Pitkään mietin, mikä minussa on vikana, kun en osaa "päästä irti" syövästä. Vaikka hoidot olivat ohi jo kuukausia takaperin, syöpä kävi mielessä päivittäin monta kertaa - tulenhan muistutetuksi siitä heti aamulla pukeutuessani. Minusta kuitenkin tuntui että minun olisi pitänyt jotenkin ajattelemasta sitä ja yrittää jatkaa elämääni ikään kuin mitään syöpää ei olisi koskaan ollutkaan. Mitä enemmän pinnistelin, sitä enemmän syöpää ajattelin. Oliko ehkä niin, että en halunnutkaan irrottaa otettani sairaudesta?
Hiljalleen olen tullut siihen tulokseen, että pyristellessäni "irti syövästä" olin väärillä jäljillä koko ajan. Syöpäkokemus on kuin nuoruuden ensimmäinen sydänsuru tai lapseni syntymä. Aivan samalla tavoin se on nyt osa minua ja tulee aina olemaankin. Kun pitkään ajattelin syöpää vihollisena, josta täytyy päästä eroon, minun ei ole aivan helppoa opetella hyväksymään sitä, kuinka se on yhä päivittäin läsnä elämässäni. Tunnen edelleen ajoittain suorastaan vihaa tätä sairautta kohtaan, jonka koen pilanneen paljon sellaista mikä oli hyvää. Uskon kuitenkin että aivan niin kuin kauan sitten koettu sydänsuru on haalistunut olemattomiin ja synnytyksen kivut viidessä vuodessa unohtuneet, tämäkin kokemus hiljalleen muuttaa muotoaan. Ei minun tarvitsekaan "päästä irti" - minun täytyy oppia elämään sen kanssa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
Olisin voinut kirjoittaa ihan samat sanat oman raskausmyrkytykseni suhteen. Siitä on jo kolme vuotta enkä ole vieläkään "päässyt irti". On vaikea olla täysin ajattelematta asiaa jonka seuraukset ovat jatkuvasti läsnä omassa ja lapsen terveydessä. Toivotaan vain että vanha klisee pitää paikkansa ja aika parantaa haavat.
VastaaPoistaHyvä kirjoitus taas kerran.
VastaaPoistaSariannan kommentti herätti miettimään, mikä meidän elämässämme mahdollisesti voisi olla seurausta raskausmyrkytyksestä - se kun on pikaisesti unohdettu, eikä ole juuri tullut muissa yhteyksissä esiin..
Moi Kitsune,
VastaaPoistaTapasin viime viikolla 18-vuotiaan serkkuni, joka oli tatuoinut niskaansa tekstin: Say yes to life.
Minusta se tatuointi oli aika hassu, mutta serkullani oli tekstiin hyvät perustelut. Hän on päättänyt sanoa kyllä elämälle, vaikeuksista huolimatta.
Serkkuni sai 16-vuotiaana tietää, että hänellä ei ole kohtua ja hänen emättimensä ei ole kehittynyt normaalisti. Hänellä meni noin vuosi siinä, että hän yritti hyväksyä asiaa ja ajatusta sitä, ettei voi koskaan saada biologisia lapsia - kaikki meistä voivat ajatella, minkälaisia mullistuksia tällainen tieto aiheuttaa 16-vuotiaan ihmisen mielessä.
Puhuimme serkkuni kanssa tavatessamme tästä hänen rakenneviastaan ja minun rintasyövästä. Löysimme asioista hyvin paljon yhtymäkohtia, vaikka meillä on 13-vuotta ikäeroa ja asiat ovat erilaiset. Kuitenkin me molemmat olemme joutuneet oppimaan elämään jonkin sellaisen asian kanssa, jota me emme ole itse saaneet valita. Asiat ovat olleet ikäviä ja tulleet annettuina.
Serkkuni kiteyttikin asian erinomaisesti:
Voimme joko elää niin, että annamme sairauksiemme ja valuvikojemme määrittää elämäämme ja rajoittaa tekemisiämme, tai sitten elämme niillä ehdoilla kuin meille on annettu ja menemme annetuilla eväillä täysillä eteenpäin. Sanomme kyllä elämälle. :)
Tämä liippasi ehkä nyt vähän aiheen vierestä, mutta mielestäni tässä kaikessa on kuitenkin kyse hyväksymisestä. Hyväksytään elämämme tällaisena kuin se on ja otetaan siitä kaikki irti.
Satsuke
Jos yhtään lohduttaa, niin täällä sitä vielä roikutaan yli kaksi vuotta hoitojen jälkeen syöpäaiheisissa blogeissa:) en ole päästänyt irti. Osa on arkea, välillä unohtuen kaikkeen kiireeseen ja härdelliin, kunnes joku remppa muistuttaa mieleen että eipäs tää meekkään niinkun ennen tämä roppa eteenpäin...mutta tämä tauti vie aikaa työstää pääkopassa vaikka olisi ns. puhtaan paperit saanutkin jo kahdessa kontrollissa...esim. itsessäni huomasin, että vasta tänä talvena ja keväänä olen alkanut puhua enemmän arjen keskusteluissa ko aiheesta muillekkin kuin "laukunkantajilleni"..osa toipumisprosessia uskoisin..Mutta aina tulee tämä asia matkassa kulkemaan vaikka ympäristö ei aina sitä tahdo jaksaa ymmärtääkkään, että "ei päästä irti"..se kun ei ole ihan niin yksinkertaista asiassa joka on pysyvästi jo minua muuttanut..monella tapaa.Ja oikeasti taidan ajatella, että on taudin vähättelyä kun joku sanoo, että jätä jo taaksesi, sehän on jo hoidettu...Näin lomatuumauiluja tästä jutustasi tuli mieleen:)
VastaaPoistaNiin tarvitseeko siitä päästääkkään irti.Itsellä hoidoista seitsemän vuotta ja asia päivittäin mielessä,se varmaan kulkee mukana loppu elämän se on osa minua ja sen kanssa voi elää hyvää elämää.Paljon se sana syöpä on minua kasvattanut.Käymme yhdessä ain........
VastaaPoistaKyllä siitä syövästä varmasti päästäisi irti, jos voisi. On tappavan taudin ja rankkojen hoitojen vähättelyä, niinkuin edellä jo sanottiin, jos luullaan, että se ajatuksista häviää, kun tauti on ns. hoidettu. Silvottu, poltettu ja myrkytetty on päivittäin mukana: peilissä, riisumisessa, pukemisessa, harrastuksissa, työssä, minäkuvassa, kivuissa, tulevaisuuden peloissa, muiden asenteissa, kaikessa, ja sittenkö pitäisi elää niinkuin mitään ei olisi tapahtunut?
VastaaPoistaKun syöpä pelkkänä sananakin on niin pelottava, että sen uskaltaa ääneen sanoa vain syövän kokenut, niin olisi outoa, jos sen voisi unohtaa. Ei ole valintakysymys mitä reppuunsa saa ja joutuu koko elämänsä kantamaan.
Onneksi on paljon niitäkin päiviä jolloin muistaminen on helpompaa.
Samaa mieltä että sen kanssa vaan pitää oppia elämään, ei me päästä koskaan takaisin aikaan ennen syöpää. Mutta samoin on elämässä monen muun asian kanssa, kuten esim. Satsuke edellä kirjoitti. Eilen tv:ssä näin köyhyysloukussa elävän selkäsairaan äidin, sekin pisti ajattelemaan että lähes kaikilla on taakkansa ja murheensa.
VastaaPoistaKeinoja hyväksymiseen jokaisen pitää kai vaan löytää omasta itsestään, pikku hiljaa. Itse ajattelen että monen masentumisen ja epäonnistumisenkin kautta sitä ehkä hyvin hitaasti vähän oppii. Ja se syöpä, aina se paska on läsnä. Tänään seisoin ja leivoin, ja yhtäkkiä pisti aina välillä nivuseen. Arvaat varmaan ensimmäisen ajatukseni: siellä se nyt on - ehkä tällaiseenkin arkeen tottuu, ja kun pikkuhiljaa opettelee kääntämään asioita toivon mukaan positiiviseksi: kun kipu häviää niin iloitaan taas terveistä päivistä ! (kirjoitusripuli näemmä mulla saidelaisella :) )
Hyvä kirjoitus Kitsune. Itse vasta juuri sytorumbasta irtautuneena, hirmonihoitojen keskellä, haluaisi unohtaa ja ajoittain jo unohtuukin..mutta ei voi, ei pysty, kykene, ei haluakaan, tarvitseeko? Luulen että pääkoppa tarvitsee asian työstöä jotta voi jatkaa elämää eteenpäin, erilaisena kuin ennen, mutta eteenpäin kuitenkin. Kaikilla meillä on omat ristimme, meillä monilla se on tämä syöpä, monella muulla joku muu; mielenterveys, alkoholismi, narsistinen elämänkumppani, paniikkihäiriö, masennus, muu vakava sairaus kuin syöpä, velkavankeus.. riittäähän noita. Ja meistä monilla useita muitakin kuin pelkkä syöpä. Silti sinnikkäästi jaksamme eteenpäin, se elämisen palo on jäljellä, se työntää meitä eteenpäin, opettaa hyväksymään näitä elämän varjopuolia ja opimme elämään näiden kanssa. Toisinaan heikommin, useimmiten vahvemmin?
VastaaPoistaJuurikin näin. Kun oppii hyväksymään, että irti ei ole pakko päästää, ei ehkä ajatus pyöri koko ajan ensimmäisenä peikkona mielessä? eli siis antaa luvan ajatella silloin kun ajatteluttaa? Näin kuvittelisin minä :) Kaikilla meillä on se jokin "peikko", joka mielessä kummittelee. Oman elämän kokoinen. Jos ne pistettäis rinnakkain, olisi tietty toisten peikot isompia kuin toisten.
VastaaPoistaKesänjatkoa toivotan!! Aurinkoista sellaista!!
Hei Kitsune!
VastaaPoistaOlen samaa mieltä sinun ja muiden kirjoittajien kanssa siitä, että ei tästä syövästä irti voi lopullisesti päästä, eikä tarvikaan. Se on lopullisesti osa meitä, se on muokannut meitä, olemmepa sitä tahtoneet tai emme. Se kuuluu kokemuksena muistoihimme ja toivottavasti pysyykin siellä loppuelämän. Minä ilmoittauduin Mindfulness-kurssille syksyksi, jotta voisin jatkaa sitä, minkä tämä syöpään sairastuminen on minussa aloittanut: itseni kuuntelemisen, pysähtymisen, rentoutumisen, hetkeen tarttumisen kyvyn joka ikinen päivä. Toivottavasti loppuelämäni. Se nimittäin on ainakin yksi hyvä asia, jonka sairastuminen on minussa aikaansaanut. Voimia siskoseni hyväksymisprosessiin. Siinähän me kaikki varmaan edelleen olemme. Kuitenkin.
Ystäväni toi luettavaksi Lance Armstrongin kertomuksen. Siteeraan:
VastaaPoistaI will always carry the lesson of cancer with me, and feel that I'm a member of the cancer community. I believe I have an obligation to make something better out of my life than before, and to help my fellow human beings who are dealing with the disease. It's a community of shared experience. Anyone who has heard the words "You have cancer" and thought, "Oh my God, I'm going to die", is a member of it. If you've ever belonged, you never leave.
Hei, kiitos teille kaikille kommenteista ja ajatusten jakamisesta!
VastaaPoistaMinusta tuntuu kuin olisin saanut jonkin isomman ajatusurakan loppuun tämän oivalluksen myötä. Mieli on ollut kevyempi kuin pitkiin aikoihin. Sekin lienee auttanut, että irtauduin syövästä myös fyysisesti eli matkustin mieheni kanssa viikoksi muualle. Ympäristössä jossa ihmiset eivät tiedä sairaudestani, se oli itsekin helpompi jättää mielestään ja nauttia uusista elämyksistä. Matka oli ihana ja sen ainoa vika oli ettei se ollut pidempi!