Tänään on taas parempi päivä. Eilen illalla ennen nukkumaan käymistä haudoin kauratyynyllä särkevää vasenta hartiaa ja otin sirdaludin, ja aamulla hartia oli kuin uusi. Nyt sitä särkee taas ihan vietävästi, mutta yritän pitää kiinni siitä että syöpäsairaallakin voi olla myös pelkkiä lihaskipuja. Sen että pikkuvarpaaseen sattuu ei tarvitse olla etäispesäke.
Pattia rinnassa en malta olla aina välillä näpeltämättä. Neulanäytteen jälkeen se tuntui kuumottavalta ja valtavan suurelta, mutta eilen se äkkiä tuntui huomattavasti kutistuneen. Voi kun ei tarvitsisi koko vasenta rintaa leikata pois. Vaikka olen raskauden ja imetyksen jälkeen katsellut riippuvia tissejäni lähinnä inhoten, tuntuu tuo osanen äkkiä kovin rakkaalta kun tietää, että siitä pitää varmaankin luopua.
Olen oikeastaan aina suhtautunut kroppaani aika välinpitämättömästi. En ole koskaan huolehtinut siitä kovin hyvin, ja jos olen sitä pysähtynyt ajattelemaan, olen lähinnä inhonnut sen epätäydellisyyksiä. Silti se on kiltisti ja isommin sairastelematta tehnyt tähän mennessä kaiken, mitä siltä olen pyytänyt, vaikka olen toisinaan ajattelemattomasti paiskannut sen äkilliseen, kovaan fyysiseen rasitukseen, ja välillä yhtä ajattelemattomasti laiminlyönyt liikunnan ja myrkyttänyt ruumistani alkoholilla ja satunnaisesti tupakallakin. Raskaus sujui hienosti ja synnytys oli helppo. Imetys takkusi enemmän, todistaen sen viisauden että isot rinnat eivät tarkoita kylän parasta lypsäjää. Varsinkaan vasen rinta ei oikein tahtonut herua. Näin jälkiviisaana tietysti pohdin, oliko siellä jo silloin jotakin muhimassa.
Olen luvannut itselleni, että jos tästä selviän - siis kun selviän, totta kai - huolehdin kropastani paremmin. Olen jo pidemmän aikaa haaveillut koiran ottamisesta lenkkiseuraksi, ja nyt olen alkanut miettiä, onko olemassa oikeastaan mitään estettä koiran ottamiselle jo ensi kesänä. Varsinkaan jos en ole oikein työkykyinen minulla olisi aikaa hoitaa koiranpentua. Pojallekin koirasta voisi olla iloa ja seuraa, kun pikkusisarustakaan ei nyt ole odotettavissa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Suhteeni omaan kroppaani on aika samanlainen kuin sinunkin. En varmaan ole kertonut, mutta minullakin oli esikoisen imetysaikana rinnassa patti. Podin silloin muutaman viikon ahdistusta yksinäni ennen kuin sain käytyä sitä näyttämässä - onneksi se oli vaaraton. Seh säikähdyksenä jlkeen tutkin rintani pitkään säännöllisesti, mutta vähitellen se jäi. täytyypä ottaa taas tavaksi. Voimia!
VastaaPoistajovain, eipä ole tullut puheeksi. Sairastumiseni jälkeen olen yllättävän monilta kavereilta kuullut näistä pateista - onneksi heillä ne ovat osoittautuneet harmittomiksi.
VastaaPoista