetta tarkastellaan verikokeilla.

Minua viime aikoina vaivanneet hengästyminen, tiuha lepopulssi (n. 90 x min) ja lievät rytmihäiriöt, joiden ehdin jo pelätä johtuvan ties mistä, saivat nekin selityksen. Oireeni ovat tyypillisiä anemialle, ja epämiellyttävyydestään huolimatta ne eivät ole vaarallisia. Ruokavalio ei asiaa kuulemma auta, koska raudanpuutoksesta ei ole kyse, vaan siitä että punasolut ovat huvenneet sytostaattihoitojen myötä. Tilaa voitaisiin korjata antamalla minulle menneistä hiihtoskandaaleista tuttua epoa eli erytropoietiinia, mutta lääkärini ei ollut halukas sitä määräämään, sillä joissakin syöpäkasvaimissa on erytropoietiinireseptoreita. Eli epo voisikin saada graduskolmosen puhkeamaan uudestaan pahaan kukkaansa. Jos hemoglobiini aivan mahdottoman alas laskee, sitä korjattaneen sitten verensiirrolla, vaikka sekin on hiukan kuin vettä kaivoon kantaisi. Omaa mieltäni rauhoitti kuitenkin merkittävästi se, että sain sydänoireilleni syyn. Nyt täytyy vain opetella kärsivällisyyttä ja mennä vähenneiden voimien mukaan. Mieli täynnä toivoa ja kiitollisuutta.