Viime yönä kivut haittasivat nukkumista. Aamuyöllä heräsin oloon kuin kaikki nivelet olisi kiskottu sijoiltaan ja vielä aamupäivällä tuntui että jalat eivät kanna, niin kipeät nivelet olivat. Onneksi ihan tavallisella 400 mg ibusalilla saa säädettyä säryt ja kolotukset siedettävälle tasolle, ja päivä on mennyt kohtalaisen hyvävointisena, kun olen ottanut särkylääkkeen joka kerran kun kivut alkavat voimistua. Nyt on pientä lämmönnousua, mutta kai sekin sivuvaikutuksena ihan mahdollisuuksien rajoissa on, kunhan ei nouse yli 38 asteen.
Ystävä kävi laittamassa lounasta kanssamme, ruoka oli hyvää ja vierailu piristi muutenkin mieltä. Vieraan lähdettyä otinkin sitten torkut.
Huomiselle olen varannut kampaajan, saa nähdä millainen olo on eli onko minusta lähtijäksi. Kun tämä on ihka ensimmäinen sytostaattihoitokerta, en vielä ollenkaan tiedä kuinka kauan nämä kolotukset jatkuvat. Mukava olisi kyllä jo päästä neljän seinän sisältä liikkeellekin, mökkihöperöityminen täällä uhkaa.
sunnuntai 31. tammikuuta 2010
lauantai 30. tammikuuta 2010
Sohvan pohjalta siivilleen
Esitelmäni oli hyväksytty kansainväliseen kongressiin Pariisissa. Järjestäjältä saapuneen sähköpostiviestin avatessani oikeastaan toivoin että päätös olisi ollut kielteinen, pettymys olisi ollut pienempi. Nyt täytyy pahoitellen lähettää sinnekin tieto, että en pysty osallistumaan.
Tämäkin ohimenevä tilaisuus muistutti jälleen, miten tästä vuodesta piti tulla ihan erilainen: Väitöskirjan valmistuminen tämän kevään aikana vaikutti mahdolliselta, tiedossa oli matkoja ulkomaisiin kongresseihin, tiedossa oli töitä apurahakauden jälkeen, oli suunnitelmia. Olimme miehen kanssa miettineet, että jos esitelmäni hyväksytään Pariisissa pidettävään kongressiin, lähdemme reissuun yhdessä ja jätämme nelivuotiaan mummolaan, nautimme matkasta kahden kesken. Nyt ei lähdetä, mihinkään. Terveyden mukana putosi pohja kaikelta muultakin, apuraha-pätkätyöläinen saa tapella sairauspäivärahoistaan. Asuntolainan lyhennykset pitää laittaa jäihin ja kerjätä sossusta rahaa elämiseen siihen asti että päätös sairauspäivärahasta tulee.
Kuvittelin hetken jo alkaneeni hyväksyä tapahtuneen ja pystyväni tulemaan toimeen sen kanssa että syöpähoidot sanelevat nyt tahdin. Mutta tällä hetkellä, kun makailen sytostaateista toipuen sohvalla ja olo on kuin olisin jäänyt niin fyysisesti kuin henkisestikin jyrän alle, tuntuu että tämä kirottu sairaus vie minulta kaiken mistä elämässäni nautin. Vaan piru periköön jos annan sen viedä vielä hengenkin.
Kannustukseksi nämä Kirsi Kunnaksen sanat, jotka löysin Suomen kuvalehden (4/2010) haastattelusta. Kunnas muistelee kuinka joutui nuoruudessaan keuhkotautiparantolaan. Hän vertasi itseään feeniks-lintuun:
"Ajattelin: vaikka nyt olen joutunut tänne, vielä tästä nousen, sytytän pesäni ja uutena nousen."
Niin minäkin.
Tämäkin ohimenevä tilaisuus muistutti jälleen, miten tästä vuodesta piti tulla ihan erilainen: Väitöskirjan valmistuminen tämän kevään aikana vaikutti mahdolliselta, tiedossa oli matkoja ulkomaisiin kongresseihin, tiedossa oli töitä apurahakauden jälkeen, oli suunnitelmia. Olimme miehen kanssa miettineet, että jos esitelmäni hyväksytään Pariisissa pidettävään kongressiin, lähdemme reissuun yhdessä ja jätämme nelivuotiaan mummolaan, nautimme matkasta kahden kesken. Nyt ei lähdetä, mihinkään. Terveyden mukana putosi pohja kaikelta muultakin, apuraha-pätkätyöläinen saa tapella sairauspäivärahoistaan. Asuntolainan lyhennykset pitää laittaa jäihin ja kerjätä sossusta rahaa elämiseen siihen asti että päätös sairauspäivärahasta tulee.
Kuvittelin hetken jo alkaneeni hyväksyä tapahtuneen ja pystyväni tulemaan toimeen sen kanssa että syöpähoidot sanelevat nyt tahdin. Mutta tällä hetkellä, kun makailen sytostaateista toipuen sohvalla ja olo on kuin olisin jäänyt niin fyysisesti kuin henkisestikin jyrän alle, tuntuu että tämä kirottu sairaus vie minulta kaiken mistä elämässäni nautin. Vaan piru periköön jos annan sen viedä vielä hengenkin.
Kannustukseksi nämä Kirsi Kunnaksen sanat, jotka löysin Suomen kuvalehden (4/2010) haastattelusta. Kunnas muistelee kuinka joutui nuoruudessaan keuhkotautiparantolaan. Hän vertasi itseään feeniks-lintuun:
"Ajattelin: vaikka nyt olen joutunut tänne, vielä tästä nousen, sytytän pesäni ja uutena nousen."
Niin minäkin.
Toipilaspäivä
Sain nukuttua ihan hyvin, juurikaan kolotuksiin heräilemättä. Herättyä ne ovat kyllä olleet läsnä ja ehkä astetta pahempina kuin eilen. Lisäksi on muutenkin taas vähän hutera olo. Haaveilin eilen illalla voinnin kohentuessa jo lähteväni tänään hiukan ulkoilemaan, mutta nyt tuntuu että fyysinen rasitus ei ehkä ole se paras mahdollinen idea. Sääli, kun pakkasta on pitkästä aikaa vain -6 astetta. Onneksi nelivuotias pääsee mummolaan ulkoilemaan ja hiihtämään. Mieskin menee omille menoilleen, joten saan olla ihan yksin kotona. Tavallisesti nautin siitä, että saan olla itsekseni, mutta nyt ajatus vähän tympäisee. Aika käy pitkäksi, kun ei oikein mihinkään kykene mutta ei toisaalta ihan petipotilaskunnossakaan ole. Illemmalla sitten saunaan, se voi kuulemma auttaa särkyihin.
perjantai 29. tammikuuta 2010
Ja laskuhumala...
Tältä erää viimeinen kortisoniannos meni tänä aamuna, ja hyvä niin. Viime yönä taisin saada nukutuksi peräti kaksi tuntia, ja aamuisen kortisoniannoksen jälkeen sydän hakkasi kuin viimeistä päivää ja olo oli muutenkin aika tutiseva, niin fyysisessä kuin henkisessäkin mielessä. Lääkärin lupailema kortisonilääkityksen päättymistä seuraava väsymysvaihe ja nukkuminen alkavat kuulostaa erittäin houkuttelevilta.
Tänään vietin taas useamman tunnin Meilahdessa. Kävin tapaamassa sairaalan sosiaalityöntekijää, jolta sain paljon neuvoja ja apua sairaspäivärahan, toimeentulotuen ja muiden avustusten ja avun hakemiseen. Koska olen apurahatutkija-pätkätyöläis-jatko-opiskelija, tilanteeni on jokseenkin niin solmuinen kuin olla ja voi, ja ilman apua tuskin selviytyisinkään tästä paperisodasta tai tulisin ajatelleeksi kaikkia tahoja, joihin täytyy olla yhteydessä, tai asioita jotka pitää järjestää. Uskomattoman hienoa että sairaalassa on tällainen palvelu, ja sitä myös aktiivisesti tarjotaan potilaille. Siitä täydet pisteet Meilahteen!
Sosiaalihoitajan tapaamisen jälkeen olikin hillitön nälkä. Tähän mennessä tuntuu että ruokahalu on vain yltynyt sytostaattien myötä. Onneksi ehdin käydä sairaalan kanttiinissa kahvilla ja runebergintortulla ennen ultraääntä. Kahvi ja torttu olivat hyviä, mutta ostamani mehu maistui vähän hassulta, näitä hoitojen sivuvaikutuksia. Muitakin on alkanut tuntua: posket ja muutenkin iho helottivat välillä ihan punaisina ja alaselkä, reisien ja pohkeiden lihakset särkevät. Kaikki täsmää kuitenkin annettuun listaan docetakselin mahdollisista sivuvaikutuksista, eikä mikään ole vielä sietämättömällä tasolla. Minulla on onneksi ilmeisesti melko korkea kipukynnys.
Ultraäänitutkimuksen teki tosi nuori (ja hyvännäköinen ;) mieslääkäri. Siinä ei mitään uutta ja yllättävää, mittailtiin kasvaimen ja etäispesäkkeiden kokoa jotta nähdään kuinka sytostaatit alkavat niihin purra. Olen ollut tuntevinani kaulassa ja vasemmassa nivuskuopassa arkuutta, mutta kaulan ultrassa ei mitään ylimääräistä näkynyt, ja nivuskuoppa kuulemma näkyy tomografiakuvassa eikä sielläkään ole mitään ylimääräistä. Että jospas nyt rauhoittuisin näiden osalta. Oikea puoli oli myös edelleen puhdas. Pidetään peukkuja että nyt kun sytostaattihoito on alkanut, tauti ei enää leviä vaan kääntyisi pikemminkin talttumaan päin.
Viitaten tänään Hesarin yleisönosastolla olleeseen Naistenklinikan ylilääkärin kirjoitukseen sairaalahoitojen todellisesta hinnasta, joka käänteessä tämän sairauskertomuksen edetessä olen tullut erittäin konkreettisesti muistutetuksi siitä, miksi veroja maksetaan. Siksi, että jossakin muussa maassa joutuisimme järjettömään velkakierteeseen tai meillä ei yksinkertaisesti olisi varaa maksaa minulle parasta mahdollista hoitoa, jonka nyt saan yhteiskunnan tukemana lähes ilmaiseksi. Pelkästään lääkäreihin ja tutkimuksiin olisi tähän mennessä yksityisellä taholla uponnut varmasti jo ainakin pari tuhatta euroa, kalliista lääkkeistä ja hoidoista puhumattakaan, mutta itse olen maksanut vasta muutamia kymppejä.
Tänään vietin taas useamman tunnin Meilahdessa. Kävin tapaamassa sairaalan sosiaalityöntekijää, jolta sain paljon neuvoja ja apua sairaspäivärahan, toimeentulotuen ja muiden avustusten ja avun hakemiseen. Koska olen apurahatutkija-pätkätyöläis-jatko-opiskelija, tilanteeni on jokseenkin niin solmuinen kuin olla ja voi, ja ilman apua tuskin selviytyisinkään tästä paperisodasta tai tulisin ajatelleeksi kaikkia tahoja, joihin täytyy olla yhteydessä, tai asioita jotka pitää järjestää. Uskomattoman hienoa että sairaalassa on tällainen palvelu, ja sitä myös aktiivisesti tarjotaan potilaille. Siitä täydet pisteet Meilahteen!
Sosiaalihoitajan tapaamisen jälkeen olikin hillitön nälkä. Tähän mennessä tuntuu että ruokahalu on vain yltynyt sytostaattien myötä. Onneksi ehdin käydä sairaalan kanttiinissa kahvilla ja runebergintortulla ennen ultraääntä. Kahvi ja torttu olivat hyviä, mutta ostamani mehu maistui vähän hassulta, näitä hoitojen sivuvaikutuksia. Muitakin on alkanut tuntua: posket ja muutenkin iho helottivat välillä ihan punaisina ja alaselkä, reisien ja pohkeiden lihakset särkevät. Kaikki täsmää kuitenkin annettuun listaan docetakselin mahdollisista sivuvaikutuksista, eikä mikään ole vielä sietämättömällä tasolla. Minulla on onneksi ilmeisesti melko korkea kipukynnys.
Ultraäänitutkimuksen teki tosi nuori (ja hyvännäköinen ;) mieslääkäri. Siinä ei mitään uutta ja yllättävää, mittailtiin kasvaimen ja etäispesäkkeiden kokoa jotta nähdään kuinka sytostaatit alkavat niihin purra. Olen ollut tuntevinani kaulassa ja vasemmassa nivuskuopassa arkuutta, mutta kaulan ultrassa ei mitään ylimääräistä näkynyt, ja nivuskuoppa kuulemma näkyy tomografiakuvassa eikä sielläkään ole mitään ylimääräistä. Että jospas nyt rauhoittuisin näiden osalta. Oikea puoli oli myös edelleen puhdas. Pidetään peukkuja että nyt kun sytostaattihoito on alkanut, tauti ei enää leviä vaan kääntyisi pikemminkin talttumaan päin.
Viitaten tänään Hesarin yleisönosastolla olleeseen Naistenklinikan ylilääkärin kirjoitukseen sairaalahoitojen todellisesta hinnasta, joka käänteessä tämän sairauskertomuksen edetessä olen tullut erittäin konkreettisesti muistutetuksi siitä, miksi veroja maksetaan. Siksi, että jossakin muussa maassa joutuisimme järjettömään velkakierteeseen tai meillä ei yksinkertaisesti olisi varaa maksaa minulle parasta mahdollista hoitoa, jonka nyt saan yhteiskunnan tukemana lähes ilmaiseksi. Pelkästään lääkäreihin ja tutkimuksiin olisi tähän mennessä yksityisellä taholla uponnut varmasti jo ainakin pari tuhatta euroa, kalliista lääkkeistä ja hoidoista puhumattakaan, mutta itse olen maksanut vasta muutamia kymppejä.
torstai 28. tammikuuta 2010
Kortisonihumala
Lääkäri varoitti että kortisonista voi tulla kaikkivoipaisuuskuvitelmia, ja niin tuntuu olevan. Tänään on mennyt tosi lujaa. Olen ollut ihan maanisessa vedossa neljän tunnin yöunista huolimatta. Sikäli hyvä että sain monta juoksevaa asiaa työpaikalla hoidettua. Vein myös B-paperit Kelaan ja järjestelin apuraha-asioita. Huomenna sitten tapaamaan Meikun sosiaalityöntekijää, jonka kanssa ihmettelemme, mistä saan rahaa näiden hoitojen aikana. Ja sen päälle kontrolliultra. Huominen polkataan siis taas taudin tahtiin.
Inventoin toissailtana huivivarastoni ja totesin että se ei ollut soveltuva tähän aiottuun jatkuvaan käyttöön. Tänään sitten hyödynsin energisen olon käymällä ostamassa viime hetken alennusmyynnistä 70% alennettuja huiveja tulevaa tukanlähtöä silmällä pitäen. Sikäli tämä kortisoni-high on myös aika hämäävä olotila että sitä tuntee olevansa ihan kunnossa, mutta ei sitten olekaan. Tämän sain huomata kun juoksin metrosta bussiin ja puuskutin seuraavat kymmenkunta minuuttia kuin palkeet. Ehkä täytyy yrittää pitää järki kädessä ja olla tempaisematta tällaisia urheilusuorituksia sytostaattihoitoja seuraavana päivänä.
Neulastankin sain tänään pistettyä ihan itse, vaikka olin työkaveria jo pyytänyt avuksi siltä varalta että en saa työnnettyä piikkiä nahkaani. Mutta kaikkeen näköjään pystyy kun tarpeeksi hyvin motivoidaan.
Maksusitoumus peruukkia varten oli tullut tänään postissa, huomenna voisin ehtiessäni jo soitella ja varata aikaa. Kun nyt kerran peruukin ilmatteeksi saa niin voisihan sen ottaa. Nelivuotias on jo ilmoittanut värinkin, sen pitää olla punainen, ja siinä pitää olla tähti. Kun totesin, että peruukkia ei taida saada valmiiksi tähdellä varustettuna vaan täytyy ostaa hiussolki, poika korjasi, että se on peruukkikoriste.
Kynnetkin sain lakkaan eilen, pojan toimiessa makutuomarina. Lakan piti olla oranssia, joten nyt on kuparinväriä sekä sormen- että varpaankynsissä. Minulla on aika iso kynsilakkavalikoima vaikka harvoin kynsiäni lakkaankaan, varsinkaan sormen kynsiä, kun olen taipuvainen kaivelemaan maata kesäisin sekä työkseni että huvikseni. Tänä keväänä voidaankin sitten ihmetellä sitä, että mulla on aina kynnet hyvässä lakassa.
Kovin paljon sivuvaikutuksia en ole vielä huomannut. Posket helottavat ja silmät vähän punoittavat, suuta pyrkii kuivaamaan ja samoin huulet ja käsien iho tuntuvat kuivuvan tavallista enemmän. Mutta pahin lieneekin edessä kun kortisonikuuri huomenna päättyy.
Inventoin toissailtana huivivarastoni ja totesin että se ei ollut soveltuva tähän aiottuun jatkuvaan käyttöön. Tänään sitten hyödynsin energisen olon käymällä ostamassa viime hetken alennusmyynnistä 70% alennettuja huiveja tulevaa tukanlähtöä silmällä pitäen. Sikäli tämä kortisoni-high on myös aika hämäävä olotila että sitä tuntee olevansa ihan kunnossa, mutta ei sitten olekaan. Tämän sain huomata kun juoksin metrosta bussiin ja puuskutin seuraavat kymmenkunta minuuttia kuin palkeet. Ehkä täytyy yrittää pitää järki kädessä ja olla tempaisematta tällaisia urheilusuorituksia sytostaattihoitoja seuraavana päivänä.
Neulastankin sain tänään pistettyä ihan itse, vaikka olin työkaveria jo pyytänyt avuksi siltä varalta että en saa työnnettyä piikkiä nahkaani. Mutta kaikkeen näköjään pystyy kun tarpeeksi hyvin motivoidaan.
Maksusitoumus peruukkia varten oli tullut tänään postissa, huomenna voisin ehtiessäni jo soitella ja varata aikaa. Kun nyt kerran peruukin ilmatteeksi saa niin voisihan sen ottaa. Nelivuotias on jo ilmoittanut värinkin, sen pitää olla punainen, ja siinä pitää olla tähti. Kun totesin, että peruukkia ei taida saada valmiiksi tähdellä varustettuna vaan täytyy ostaa hiussolki, poika korjasi, että se on peruukkikoriste.
Kynnetkin sain lakkaan eilen, pojan toimiessa makutuomarina. Lakan piti olla oranssia, joten nyt on kuparinväriä sekä sormen- että varpaankynsissä. Minulla on aika iso kynsilakkavalikoima vaikka harvoin kynsiäni lakkaankaan, varsinkaan sormen kynsiä, kun olen taipuvainen kaivelemaan maata kesäisin sekä työkseni että huvikseni. Tänä keväänä voidaankin sitten ihmetellä sitä, että mulla on aina kynnet hyvässä lakassa.
Kovin paljon sivuvaikutuksia en ole vielä huomannut. Posket helottavat ja silmät vähän punoittavat, suuta pyrkii kuivaamaan ja samoin huulet ja käsien iho tuntuvat kuivuvan tavallista enemmän. Mutta pahin lieneekin edessä kun kortisonikuuri huomenna päättyy.
Uutinen Hesarissa
Eilisessä verkkohesarissa oli tämä pikku-uutinen. Televisiouutisissa oli aiheesta lisää (meillä tämä osuus kuunneltiin korvat hörössä), ja tämän päivän hesarissa pidempi uutinen, jossa taas ei puhuta tuosta hormonireseptorien määrästä tai kapesitabiinista mitään, vaan kerrotaan uuden trastutsumabi-hoidon tehoavan hyvin aggressiivisiin HER-positiivisiin syöpiin ja vähentävän niiden uusiutumista merkittävästi.
Tässä oman ilmeisen aggressiivisen kasvaimen tarkempaa patologin lausuntoa odotellessa...
Tässä oman ilmeisen aggressiivisen kasvaimen tarkempaa patologin lausuntoa odotellessa...
keskiviikko 27. tammikuuta 2010
Ensimmäinen sytostaattihoito takana
Eilen illalla aloitin siis kortisonikuurin. Olen yleensä hirvittävän hajamielinen, joten laitoin puhelimeen muistutuksen, mutta muistinkin sitten lääkkeet ilmankin ihan ajallaan. Samoin tänä aamuna. Muistutus seuraavasta lääkkeestä pysyy kuitenkin puhelimessa, varmuuden vuoksi.
Aamupäivällä matkasin syöpäpolille Meilahteen, ilmoittauduin jo kuin vanhakin tekijä, ja siirryin osastolle, jossa hoitoa saan. Odottelin siinä toisen potilaan kanssa vuoroa, pari sanaa säästä taisi tulla vaihdettua. Jonkin verran jännitti, mutta ilman rauhoittavia pärjäsin tällä kertaa. Pian tulikin hoitaja kutsumaan hoitohuoneeseen. Huoneessa oli kaksi sänky- ja kaksi tuolipaikkaa, joista kahdessa oli jo tiputus käynnissä, joten kaikki paikat tulivat täyteen. Sain istumapaikan, mikä oli mukavaa. Hoitaja huolehti ensin toisesta potilaasta, joka oli käynyt jo aikaisemminkin joten toimitus oli tuttu, ja sitten minusta ensikertalaisesta. Kanyylia yritettiin ensin vasempaan kämmenselkään (jossa on edelleen komeat mustelmat perjantaisen tomografian jäljiltä, käsi oli lopun päivää aivan puolipallona silloin), mutta ei onnistunut. Onneksi kyynärvarteen se sitten saatiin kiinni. Keittosuolaliuoksella testaus että kanyyli toimii ja sen jälkeen Taxoterea pienellä annoksella tippumaan. Hoitaja käski kertoa heti jos tulee jotain oireita, mahakipua, voimakasta kuumotusta tms. Toiseen käsivarteen tuli vielä verenpainemittari näin ekalla kerralla voinnin kontrolloinnin vuoksi. Vieruskaveri neuvoi että kannattaa imeskellä tiputuksen aikana jääpaloja, vähentää limakalvojen kuivumista ja ärsytystä. Koska olin jo letkuissa kiinni, hänen aviomiehensä ystävällisesti kävi noutamassa minullekin jääpalakoneesta mukillisen.
Ja siinä sitten istuskelin reilut puolitoista tuntia. Välillä verenpainemittari mittaili paineita. Taxotere ei aiheuttanut sydämentykytyksiä sen enempää kuin muitakaan oireita, joten tiputusvauhtia lisättiin portaittain. Jääpaloja imeskelin ja kuvittelin tuntevani kuumotusta rinnassa. Ajattelin että solunsalpaajat siellä käyvät syövän kimppuun. Välillä juttelin vieruskaverin kanssa, rintasyöpäpotilas hänkin. Oma vointi pysyi koko ajan hyvänä ja pirteänä. Vieruskaverin hoito tuli aikaisemmin valmiiksi samoin kuin muiden huoneessa olleiden, joten jäin loppuajaksi yksin ja lueskelin aikani kuluksi opiskelijoiden kirjallisia töitä, pari ennätin lukea, hyviä olivat. Musiikkiakin olisi voinut kuunnella soittimesta.
Dramatiikkaa tähän ensikäyntiini tuli siitä, että siinä oman tiputukseni jälkipuolella naapurihuoneessa sattui sairauskohtaus. Äkkiä hoitajat juoksivat pitkin käytävää ja kutsuivat elvytyslaitteita paikalle, ja sen jälkeen kuului aika ajoin laitteen sanomana "jatkakaa elvytystä". Hoitaja kuitenkin kertoi, että sellainen on hyvin epätavallista ja myöhemmin toinen hoitaja sanoi olleensa osastolla 11 vuotta ja tämä oli toinen elvytystapaus hänen aikanaan, eikä johtunut sytostaateista vaan muusta sairauskohtauksesta. Lähtiessäni huoneessa oli ensiapuryhmä.
Sain mukaani Neulastan eli sen valkosolukasvutekijäpiikin, joka täytyy pistää huomenna, mielellään n. 24 tuntia sytojen jälkeen. B-todistuksenkin sain jo mukaani. Ja nyt muistin pyytää myös lausunnoista kopiot (printit) itselleni. Lisäksi sain ohjeita sivuvaikutusten hoitoon, näyttää siltä että pitää mennä apteekkiin ostoslistan kanssa perusvoiteita ja muuta vastaavaa shoppaamaan, kun en tavallisesti niitä juurikaan tarvitse tai käytä. Kynsien lakkaaminenkin eilen jäi, joten se pitää tehdä - toivottavasti siitä on vielä apua näin jälkeenpäinkin tehtynä, eihän kynsi niin nopeasti kasva kuitenkaan. Ja täytyy ostaa kaikille papereille joku kotelo että pysyvät tallessa.
Seuraava hoito on 18.2. jos veriarvot pysyvät kunnossa. Sitä ennen minulla on kuitenkin ylihuomenna uusi ultraäänitutkimus jossa kasvaimen ja etäispesäkkeiden kokoa kartoitetaan mahdollisimman tarkasti sytostaattien vaikutuksen seuraamiseksi. Samana päivänä on myös tapaaminen syöpäpolin sosiaalityöntekijän kanssa. Tämä ruljanssi nimittäin pakottaa pohtimaan myös taloudelliset kuviot uusiksi, en pysty jatkamaan täysipainoista tutkimustyöskentelyä hoidon ajan joten apurahaa ei ole järkeä nostaa, ja Kelan paperisota on niin mahdotonta että siitä ei akateemisella loppututkinnolla selvitä. 8.2. lääkärin pitäisi soitella lisää tutkimustuloksia, ja 16.2. tapaan sitten lääkärin uudemman kerran, silloin otetaan myös verikokeet.
Sivuvaikutusten alkamista tässä sitten odotellaan. Olohan ei tähän mennessä ole ollut erityisen sairas, mutta näiden sytostaattien alettua se tulee muuttumaan. Yritän kuitenkin suhtautua hoitojen sivuvaikutuksiin niin, että projisoin niiden aiheuttaman kurjuuden syövän syyksi. Hoito hyvä, syöpä paha.
Aamupäivällä matkasin syöpäpolille Meilahteen, ilmoittauduin jo kuin vanhakin tekijä, ja siirryin osastolle, jossa hoitoa saan. Odottelin siinä toisen potilaan kanssa vuoroa, pari sanaa säästä taisi tulla vaihdettua. Jonkin verran jännitti, mutta ilman rauhoittavia pärjäsin tällä kertaa. Pian tulikin hoitaja kutsumaan hoitohuoneeseen. Huoneessa oli kaksi sänky- ja kaksi tuolipaikkaa, joista kahdessa oli jo tiputus käynnissä, joten kaikki paikat tulivat täyteen. Sain istumapaikan, mikä oli mukavaa. Hoitaja huolehti ensin toisesta potilaasta, joka oli käynyt jo aikaisemminkin joten toimitus oli tuttu, ja sitten minusta ensikertalaisesta. Kanyylia yritettiin ensin vasempaan kämmenselkään (jossa on edelleen komeat mustelmat perjantaisen tomografian jäljiltä, käsi oli lopun päivää aivan puolipallona silloin), mutta ei onnistunut. Onneksi kyynärvarteen se sitten saatiin kiinni. Keittosuolaliuoksella testaus että kanyyli toimii ja sen jälkeen Taxoterea pienellä annoksella tippumaan. Hoitaja käski kertoa heti jos tulee jotain oireita, mahakipua, voimakasta kuumotusta tms. Toiseen käsivarteen tuli vielä verenpainemittari näin ekalla kerralla voinnin kontrolloinnin vuoksi. Vieruskaveri neuvoi että kannattaa imeskellä tiputuksen aikana jääpaloja, vähentää limakalvojen kuivumista ja ärsytystä. Koska olin jo letkuissa kiinni, hänen aviomiehensä ystävällisesti kävi noutamassa minullekin jääpalakoneesta mukillisen.
Ja siinä sitten istuskelin reilut puolitoista tuntia. Välillä verenpainemittari mittaili paineita. Taxotere ei aiheuttanut sydämentykytyksiä sen enempää kuin muitakaan oireita, joten tiputusvauhtia lisättiin portaittain. Jääpaloja imeskelin ja kuvittelin tuntevani kuumotusta rinnassa. Ajattelin että solunsalpaajat siellä käyvät syövän kimppuun. Välillä juttelin vieruskaverin kanssa, rintasyöpäpotilas hänkin. Oma vointi pysyi koko ajan hyvänä ja pirteänä. Vieruskaverin hoito tuli aikaisemmin valmiiksi samoin kuin muiden huoneessa olleiden, joten jäin loppuajaksi yksin ja lueskelin aikani kuluksi opiskelijoiden kirjallisia töitä, pari ennätin lukea, hyviä olivat. Musiikkiakin olisi voinut kuunnella soittimesta.
Dramatiikkaa tähän ensikäyntiini tuli siitä, että siinä oman tiputukseni jälkipuolella naapurihuoneessa sattui sairauskohtaus. Äkkiä hoitajat juoksivat pitkin käytävää ja kutsuivat elvytyslaitteita paikalle, ja sen jälkeen kuului aika ajoin laitteen sanomana "jatkakaa elvytystä". Hoitaja kuitenkin kertoi, että sellainen on hyvin epätavallista ja myöhemmin toinen hoitaja sanoi olleensa osastolla 11 vuotta ja tämä oli toinen elvytystapaus hänen aikanaan, eikä johtunut sytostaateista vaan muusta sairauskohtauksesta. Lähtiessäni huoneessa oli ensiapuryhmä.
Sain mukaani Neulastan eli sen valkosolukasvutekijäpiikin, joka täytyy pistää huomenna, mielellään n. 24 tuntia sytojen jälkeen. B-todistuksenkin sain jo mukaani. Ja nyt muistin pyytää myös lausunnoista kopiot (printit) itselleni. Lisäksi sain ohjeita sivuvaikutusten hoitoon, näyttää siltä että pitää mennä apteekkiin ostoslistan kanssa perusvoiteita ja muuta vastaavaa shoppaamaan, kun en tavallisesti niitä juurikaan tarvitse tai käytä. Kynsien lakkaaminenkin eilen jäi, joten se pitää tehdä - toivottavasti siitä on vielä apua näin jälkeenpäinkin tehtynä, eihän kynsi niin nopeasti kasva kuitenkaan. Ja täytyy ostaa kaikille papereille joku kotelo että pysyvät tallessa.
Seuraava hoito on 18.2. jos veriarvot pysyvät kunnossa. Sitä ennen minulla on kuitenkin ylihuomenna uusi ultraäänitutkimus jossa kasvaimen ja etäispesäkkeiden kokoa kartoitetaan mahdollisimman tarkasti sytostaattien vaikutuksen seuraamiseksi. Samana päivänä on myös tapaaminen syöpäpolin sosiaalityöntekijän kanssa. Tämä ruljanssi nimittäin pakottaa pohtimaan myös taloudelliset kuviot uusiksi, en pysty jatkamaan täysipainoista tutkimustyöskentelyä hoidon ajan joten apurahaa ei ole järkeä nostaa, ja Kelan paperisota on niin mahdotonta että siitä ei akateemisella loppututkinnolla selvitä. 8.2. lääkärin pitäisi soitella lisää tutkimustuloksia, ja 16.2. tapaan sitten lääkärin uudemman kerran, silloin otetaan myös verikokeet.
Sivuvaikutusten alkamista tässä sitten odotellaan. Olohan ei tähän mennessä ole ollut erityisen sairas, mutta näiden sytostaattien alettua se tulee muuttumaan. Yritän kuitenkin suhtautua hoitojen sivuvaikutuksiin niin, että projisoin niiden aiheuttaman kurjuuden syövän syyksi. Hoito hyvä, syöpä paha.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
