Pahimpia latteuksia, joita syöpään sairastuneelle ja omaa, mahdollista kuolemaansa pohtivalle voi sanoa, on "eihän meistä kukaan tiedä päiviensä määrää". Vaikka se totta onkin, ei terve nuori tai vielä keski-ikäinenkään ihminen oikeasti elä pohdiskellen mahtaako nähdä seuraavan syntymäpäivän, olla elossa vielä ensi jouluna, sitten kun lapsi menee kouluun. Terve ihminen elää enimmän osan aikaa illuusiossa omasta kuolemattomuudestaan. Hän tekee pitkän tähtäimen suunnitelmia - ensi vuonna, viiden vuoden päästä, kun lapset ovat isompia, sitten kun asuntolaina on maksettu, joskus eläkkeellä, sitten. Ja niin kuuluukin olla, koska muuten ei elämästä tulisi mitään.
Syöpä vei tulevaisuuden. On nyt, ensi viikolla, toivottavasti kesällä, mahdollisesti loppuvuodesta. Jos pysyn "terveenä" tai ainakin riittävän hyväkuntoisena. Ajatus ei kanna vuosien saati vuosikymmenien päähän. Tuntuu vaikealta tarttua mihinkään kovin pitkälle tähtävään. Otin joitakin vuosia sitten vapaaehtoisen eläkevakuutuksen, puolet työurastaan apurahoilla työskennelleen pätkätyöläisen tähänastinen eläkekertymä kun ei päätä huimaa. Sairastuttuani jäädytin eläkkeen säästämisen, sairaspäivärahasta ei ollut varaa maksaa ylimääräistä. Nyt olen pohtinut, pitäisikö minun jatkaa säästämistä. Kai minun pitäisi. Mutta epäilijä korvieni välissä kysyy, mahdanko niitä eläkepäiviä ikinä nähdäkään?
Työhaastatteluissa joskus kysytään, missä henkilö itsensä näkee vaikkapa viiden vuoden päästä. En taitaisi saada sitä työpaikkaa, koska en pysty näkemään itseäni viiden vuoden päästä yhtään missään. En osaa edes kuvitella että olen elossa.
Nelivuotiaastakin tuli jo viisivuotias. Pojan kanssa sitten laskettiin, että vuoden päästä hän täyttää kuusi, ja kahden vuoden päästä seitsemän. Vain kaksi vuotta, ja meidän pienestä pojasta on varttunut koululainen!
Huomasin, että kaksi vuotta ei tunnu mahdottomalta ajalta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
Kyllä sitä kovien kysymysten ja vastausten ääressä kukin kamppailee. "Jos liian hyvää uskaltaa odottaa", niin kuinkas sitten käykään. Pahinta mahdollista eteen tulevaa ei edes uskalla ajatella. Aika on kyllä tehnyt sen, ettei minulla ainakaan ole niin suurta ahdistusta olemassa kuin alkumetreillä ja itkukohtaukset ovat myös vähentyneet. Nyt, ensi viikolla, toivottavasti kesällä, mahdollisesti loppuvuodesta ... hyvin hahmotettu ...
VastaaPoistapirtsikka
Hyvin kirjoitettu taas, Aamen. On se harjoitus vielä tekemättä.. Ja nyt on menossa sellainen kaikki_kuntoon_heti -fiilis, kun tuntuu, että asiat ei ikinä tapahdu ellei niihin käydä käsiksi heti_just_nyt...
VastaaPoistaPuit sanoiksi monta kertaa sanotun kommentin, ettei sitä kukaan tulevasta tiedä, eikä päivien määrästä. Ihan kuin sillä voisi kuitata sen tosiasia, että ihmiseltä häviää jonkilainen perusluottamus elämään tälläisen sairauden myötä. Ei enää tosiaankaan suunnittele vuosia eteenpäin, aina on tekemisissä jos.
VastaaPoistaOlen myös säästänyt vapaaehtoista eläkevakuutusta, välillä ollut katkolla. Juuri yhtenä päivänä oli näistä säästöistä puhetta miehen kanssa ja ihmettelin miksi minä niitä säästelen. Vaikea nähdä itseä eläkkeellä niitä tuhlailemassa tai tekemässä mitään muutakaan.
Tämä sairaus on vienyt pitkälti tulevaisuuden ja toivon siitä, että kaikki kääntyy hyväksi tai elämä olisi jotenkin oikeudenmukainen tai ihmiselle ei anneta enempää kuin se jaksaa kantaa. P. puhetta.
Nyt juuri fiilikset on sellaiset, ettei voi suunnitella yhtään eteenpäin, päiväkin on jo välillä liikaa. Pelossa eläminen vie kaikki voimat, kaiken ilon elämäst.
Tuli vähän synkkää, mutta samoja asioita sitä täälläkin päässä pyörii, vaikka ulospäin saattaa reippaalta näyttääkin.
Sepä se kun tuo pirulainen iski uudestaan niin samalla meni se tulevaisuuskin. Aluksi se oli vain muutaman kuukauden mittainen, nyt on uskaltanut puhua muutamasta vuodesta, josta kyllä jo on puolitoista käytetty. Vaikka tässä nyt on päällisin puolin olosuhteisiin nähden hyväkuntoinen niin muutos voi tapahtua nopeastikin. Pitäisi osata nauttia tästä hetkestä ja ottaa siitä kaikki irti, mutta se on vaikeaa kun niin paljon oli suunnitelmia tulevaisuuteen ja se mikä tärkeintä haluaisi nähdä lasten varttuvan. Vaikka paljon on asiaa työstänyt ja melkolailla on sinut asian kanssa, hyväksynyt tilanteen, niin kyllä tässä vielä työstämistä riittää.
VastaaPoistaUskon että kun saatte lisää tautivapaita kuukausia ja vuosia niin se tulevaisuus näkyy jo pidemmälle ja uskaltaa tehdä suunnitelmia. Näin kävi ainakin minulle eka kierroksen jälkeen. Otinpa jopa vapaaehtoisen eläkevakuutuksenkin. t.pete
Ihanaa kun joku osaa asian pukea sanoiksi. Syöpä todella vie tulevasuuden. itsellä eka reissu 2007. kaksi vuotta ja jo uskalsin suunnitella tulevaa. jopa haavetta omasta lapsesta elättelin. 2009 iski uudestaan ja rintasyövän etiäiset veivät munasarjat(tai no leikkaus vei). lapsihaaveista ei voi enää nähdä untakaan. jo vuosi takana kakkoshoidoista ilman hoitoja mennään ja lääkäri puhui 30 seuraavasta vuodesta. mutta silti tulevaisuutta on vähän vaikea kuvitella tai ajatella. sellaisessa välitilassa vielä. ehkä tämä tästä suttaantuu. voimia meille kaikille! Milla
VastaaPoistaTulevaisuus on minullakin hukassa. Osuvasti siitä kirjoitit, samoja asioita olen miettinyt. Kevääseen asti on suunnitelmia, siitä eteenpäin ei vielä uskalla. Toivottasti, kun tautivapaita kuukausia ja vuosia tulee näköala eteenpäin suurenee.
VastaaPoista"Huomasin, että kaksi vuotta ei tunnu mahdottomalta ajalta."
VastaaPoistaEhkä se on se, mitä asiaa mittaa/ajattelee. Itsehän en tuohon syövän viemään tulevaisuususkoon pysty mitään kommentoimaan, kun ei minulla mitään sellaista kokemusta ole. Mutta jotkin asiat tuntuvat jotenkin mahdollisemmilta. Jollain tavalla.
Asiaa kirjoitat. Mutta varmaan on totta, että mitä kauemmin aikaa diagnoosista kuluu ilman uusintaa, sitä pitemmäksi suunnitteluväli vähitellen muuttuu. Oman elämänuskoni ja myös -haluni romahtamisesta on 2,5 vuotta ja suunnitelmat tällä hetkellä jo kesässä 2012. Jos pääsisi eläkkeelle silloin. Vaikka suunnitelmia haluaa ja uskaltaa tehdä pitemmälle jo, niin hyvin lähellä ajatuksissa on aina ehto: "ellei syöpä uusi". Suurin osa uusinnoista, tilastojen mukaan, tulee 2 - 3 vuoden kuluttua hoidosta, mutta niinkuin hyvin tiedetään, eihän tältä taudilta turvassa ole koskaan.
VastaaPoistaIhmeesti ihminen tämmöiseen välitilaankin sopeutuu, jos kuvittelee esim. nyt ensimmäisen syöpädiagnoosin saavan ihmisen shokkia ja kauhua ja vertaa sitä omaan mielialaan nyt, 2,5 vuoden kuluttua samasta tilanteesta. Kuvittelen, että uusinta olisi vielä kauheampi järkytys, mutta sen tietää vain sellainen, joka senkin on jo joutunut kokemaan.
"Terve ihminen elää enimmän osan aikaa illuusiossa omasta kuolemattomuudestaan. Hän tekee pitkän tähtäimen suunnitelmia - ensi vuonna, viiden vuoden päästä, kun lapset ovat isompia, sitten kun asuntolaina on maksettu, joskus eläkkeellä, sitten. Ja niin kuuluukin olla, koska muuten ei elämästä tulisi mitään"
VastaaPoistaMutta Rakas Kitsune. Eikö se kuitenkin ole fakta, että kuolemattomuus on ILLUUSIO?? Nyt joku (syöpä) on horjuttanut meidän uskoa illuusiossa?! Mulla kai on aivan pimeä luonne, sillä kaikkia menetyksiä tässä matkan varrella kohdanneena - vanhempieni kuolemat mukaan lukien, olen jo ennen sairautta uskonut siihen, että KENELLÄKÄÄN ei ole enempää kuin tämä päivä. Ei eilistä (muuta kuin muistoina) eikä huomista. Vain tämä hetki.
On hel**tin helppoa sanoa että eletään tässä hetkessä, mutta rutosti vaikeampaa elää niin. Kohdella muita ihmisiä ja itseäsi niin, että tapaaminen voi olla viimeinen.
Tunnistan kyllä tuon kiukun ja vihan siitä, että joku varasti tulevaisuuden. Mutta kun sitä miettii, niin kuka sitten taas lupasi tulevaisuuden?? Ei kukaan. Se on se illuusio. Usko siihen, että elämä menee niinkuin me haluamme. Totuudessahan kuitenkin on hyvin vähän asioita joihin me voimme vaikuttaa!?!
Yksi niistä on asenne. Jos me pelätään joka päivä että sairaus uusiutuu, joudummeko toteamaan 10 vuoden päästä, että olimme väärässä. Unohdimmeko elää? Ja entä jos se uusiutuu? Pystyikö siihen jotenkin varautumaan? Tuskin.
Siihen hetkeen asti kun minä sairastuin, olin varma, etten ikinä selviäisi omasta sairaudestani. En minä selviäisi (henkisesti) eikä varsinkaan minun mies selviä. Tässä ollaan. Ja se, että minuakin ketuttaa ja raskaasti kun joku TERVE ihminen tulee kertomaan miten "kukaan ei tiedä päiviensä määrää", se harmittaa minua. Sillä niinhän se on. Ketutti tai ei.
Minä aion suunnitella tulevaa. Viiden vuoden päähän. Vanhuuteen. Elätellä sitä illuusiota joka minulla oli ennenkin. Jos jotain siitä poikkeavaa tapahtuu, se lienee sitten aivan jumalattoman kova isku. Sitä en voi enkä halua kuvitella.
Tsemppiä ihan jokaiselle :)
Hahtis
Kiitos Hahtikselle tsempistä ja kiitos Milla, että kerroit tarinasi. Selviämistarinat ovat niin kutaa ; ) antaa aina uutta potkua, kun kuulee positiivisia juttuja. Kiitos Kitsune, että sait taas tärkeän asian kautta kommenttitulvan aikaiseksi.
VastaaPoistapirtsikka
Kiitos kaikille teille ajatuksia herättävistä kommenteista ja kokemusten jakamisesta.
VastaaPoistaHahtis, kyllä minä tässä hetkessä pystyn elämään. Ongelma on se, kun elämässä pitäisi kuitenkin kyetä myös tekemään suunnitelmia tai toimimaan pitkällä tähtäimellä - tähän jälkimmäiseen itseään on tällä hetkellä jotenkin vaikea motivoida. Mutta niin kuin moni sanoi, aika varmaan auttaa, jos sitä on.
Isoäitini eli vielä nelisenkymmentä vuotta sen jälkeen, kun häneltä leikattiin vatsasyöpä - ja kuoli hyvin vanhana muuhun sairauteen. Tämän vuoksi asennoidun nyt itse rintasyöpäleikkauksen ja liitännäishoitojen jälkeen siten, että "viime vuonna sairastin rintasyövän, ja se hoidettiin pois". Suren syövän uusiutumista vasta sitten, jos niin käy.
VastaaPoistaMutta totta maar minuakin ärsyttää, jos tullaan muistuttamaan, että kaikki ovat kuolevaisia, tai kertomaan sankaritarinoita syöpäpotilaista, jotka eivät pidä sairauslomaa edes sytostaattihoidonkaan aikana. Haloo, milloin sitten on oikeus olla sairaana? Syövän läpikäynyt on sitä paitsi itse jo tullut ajatelleeksi, että kaikki kuolevat joskus!
- Jos oma työnantajani kysyy, missä haluan olla viiden vuoden kuluttua, niin vastaan varmaan, että jollei ylennystä tipu lähivuosina, niin toisen firman palveluksessa!