Nelivuotias miettii asioita omassa päässään. Tänä aamuna aivan yllättäen kesken aamutoimien kävimme seuraavan keskustelun:
P: - Äiti miksi sinulla on ollut syöpä?
Ä (hiukan sanoja haeskeltuaan): - Joskus se vain tulee.
P: - Miksi sinä et sitten kuollut siihen?
Ä (vielä hämmentyneempänä): - Minä olen saanut onneksi niin hyvää hoitoa. Eikö se olekin hyvä että sinulla on vielä äiti?
P: - Joo.
(Ja siirtyy muihin aiheisiin)
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
Miettii ne isommatkin. Kysyin pojaltani (30 v.) haluaisiko hän tietää jotain syövästäni. "Katselin netistä", oli vastaus! Tiukkaa tekee syöpä läheisillekin, pelkoa ja kysymättömiä kysymyksiä, vastauksista puhumattakaan. Onneksi nelivuotiaalle asiat tulevat helpolla selviksi - "joo", riittää että äiti on.
VastaaPoistaEi ole tullut kirjattua liiemmin noita meidän poitsun mietintöjä - mutta välillä on poika miettinyt ja kysellyt jopa Leen@n kohtalosta ja siitä, kuinka pitkään hän tiesi sen, että ei enää parane..?! (En osannut vastata muuta kuin että tiesi kuitenkin ennakkoon sen että kuolee.) Ja poitsu on jutellut niistä prosenteista (joita on painanut mieleensä), että toivottavasti kuulun niinhin, jotka selviää ♥ Juuh, lukee ne kuusivuotiaatkin nykyään kaikenlaista netistä - lähinnä hiljaa niskan takana..
VastaaPoistark, kysyin yhdessä välissä 14 v. kummitytöltäni samaa, ja hän totesi 'on kerrottu ihan tarpeeksi'. Että niin kai sitten.
VastaaPoistaTee, olen monesti miettinyt miten lapsi ymmärtää sen mitä hänelle kerrotaan. Kuusivuotias selvästi ymmärtää jo paljonkin.
Vaikea on tosiaan tietää, mitä lapsen päässä oikeasti liikkuu ja siitä lienee hyvänä esimerkkinä se, että poika murehti isänsä kaljua päätä - ettei vaan isälläkin olisi syöpä :/ Tämän murheen toivottavasti sain kuitenkin selitettyä pois sillä, että ei se syöpä vaan ne hoidot... Jylläähän se mielikuvitus meillä aikuisillakin, jos ei ole tietoa..
VastaaPoistaAika sydäntä särkevää tekstiä, mutta lapset onneksi sanovat juuri mitä ajattelevat. Toisin kuin aikuiset, jotka käyttävät kaikenmaailman kiemuroita asian esittämiseen. Mä tyhmä en heti saanut 12-vuotiaalle sanottua sanaa syöpä, vaan puhuin poisleikattavasta kyhmystä - kunnes poika itse sanoi että kyllä hän heti tiesi että se on syöpä. Tytär käytti googlea kuten rk:nkin jälkikasvu.
VastaaPoistaHyvin vastasit !
Meilläkin pojat jo tietävät, että minulla oli syöpä, vaikka aluksi kierrellen asioista kerroinkin heille. Pojat eivät asiasta sen enempää ole kyselleet, ilmeisesti se että olen taas tolpillani on laittanut sairauden taka-alalle heidän mielissään.
VastaaPoistaTsemppiä maanantain leikkaukseen. Älä turhaan hermoile sitä, se menee kyllä hyvin.
Tee, niinpä - ja ainakin tuolla meidän nelivuotiaalla tuntuvat tosi ja kuviteltu menevän vielä iloisesti sekaisin. Joskus kun poika on aamulla kertonut jostain mikä muka äskettäin tapahtui ja olen sanonut että taisit nähdä sellaista unta, poika on ihan kimpaantunut ja kivenkovaan väittänyt ettei ollut unta.
VastaaPoistabetty, pienen lapsen kanssa on ehkä sikäli toisaalta helpompaa, että nelivuotiaalla ei ole vielä hirveästi valmiita käsityksiä asioista ja pienempi lapsi myös helpommin sanoo ääneen mitä ajattelee, isompi voi enemmänkin jäädä miettimään asioita itsekseen.
Tilu, kiitos tsempeistä, niitä kyllä tarvitaan.
Olen aina ollut sitä mieltä, että lapsilta ei kannata/saa salata tällaisia asioita. Että isän leikkaus on leikkaus, ei mikään mystinen toimenpide. Että kipeä on kipeä. Että epilepsia on epilepsia. Että kuolemasta puhutaan kuolemana, ei pois nukkumisena. Että lapset tulee mistä tulee, ei mistään etupyllystä tai haikaran kyydissä. Että että...
VastaaPoistaMutta näin jälkikäteen olen miettinyt, sälytinkö liikaa jonkin verran yli kolmivuotiaani tietoisuuteen aikanaan, kun yhtä aikaa tuli isän (epäonnistunut) leikkaus, vauvan syntymä meille, sukulaislapsen kuolema, anopin sairaus. Että olisinko voinut suodattaa vähän kuitenkin. Lapsi pakeni jo mielikuvitusmaailmaan. Nämä kaikki tapahtuivat reilun viikon sisällä. En ehtinyt ajatella suodatusta.
Jälkikäteen olemme suodattaneet. Olemme kertoneet vasta kun ovat kysyneet. Tai kun olemme tienneet, miten tilanne jatkuu. Isän seuraava ja sitä seuraava leikkaus on ilmoitettu vasta, kun päivä on ollut itselläkin tiedossa. Mummon sairaalakeikka vasta kun tiesimme, miten se jatkuu (pääsi kotiin). Jne.
Edelleen puhumme oikeilla nimillä. Tuttavan syöpä on syöpä, vaikka sitä selitettiin ja kuvailtiin sanoilla muhkura/kupru/möykky, silti annettiin sille se oikea nimikin.
Olemme kannustaneet lapsia sanomaan ääneen nämä mykät kysymyksensä. Ja yrittäneet antaa aikaa sulatella asioita. Ja sitten vaikka yhdessä googlettaneet tarvittaessa.
Alkuperäisen kirjoituksen aiheuttamaa pohdintaa tässä siis. Ei siis liity oikeastaan mitenkään tähän, ja liittyy kuitenkin kaikintavoin ;)
Kiara, aika lailla samoilla linjoilla olen ollut, yrittänyt kertoa asiat niin kuin ne ovat mutta kuitenkin huomioiden lapsen iän eli yrittänyt kertoa nelivuotiaalle ymmärrettävästi. Ja hoidoista olen kertonut sitä mukaa kun niitä on tullut, esimerkiksi leikkauksesta on puhuttu vasta nyt kun on sen vuoro. Rinnan poistosta en ole vielä kyllä pystynyt suoraan puhumaan, lähinnä sen takia että pelkään alkavani itse itkeä ja pelästyttäväni lapsen.
VastaaPoistakertomisesta lapsille: olen itse yrittänyt puhua vaikeista asioista sen verran kerrallaan kuin he kykenevät ottamaan vastaan, ja vastata rehellisesti silloin kun he itse kysyvät jotain. Minusta pienet tarvitsevat sulatteluaikaa, joten pienissä erissä kertominen on ainakin meillä toiminut hyvin.
VastaaPoistaOlen yrittänyt löytää joillekin asioille helposti käsitettäviä ilmaisuja - esimerkiksi vauva kasvaa vauvansiemenestä, johon saa puolikkaan äidiltä ja puolikkaan isältä, ja sitä rataa :-)
Kymmenvuotias esikoinen kuunteli eilen tv-uutisia korvat höröllä. "Äiti!" hän huusi yhtäkkiä tietokoneen äärestä: "Olitko Sinä vaarasta kuolla?". Eilen nimittäin uutisoitiin uudet tilastot syöpiin ja sairastuvuudesta ja kuolleisuudesta, ja tietysti se heti kolahti omaan nilkkaan.
VastaaPoistaSilloin kun sairastuin, kyllä tätä kuolemaa meilläkin puitiin paljon, mutta silloin se sivuutettiin sillä, että äiti voi huonosti mutta paranee kyllä - niinkuin nyt siltä näyttääkin. Olen varmaan paremmassa kunnossa kuin ennen tautia.
T. Karhutar
Miksi olla huolissaan siita, etta lapsi nakee sinun itkevan? Hyvinkin pienet lapset kokevat empatiaa ja osaavat taidon lohduttaa (erityisesti jos kokevat, etta aiti voi huonosti) sen sijaan etta pelastyisivat. Ja lapsissa on uskomattomasti voimaa yrittaa tehda asioista hyvia :)
VastaaPoista