Leikkauksessa

Aamu valkeni sateisena. Säätila sopikin hyvin mielialaani, mieli oli melkein on kuin olisin ollut hirteen menossa. Ystävä - sama joka käytti meitä mökillä - tarjosi kyydin Naistenklinikalle ja jutteli niitä näitä, itse en kovin puheliaalla tuulella ollut. Saavuin paria minuuttia yli seitsemän osastolle R31. Kun hoitaja toivotti pirtsakkaasti hyvää huomenta, totesin etten ihan rehellisesti voi kovin hyvänä tätä huomenta pitää - jos elämäni parhaita hetkiä pitäisi listata niin rinnanpoistoleikkaus ei sille listalle pääse. 

Minulle näytettiin huoneeni ja tuotiin sairaalavaatteet: tukisukat, vaaleanpunaiset pyjamanhousut, leikkauspaita ja aamutakki. Paidan puin tietysti aluksi väärin päin, mistäs minä olisin tajunnut että avoin puoli jätetään selkään vaikka etupuolelta on tarkoitus leikellä. Sain tunnistusrannekkeen ja esilääkitykseksi tuotiin yksi diapam ja gramma panadolia. Labrahoitaja kävi ottamassa verikokeet. Kirurgikin kävi tervehtimässä ja luonnosteli vihreällä tussilla rintakehääni alustavia leikkausviivoja. Ja eipä aikaakaan niin lähdettiin kohti leikkaussalia. Sairaanhoitaja otti sängyn, itse sain kävellä. Hiukan kevytpäinen olo diapamista oli tullut, mutta ei sen kummempaa.

Leikkaussalissa minulle esittäytyi joukko sairaanhoitajia, kenenkään nimeä en enää muista. Lantiolle vedettiin tuubitoppi, ja sitten piti kavuta leikkauspyödälle. Se oli niin korkea että jouduin käsillä punnertamaan itseni sille istumaan, tällainen vähän päälle puolitoistametrinen hukkapätkä kun olen. Kapealle pöydälle pitkälleen ja kädet sivuille erillisiin telineisiin. Asento oli kuin ristiinnaulitulla. Erilaisia antureita kiinniteltiin selkään ja otsaan ja sormenpäihin pantiin vähän pyykkipoikaa muistuttavat mittarit, happisaturaatiota ne ymmärtääkseni mittasivat? Anestesiahoitaja sai aikansa hakea suonta kämmenselästä, mutta kanyyli meni lopulta paikalleen kertayrittämällä. Ensin tuli puudutusainetta, joka kirveli hiukan, ja sen jälkeen nukutusainetta. Siihen loppuikin filmi.

Filmi jatkui nelisen tuntia myöhemmin heräämössä, olin vedellyt leikkauksen jälkeen sikeitä vielä hyvän tovin. Tein itsestäni tilannekatsauksen: makasin sängyssäni, happiviikset nenässä, "pyykkipoika" sormessa, kanyyli kämmenselässä, toinen kanyyli käsivarressa ja siinä kiinni tippa, dreeni vasemmalla puolella ja tuubitopin alla toppausta niin paljon ettei heti arvaisi että siellä on vain yksi rinta. Ei juurikaan kipuja. Vessahätä. Hoitaja tuli katsomaanja kysyi vointia. Happiviikset ja pyykkipoika otettiin pois. Vessahätään tarjottiin ratkaisuksi alusastiaa mutta siitä ei tullut mitään.

Hoitaja tuumiskeli että voinkin siirtyä saman tien osastolle, kun alan olla niin hyvin hereillä, pääsisin sitten vessaankin. Ja niin sitten odottelin. Ja odottelin. Vessahätä yltyi. Lopulta nousin istumaan ja kysyin olisiko mitenkään mahdollista kuitenkin päästä vessassa käymään kun alkaa paine rakossa olla melkoinen. Vessareissulle ei lähdetty, mutta siirrettävä vessaistuin järjestyi ja verhot vuoteen ympärille yksityisyyttä luomaan. Toinen hoitaja soitti osastolle, siellä oli päässyt unohtumaan että minut pitäisi hakea, mutta muistutuksen jälkeen pääsin kohta ajelulle. Nelivuotias olisi moisesta kyydistä ollut varmaankin innoissaan. 

Osastolle päästyä yritin lähettää miehelle tekstiviestin, mutta niin tokkurassa olin että nukahdin puhelin kädessä. Heräsin tuntia myöhemmin ja sain lyhyen viestin lähetettyä. Kohta pärähti puhelin soimaan, mies siellä soitteli. Ajatus ja puhe kulkivat vielä vähän kankeasti, ja puhelun päätyttyä nukahdin uudestaan. Siitä herättyäni olin jo hieman pirteämpi ja lähettelin muutaman viestin, joiden sisältö oli se että leikkaus oli tehty ja vointi olosuhteisiin nähden hyvä, Tintin toi terveiset tännekin. Iltapäivä meni enimmäkseen näissä merkeissä, hoitajien käyntien välissä torkahdellessa. Viiden maissa kirurgikin kävi vielä katsomassa ja jutteli kanssani, kysyin leikkauksen kulusta ja sain siitä lyhyen yleistajuisen selostuksen.  Leikkaus meni kuulemma hyvin ja haava on siistissä kunnossa.

Sen jälkeen olen saanut särkylääkettä, antibioottia suoneen, mehua ja mehukeittoa ja lopulta ihan iltapalankin. Kumma kyllä nälkä ei ole juuri ollut, mutta jano sitäkin hirmuisempi. Liikkeelle olen päässyt sen verran että pystyn itsekseni käymään käytävän toisella puolella olevassa vessassa.

Tämä on kahden hengen huone mutta ainakin toistaiseksi olen saanut olla yksin eikä osastolla kuulemma täyttä olekaan, joten jos hyvin käy, saan ollakin omassa rauhassani. Mies kävi tässä illansuussa minua katsomassa ja toi viihdekeskuksen mukanaan. Juuri sopivasti, koska päivän nukuttuani olen nyt aika pirteä.

Yöhoitajatkin kävivät tätä kirjoitellessani esittäytymässä. Henkilökunta on ollut oikein mukavaa ja ystävällistä kautta linjan.

Mieli on ollut jollakin tapaa tyynempi nyt leikkauksen jälkeen. Vaikka ennalta ajattelin etten halua haavaa nähdäkään, uteliaisuus on vienyt voiton ja olen sitä itsekin kurkkinut kun hoitajat ovat käyneet sitä tarkastamassa. Aika kummalliseltahan se näyttää, mutta ei se ole saanut minussa aikaan mitään tunteenpurkauksia. Jossain määrin olo on helpottunutkin, leikkaus on nyt ohi ja minä olen edelleen tässä.