Kolme ja puoli viikkoa

Löysin vasemmasta rinnastani pingispallon kokoisen patin pari päivää ennen joulua. Ensimmäinen ajatukseni oli välittömästi syöpä. Kaiken muun hyvän lisäksi olin vain pari viikkoa aiemmin kärsinyt tulehtuneesta imusolmukkeesta vasemman solisluun yläpuolella, ja vaikka tulehdus oli talttunut, sen jäljiltä imusolmukkeessa tuntui hernemäinen nystyrä. Valvoin puolen yötä ja soitin aamulla terveyskeskukseen, jonne sain ajan saman tien. Lääkäri tunnusteli patin ja enempää aikailematta alkoi varata aikaa mammografiaan.

Ja siihen vauhti sitten tyssäsikin. Lääkäri yritti kyllä parhaansa, tiedän sen, koska istuin kuuntelemassa, mutta tyly lopputulos oli että aikaa ei kerta kaikkisesti löytyisi ennen tammikuun 11. päivää. Melkein kolmen viikon odotus. Olin lievästi shokissa, olin kuvitellut että syöpäepäilykset johtavat tutkimuksiin nopeammin. Lääkäri kehotti viettämään joulua perheen parissa ja yrittämään olla ajattelematta asiaa. Sen helpottamiseksi hän kirjoitti minulle hevoskuurin rauhoittavia "pelkotilan lievittämiseen". Kun paarustin kotiin resepti taskussa en oikein tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa sille miten absurdia on hoitaa mahdollista syöpätapausta mielialalääkkeillä.

Päätin olla kertomatta asiasta vielä läheisilleni - aviomies tiesi, mutta en halunnut pilata muun suvun joulunviettoa epäilyksellä. Tunnen äitini ja anoppini, ja molemmat olisivat vain murehtineet asiaa yöt läpeensä. Ja mitäpä se olisi auttanut? Ajattelin, että jos hyvin käy, murehtiminen on ollut haaskattua aikaa, ja jos käy huonommin, ehdin kertoa uutisen sitten, kun diagnoosi on vahvistettu. Kerroin kuitenkin joillekin, koska asia oli liikaa kantaa omassa mielessä. Miestä halusin säästää omilta pohdinnoiltani, koska uskoin että häntäkin kalvoi huoli.

Aluksi tuntui, että elämäni oli joutunut jonkinlaiseen "suspended" -tilaan. Olen aina ollut ihminen, joka tekee paljon suunnitelmia tulevan varalle, ja yht'äkkiä matto vedettiinkin jalkojen alta. Muutama päivä meni ilman, että pystyin tarttumaan mihinkään pidemmälle kuin lähihetkeen tähtäävään. Sitten tajusin, että minun oli turha ryhtyä syöpäpotilaaksi ennen kuin olin saanut edes diagnoosia, ja päätin jatkaa elämääni terveenä ihmisenä kunnes toisin todistettaisiin. Se oli hyvä päätös, sillä se vapautti minut tekemään asioita ja vähensi nakertavan pelkopeikon valtaa. 

Vajaata kolme viikkoa kului lopulta niin, että jouduin turvautumaan rauhoittaviin vain pari kertaa. Hereillä ollessani puuhasin kuin viimeistä päivää pitääkseni ajatukset loitolla rinnassa olevasta patista, mutta alitajunnassani se kasvoi kasvamistaan. Se oli läsnä jossakin takaraivossa mitä tahansa teinkin, vain lyhyiksi hetkiksi saatoin unohtaa sen olemassaolon. Usein se pulpahti mielen pintaan jonkin assosiaation kautta. Välillä se tuli yöllä uniin, jotka olivat aika ahdistavia. Hyvästä yrityksestä huolimatta ehdin myös miettiä paljon kaikenlaista, alkaen siitä, kuinka nyt kävisi haaveiden toisesta lapsesta, siihen, mitä pistäisin päähäni jos tukka lähtisi hoitojen seurauksena. Pahimpia olivat pohdinnat siitä, että jos kuolisin, pian nelivuotias poikani ei aikuistuessaan enää edes muistaisi minua. Enimmäkseen kuitenkin torjuin sen mahdollisuuden ja kieltäydyin ajattelemasta sitä. En tuntenut olevani kuolemansairas, joten en voinut olla sitä, enhän? Luin selviytymistarinoita ja yritin olla piittaamatta niistä tarinoista, joissa kävi huonosti. Minä selviytyisin, vaikka sitten voisinkin esittää jatkossa naamaisissa amatsonien kuningatarta (amatsonienhan kerrottiin leikkaavan toisen rintansa jotta he pystyisivät jännittämään jousen). Millään muulla ei olisi väliä, kunhan henki säilyisi ja syöpä saataisiin häädetyksi elimistöstäni.

Ajatus aloittaa tämä blogi syntyi jo noiden odotteluviikkojen aikana. Päätin, että jos diagnoosi on syöpä, haluan kirjoittaa kaiken muistiin. Toivon, että tästä tulee kertomus, joka voi rohkaista jotakuta toista samaan tilanteeseen joutuvaa.

Lopulta laskin aamuja, kunnes koitti se kauan odotettu päivä, kun pääsin tutkimuksiin. Nyt asiat nytkähtivät taas ison harppauksen eteenpäin. Mammografian lisäksi tehtiin ultraäänitutkimus. Lääkäreiden vähistä kommenteista ja ultrauslaitteen kliksuttelusta sain selville sen verran, että rinnasta ja solisluunkuopasta löytyi molemmista epäilyttävä patti - no, sen olin tiennyt itsekin. Oikeassa rinnassa näkyi pieniä kystia, mutta kainaloista ei ilmeisesti ainakaan ultrauksessa näkynyt mitään epäilyttävää. Se olikin kaikki, mitä tutkimuksissa itselleni selvisi. Saman tien otettiin myös näytteet - ohutneulanäyte solisluunkuopan vihoitelleesta imusolmukkeesta ja paksuneulanäyte rinnassa olevasta kyhmystä. Kumpikaan näytteenotto ei ollut kivuliasta, ohutneulanäyte tuntui tuskin enempää kuin hyttysen pisto, ja paksuneulanäytettä varten vasen rinta puudutettiin. Rauhoittavista oli varmaankin apua, olin kovin tyyni kaiken läpi. Tulokset luvattiin viikon kuluttua ja minua kehotettiin varaamaan aika omalle terveyskeskuslääkärilleni.

Välittömästi tutkimuksista päästyäni soitin terveyskeskuksen ajanvaraukseen ja selitin asiani. Minulle tarjottiin soittoaikaa yli kahden viikon päähän. Siinä vaiheessa rauhoittavien vaikutus lienee hiukan hälvennyt, sillä sisuunnuin ja ilmoitin että kyseessä on syöpäepäily enkä voi mitenkään odottaa tuloksia niin kauan. Aika järjestyikin viikon päähän.

Tänään torstaina olin matkalla töihin kun puhelimeni soi. Soitto oli terveyskeskuksesta, josta tiedusteltiin, voisinko tulla vielä samana päivänä lääkärin vastaanotolle kuulemaan mammografiatulokset. Tajusin välittömästi, että hyviä uutisia ei soitella perään eikä niitä tarvitse kertoa kasvotusten, joten syöpädiagnoosi oli totisinta totta. Ainoa jännitystekijä oli enää se, kuinka huonosti asiat olivat. Epäröin liian kauan tarttua mahdollisuuteen kuulla tuomioni heti, koska meillä oli ohjelmassa samana iltana lastenkutsut ja olin juuri päässyt keskustaan työhuoneelleni, ja vastaanottovirkailija päätti asian puolestani ja varasi ajan perjantaiaamulle. Huominen on siis tätä päivää viisaampi.