Esitelmäni oli hyväksytty kansainväliseen kongressiin Pariisissa. Järjestäjältä saapuneen sähköpostiviestin avatessani oikeastaan toivoin että päätös olisi ollut kielteinen, pettymys olisi ollut pienempi. Nyt täytyy pahoitellen lähettää sinnekin tieto, että en pysty osallistumaan.
Tämäkin ohimenevä tilaisuus muistutti jälleen, miten tästä vuodesta piti tulla ihan erilainen: Väitöskirjan valmistuminen tämän kevään aikana vaikutti mahdolliselta, tiedossa oli matkoja ulkomaisiin kongresseihin, tiedossa oli töitä apurahakauden jälkeen, oli suunnitelmia. Olimme miehen kanssa miettineet, että jos esitelmäni hyväksytään Pariisissa pidettävään kongressiin, lähdemme reissuun yhdessä ja jätämme nelivuotiaan mummolaan, nautimme matkasta kahden kesken. Nyt ei lähdetä, mihinkään. Terveyden mukana putosi pohja kaikelta muultakin, apuraha-pätkätyöläinen saa tapella sairauspäivärahoistaan. Asuntolainan lyhennykset pitää laittaa jäihin ja kerjätä sossusta rahaa elämiseen siihen asti että päätös sairauspäivärahasta tulee.
Kuvittelin hetken jo alkaneeni hyväksyä tapahtuneen ja pystyväni tulemaan toimeen sen kanssa että syöpähoidot sanelevat nyt tahdin. Mutta tällä hetkellä, kun makailen sytostaateista toipuen sohvalla ja olo on kuin olisin jäänyt niin fyysisesti kuin henkisestikin jyrän alle, tuntuu että tämä kirottu sairaus vie minulta kaiken mistä elämässäni nautin. Vaan piru periköön jos annan sen viedä vielä hengenkin.
Kannustukseksi nämä Kirsi Kunnaksen sanat, jotka löysin Suomen kuvalehden (4/2010) haastattelusta. Kunnas muistelee kuinka joutui nuoruudessaan keuhkotautiparantolaan. Hän vertasi itseään feeniks-lintuun:
"Ajattelin: vaikka nyt olen joutunut tänne, vielä tästä nousen, sytytän pesäni ja uutena nousen."
Niin minäkin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
Hei,
VastaaPoistaEn halua tietenkään puuttua päätökseesi enkä pahoittaa mieltäsi, mutta eikö mitenkään olisi mahdollista, että pääsisit Pariisiin miehesi kanssa ? Kolmen viikon jaksoissa jälkimmäinen puolisko on hyvävointista aikaa. Ja jos ajankohta osuus juuri huonoille päiville, niin voisiko hoitoja rukata hieman ... mieti vielä pieni hetki ennenkuin peruutat.
Feeniks-lintua mäkin joskus ajattelin kaljuna kuurieni välissä ! Nyt lintu lepää ja nousee sitten ajallaan entistä komeampana !
betty, kiitos valosta pimeään! Näillä näkymin sytot ovat tuolloin (kesäkuussa) ohitse ja leikkaus voi osua juuri tuon kongressin aikoihin, mutta eihän tämän sairauden kanssa tietenkään voi tietää mitään ennalta varmaksi, ja omassani on vielä paljon tuntematonta. Voi siis olla että sytot jatkuvatkin vielä toukokuun jälkeen. Ehkä en vielä kokonaan luovu ajatuksesta että voisimme sittenkin päästä matkaan jos kuntoni sen sallii. :)
VastaaPoistaToivottavasti ei ihan kaikkea, mistä nautit. Eikä niitäkään, mitä vie, vie lopullisesti. (Mutta en nyt tarkoita, etteikö saisi harmittaa; aina ei tarvitse edes yrittää jaksaa ajatella valoisasti.)
VastaaPoistaVoih, usko Bettyä äläkä ihmeessä luovu Pariisin-matkasta vielä! Varmasti olisi hyvä asia että siulla olisi jotain mukavaa odotettavana lähitulevaisuudessa. Kun kerran järjestelytkin on noin pitkälle valmiiksi mietitty niin pidä ihmeessä niistä kiinni!
VastaaPoistascaredy-cat, ei ihan kaikkea, ei tietenkään - olen toisinaan taipuvainen liioitteluun. Perhe (laajemmassakin merkityksessä) ja ystävät ovat ainakin voimavara jota tämä sairaus ei mihinkään vie, ja niin kuin tuli todettua, myöskään kykyä nauttia ruuasta ja juomasta se ei ole poistanut ainakaan vielä. :)
VastaaPoistajovain, ne järjestelyt ovat kyllä sillä tolalla että apurahaa pitäisi hakea... mutta ajattelen sitä huomenna, niin kuin Scarlett O'Hara sanoisi.
Samaa mielta edellisten kirjoittajien kanssa ja kannustan harkitsemaan Pariisin matkaa! Elama ja ura jatkuvat sairauden jalkeenkin! Nyt vaan vahan pienemmin askelin.
VastaaPoistaMinusta tuntuu, että jotkut harmit (vähän pienemmänkin mittakaavan harmit) saa nopeammin käsiteltyä, kun ihan luvan kanssa rypee vähän aikaa harmistuksessaan - liioittelu on ihan sallittua. :)
VastaaPoista