Kaksi vuotta sitten pötköttelin Naistenklinikalla Opamax-pöllyssä ja katselin tyynesti tietokoneen ruudulta ultrakuvaa jossa rinnassani oleva patti oli kuin musta aukko. Samana iltana, tai ehkä seuraavana, autoin iäkkäämpää rouvaa työntämällä hänen autoaan irti lumihangesta muistamatta että paksuneulanäytteen jälkeen ei moista ruumiinponnistusta suositeltu. Meitä oli kolme työntämässä, ja saimme tehdä töitä hartiavoimin ennen kuin auto irtosi penkasta. Vasta kun rouva ei saanut autoa liikkeelle vielä senkään jälkeen kun renkaiden alla oli taas vain katua, huomasin kysyä: "Ei kai teillä ole käsijarru päällä?".
Isosta osasta syöpävuotta en näin jälkeenpäin muistaisi mitään ilman tätä blogia. Käsijarru oli päällä myös aivoissani. Piti keskittyä olennaiseen, selviytymiseen. Ruumis meni läpi syöpähoitomankelia, sielu taivasteli jossain perässä voiko tämä olla tottakaan. Sen jälkeen kun käsijarru nostettiin ja pyörät lähtivät taas pyörimään, sielulta meni hyvä tovi ottaa ruumista kiinni.
Millaisen matkan ruumis ja sielu, nuo erottamattomat kumppanukset, ovat kahdessa vuodessa tulleet Naistenklinkan ultrauspöydältä kotisohvan nurkkaan?
Ruumis on sopeutuvainen. Puuttuvan rinnan kanssa olen oppinut olemaan. Omaksi yllätyksekseni olen jopa alkanut kallistua sille kannalle, että en ehkä haluakaan korjausleikkausta, vaan saattaisin jopa mieluummin antaa poistaa tuon toisenkin rinnan. Sen pateista ja muhkuroista kun en ota tolkkua yhtään sen enempää kuin otin siitä edesmenneestäkään. Naiseksi en itseäni aina tunne, mutta enpä tuntenut kaikin ajoin silloinkaan, kun minulla oli vielä (ainakin näennäisen) terve ruumis, joten ei se taida olla kiinni tissien määrästä vaan korvien välistä. Jokaista särkyäkään en enää pidä etäpesäkkeenä. Ainahan johonkin kohtaan koskee - en ole tainnut kokea yhtään täysin kivutonta päivää syöpähoitojen jälkeen. Turha niitä kaikkia on jäädä kuulostelemaan.
Sielu on hitaampi sopeutuja. Ennen joulua tapasin ystäviä. Meitä oli neljä naista, kutakuinkin samanikäisiä kaikki. Eräs muista esitti toivomuksen, että kokoontuisimme samalla tavalla vielä seitsemänkymppisinäkin. Toiset lupasivat, ilman muuta. Minä olin hiljaa. Lopulta sanoin, että sellaista en voi luvata. On matkoja, joita ajatus ei vielä kanna. Mutta matka taittuu. Jokainen eletty päivä on yksi lisää.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
Kitsune, samoja tuntemuksia. Minulla tänään vuosi diagnoosistani. Tulin juuri zumbasta, hypin, pompin ja hikoilin. Fysiikka on hyvä, kestävyyskunto ennallaan, mutta sielu ei.
VastaaPoistaOlen itsekin välillä melko vaivaantunut vastaavissa tilanteissa, joissa olit ollut ystäviesi kanssa. Itse lohduttaudun sillä, että eipä meistä kukaan voi tuollaista asiaa luvata. Kukaan ei tiedä päiviensä määrää. Meille sinun ja minun kaltaisille on vain kerrottu, että mutkia on tällä elämän matkalla vain enemmän. Toivottavasti hyviä vuosia tulee lisää.
Haluan sanoa erityiskiitokset sinulle blogistasi. Jos et olisi sitä pitänyt, olisi minun ensimmäinen vuoteni tämän sairauden kanssa ollut paljon vaikeampi. Kirjoituksesi ovat olleet pelastus monena sellaisena päivänä, kun en ole voinut kenenkään kanssa näistä asioita puhua. Minua on auttanut se, että blogisi kautta olen saanut perspektiiviä omiin tuntemuksiini, ts. en ole ajatusteni ja tuntemusteni kanssa yksin.
Kiitos, että olet olemassa.
Satsuke
Onnittelut kolmannen vuoden alkamisesta! Niinkuin Satsuke sanoi, hyvä että olet olemassa. Psyyke lienee vasta ensimmäisessä toipumisvuodessa, mutta pääasia että sekin sitkeästi mukana sinnittelee :)
VastaaPoistaHyvin on syöpä luottamuksen elämän kaikkivoipaisuuteen tappanut. Mutta jospa se olikin vain illuusio, joka joutikin mennä. Kummasti kuitenkin mielessä särähtää, kun pitkän aikavälin suunnitelmista ja toiveista puhutaan.
Toivotan vähemmän kiviä tulevan vuoden polullesi!
Kuten Satsuke tuossa yllä mainitsikin, ei sellaista voi oikeasti kukaan luvata, että nähdään vielä seitsemänkymppisinä. Mutta kateeksi vähän käy se illuusio ;) En ole tainnut ennen syöpääkään olla noin optimistinen..
VastaaPoistaKokonaan tissittömänä sitä kyllä voisi lähteä liikkeelle ilman silikooneja tai pumpulitissejä - mutta näin puolinaisena en edes minä muista lähteneeni liikkeelle ilman proteesia. Kyllähän tähän on tottunut, mutta helpompaa olisi ilman tuota toistakin - tai sitten parin kanssa. Luultavasti on kuitenkin helpompi päästä uuden rinnan tekoon kuin terveeksi katsotun poistoon. Ainakin mulle vastattiin silloin alkuun, että eivät poista terveitä rintoja kuin ehkä korkean riskin potilailta. Mutta ainahan sitä voi kysyä. Tuohon voin myös yhtyä; "Naiseksi en itseäni aina tunne, mutta enpä tuntenut kaikin ajoin silloinkaan, kun minulla oli vielä (ainakin näennäisen) terve ruumis, joten ei se taida olla kiinni tissien määrästä vaan korvien välistä."
Syöpävuodesta on mullakin päässyt unohtumaan yhtä sun toista.
Satsuke, kiitos sanoistasi. Tämä blogi oli sairastaessani minulle todella tärkeä vertaistuen kanava. Kun aloitin tämän, ajattelin että toivottavasti muutkin samaan tilanteeseen joutuneet saavat kirjoituksistani tukea, ja olen iloinen että olet sitä saanut.
VastaaPoistark, illuusio elämän jatkuvuudesta on tietysti harha, mutta sellaisessa oli miellyttävä elää. Välillä tämä tietoisuus rajallisuudesta tuntuu aika raskaalta kantaa...
Terhi, niin olen itsekin ymmärtänyt ettei sitä tervettä lähdetä poistamaan jos ei ole korkeaa riskiä. No, minähän en tunnu edes pääsevän niihin tutkimuksiin vaikka jonossa olen ollut nyt vuoden päivät...
Ootko kysellyt niiden tutkimusten perään, ettei ole lähete päässyt katoamaan..?
VastaaPoistaTerhi, tuossa loppusyksystähän olivat minuun yhteydessä perinnöllisyysklinikalta ihan vain vakuuttaakseen etteivät ole hukanneet lähetettäni, mutta ei heillä ollut edelleenkään aikaa antaa eikä tietoa milloin sitä aikaa voisi löytyä... niin että odotellaan nyt sitten vaan. Ajattelin kyllä mainita onkologille että ei asia etene, josko vaikka hän voisi vähän hoputtaa.
VastaaPoista