Odottavan aika on pitkä

Odottelu käy hermoille. Pää on täynnä kysymyksiä. Loppujen lopuksihan en vieläkään tiedä paljon mitään. En tiedä millainen ennuste minulla on, en tiedä milloin hoito alkaa, en tiedä mitä kaikkea hoitoa tulen tarvitsemaan... On myös koko paljon käytännön asioita, jotka riippuvat siitä, mitä jatkossa tapahtuu, ja niin kauan kuin en tiedä, en pysty hoitamaan niitä. Pitäisikö perua tanssitunnit, jotka alkaisivat ylihuomenna, jos sitten suurin osa niistä jääkin väliin leikkausten ja hoitojen takia? Peruako osallistuminen ulkomaiseen kongressiin huhtikuussa? Pystynkö pitämään ensi viikolla alkavan opetuksen, joka minulle on kevääksi sovittu ja vastaamaan kurssista, vai pitäisikö löytää hommaan joku toinen? En saa edes varatuksi kampaaja-aikaa, kun mitä hittoa varten värjäyttämään pitkiä hiuksia nyt jos ne tippuvat parin kuukauden päästä pois.

Ainoa lääke liiallista miettimistä vastaan on toiminta - elän "normaalia elämää" melkein raivokkaasti. Tiskaan, kokkaan, touhuan lapsen kanssa, tapaan ihmisiä, yritän paneutua työhön. Juoksen karkuun ajatuksiani. Sitten tulee joku pysähdys ja synkät, pelokkaat ajatukset saavat minut taas kiinni. Viimeistään aamuyöllä.

Mieliala heittelee kuin murrosikäisellä. Välillä olen täynnä uhmaa, välillä vaipumassa itsesäälin suohon. Toisaalta yritän olla rohkea ja hyväksyä tapahtuneen - se voi sattua kenelle tahansa, miksi ei siis minulle? Toisaalta ihan suomeksi sanottuna vituttaa että näin piti käydä. Miksi en huomannut pattia rinnassani aikaisemmin, miksi en mennyt lääkäriin heti kun imusolmuke alkoi oikutella? Sitten muistutan itseäni siitä että JOS on tässä tilanteessa kaikkein hyödyttömin sana. Turha surra kaatunutta maitoa.

Olen noudattanut avoimuuspolitiikkaa ja kertonut joka puolelle. En halua salailla asiaa niiltä ihmisiltä, joiden kanssa olen jatkuvasti tekemisissä, koska haluan heidän ymmärtävän mahdolliset oudot poissaoloni ja äkillisen haluttomuuteni tehdä kovin tarkkoja suunnitelmia tulevan varalle tai sen, että voin joutua yllättäen perumaan jonkin sovitun asian, jos ja kun hoidoista alkaa jotakin selvitä. Toisaalta olen myös alkanut jo epäillä tämän politiikan viisautta. Vaikka hoitoennusteet ovat nykyisin hyviä, s-sanalla on pelottava kaiku. Välillä tuntuu että ihmiset katsovat minua hiukan varovaisesti, kuin miettisivät mitä minulle voi sanoa tai uskaltaako kanssani puhua ollenkaan. En halua olla ystävieni ja tuttavieni silmissä "se syöpäpotilas", melkein kävelevä kalmo. Minä olen sama ihminen, syövällä tai ilman.