Lasin läpi

Olen viime aikoina tuntenut että katselen terveiden elämää kuin paksunevan lasin läpi. Asiat, jotka ovat terveille arkipäivää, eivät enää ole sitä minulle. Ne eivät vain kuulu minulle enää. Olen ulkopuolinen.

Syöpä työntyy elämääni joka puolelta ja pyrkii ottamaan siitä ylivallan. Jostakin syystä se on aina ensimmäinen asia mielessäni kun herään yöllä kesken unen, joka ainoa kerta. Ei mikään mukava tapa herätä. Kyläilyt ja pienetkin matkat vaativat kalenterin konsultoinnin jotta voin määrittää missä kohti hoitosykliä ollaan kulloinkin menossa. Sopivat päivät valitaan sitten sen perusteella. Vaikea siinä on unohtaa sairauttaan.

Mutta syöpä tunkee itseään esiin myös aivan arkisimmissakin tilanteissa, nostaa rumaa päätään pienimmästäkin yllykkeestä. Kotiin on tullut Kaksplus-lehden tarjous. Pitäkää lehtenne, en voi saada lapsia, minulla on syöpä. Pirtsakka nuori nainen kauppaa kalaöljyvalmisteita. Mitä vastaisin hänelle? "Anteeksi mutta en voi käyttää noita, minulla on syöpä." Tyydyn sanomaan "ei kiitos" ja kävelemään pois. 

Jotenkin naistenlehtien lukemisestakin on mennyt maku. Ei sillä että elämäni sisältö olisi ennenkään ollut se naistenlehtien tarjoilema huttu jossa uudistutaan käymällä kampaajalla, ostetaan kivoja kevätvaatteita, sisustellaan vähän kotia, laihdutetaan kesäksi uimapukukuntoon ja lähdetään ehkä lomalla ulkomaanmatkalle. Mutta nyt kaikista näistä jutuista joita annat ja kodinkuvalehdet pursuilevat ja jotka aikaisemmin ohitin silmäilyllä jos silläkään, tulee vain mieleen se, että minulla on syöpä. En tarvitse kampaajaa, korkeintaan pitäisi ostaa oma parturointikone että saisi siilin siistittyä. Mitä tässä vaatteita ostamaan kun en tiedä istuvatko ne enää leikkauksen jälkeen mitenkään päin. Ja mitä lomamatkoihin tulee, eihän tässä neutropenian pelossa uskalla kai lähteä edes yhdeksi yöksi Tallinnaan.