Kokemusten jakamisesta

Rintasyövän myötä olen tutustunut, joko virtuaalisesti tai elävässä elämässä, joukkoon upeita, rohkeita, sisukkaita ja viisaita naisia, joita tuskin olisin koskaan muuten tavannut. Tänään kävin kahvilla yhden kohtalotoverin kanssa, jonka tapasin alunperin punktiojonossa. Puhe käsitteli tietysti pääasiassa tätä yhdistävää tekijää. Vaikka yleisesti ottaen en usko johdatukseen, tällä kertaa minustakin tuntui että tuo alkujaan sattumatapaaminen oli merkityksellinen, niin samansuuntaisia ajatuksia meillä oli tämän sairauden tiimoilta ollut.

Alkujaan aloitin tämän blogin, koska halusin jakaa tietoa ja kokemuksiani siinä toivossa, että ne voisivat auttaa jotakuta toista samaan tilanteeseen joutunutta. Koska kerroin sairaudestani avoimesti, puhelimeni alkoi kohta piipata jatkuvia vointitiedusteluja, ja blogi tuntui myös helpolta tavalta tiedottaa ystäville ja kavereille missä mennään. Vertaistukea en sen sijaan osannut odottaa, enkä sitä, kuinka tärkeäksi henkireiäksi tämä blogi minulle muodostuisi. Sytostaattipotilas ei aina jaksa lähteä ihmisten ilmoille muita tapaamaan, mutta omien ajatusten noidankehää helpottaa päästä purkamaan ne ja saada muilta vastakaikua, tietää ettei ole yksin tämän sairauden kanssa.  

Olen kiittänyt täällä aiemmin monia ystäviäni. Tällä kertaa haluan erityisesti kiittää teitä vertaistukijani ja virtuaaliystäväni. Kokemusten jakaminen kanssanne, joko blogien kautta tai kahvikupin yli, on tehnyt tämän sairauden helpommaksi kantaa ja merkitsee enemmän kuin osaan sanoiksi pukea. Kiitos että rohkaisette, tsemppaatte, kerrotte kokemuksenne ja keskustelette. Kiitos että olette.