Sairaalassa

Kiitos ystävät, niin kuin Terhi viestittikin olen tosiaan sairaalassa. Aamulla oli kuumetta 37,9 ja ajattelin että nyt se poskiontelontulehdus on iskenyt. Kuume laski ibusalilla mutta äiti lähti aamupalan jälkeen käyttämään kuitenkin minua paikallisessa sairaalapäivystyksessä - ulkopaikkakuntalainen kun olen. Siellä minulta otettiin oitis pieni verenkuva, mutta jo ennen tulosten valmistumista päivystävä lääkäri käänsi minut - edes tapaaamatta - oireiden lievyyden perusteella  terveyskeskuspäivystyksen puolelle. Onneksi ovat samassa rakennuksessa, matka ei ollut pitkä.

No senhän arvaa että terveyskeskuspäivystyksessä odotettiin sellaiset puolitoista tuntia ennen kuin pääsin lääkäriin. Nuori päivystävä tk-lääkäri kyseli oireet ja milloin olin ollut sytotiputuksessa, kuunteli keuhkot ja katsoi kurkkuun ja lähetti sitten röntgeniin poskiontelokuviin ja tilasi vielä täyden verenkuvan, koska leukosyytit olivat minulla kovin alhaalla (1.0, kun viitearvo on 3.4-8.2). Verta ei tarvittu enempää kuin oli jo aikaisemmin otettu, mutta kuvat käytiin sairaalan röntgenissä ottamassa. Ja sitten odoteltiin lisää että kuvat valmistuvat. Verenkuvassa jostain syystä kesti pitkään, ja olimme äidin kanssa viettäneet päivystyksessä yhteensä viitisen tuntia kaikkien muiden tautisten kanssa, kun lopulta pääsin taas lääkärin vastaanotolle. Siinä vaiheessa olin jo pyytänyt paperit itsellenikin ja tiesin että röntgenissä minulta oli löytynyt vasemmasta poskiontelosta tulehdus ja neutrofiilit olivat nekin alhaalla (10, kun viitearvo on 40-75). Kuvittelin että menen saamaan antibioottireseptin, jotain mikä tappaa talossa ja puutarhassa, mutta sainkin lähetteen sairaalaan. Sitä en osannut yhtään odottaa, oloni ei sentään niin kehno ollut, vaikka kuume olikin välillä pyrkinyt nousuun, taittuakseen taas buranalla.

Eipä siinä auttanut vastaan pullikoida. Tällä kertaa sairaalapäivystyksessä oleva lääkäri - en tiedä oliko sama vai eri kuin joka minut tk-puolelle passitti - otti vastaan, kyseli vielä muutaman kysymyksen ja totesi että alkavat selvittää minulle osastopaikkaa. Vielä vähän odottelua, sitten kutsu kanyylin laittoon ja lopulta puoli kuuden aikaan illalla olin vatsakirurgian osastolla, koska sieltä sattui löytymään tyhjä huone. Siihen mennessä olin aamupalan jälkeen syönyt suklaapatukan, koska muuta ruokaa päivystyksessä olevista automaateista ei saanut, eikä epämääräisen odotuksen jatkuessa oikein arvannut lähteä kanttiiniakaan etsimään jostakin naapuritalon puolelta.

Ja täällä sitä nyt sitten ollaan. Tartuntavaaran takia minut on laitettu eristyksiin - siis minä olen se joka on vaarassa saada tartunnan. Antibioottia on tiputettu suoneen ja valkosolukasvutekijä tyrkätty oikeaan olkavarteen. Perhekin kävi katsomassa ja tuomassa tavarani, myös tämän läppärin. Nelivuotias vähän kiukutteli kun äiti joutui jäämään sairaalaan. Miestä on informoitu matkan varrella ja hän on tulossa huomenna Helsingistä. Saa nyt sitten nähdä mitä minulle tehdään, pannaanko ambulanssipakettina Meilahteen vai hoidetaanko täällä. Tässä illalla kuume ampaisi 39,6 asteeseen eikä ollut buranasta moksiskaan. Panadol sen lopulta lannisti, mutta minulta otettiin kuitenkin ylimääräinen veriviljely ja tullaan vielä tänään ottamaan toinen. Verenmyrkytysriski tässä kuulemma on.

Summa summarum, onneksi en kuvitellut sinnitteleväni kotiin vaan lähdin sinne päivystykseen enkä junaan. Täällä ollaan ainakin huomiseen.