Olen ollut vähän hiljainen täällä, marrasmasennus kai pyrkii riivaamaan. Ajatuksia tulee ja menee, mutta kun yritän pukea niitä sanoiksi, iskee itsesensuuri. Kontrollien odottaminen käy voimille, vielä kuukausi lääkärin tapaamiseen.
Tein viime viikolla Elämä pelissä -testin ja sain 37 onnellisuuspistettä ja 21/30 masennuspistettä. Tein sitten vielä depressioseulankin, siinä tuli vain 17/30 pistettä (yli 12 voi viitata masennukseen). Pystyn kuitenkin suoriutumaan arjesta ja nauttimaankin joistakin asioista, joten tuskin oikeasti niin hirveän pahassa jamassa olen. Toisaalta myönnän että aloitekykyni on aika olematon ja tänään lymfaterapiassa aloin melkein pillittää kun lymfaterapeutti esitti että minun pitäisi priorisoida asioita ja järjestää itselleni aikaa huolehtia itsestäni esimerkiksi liikuntaa harrastamalla.
Lymfaterapeutti oli mukava ja terapia - joka on ikään kuin kevyttä hierontaa - tuntui rentouttavalta ja ainakin tuntuu että nesteet ovat kropassani tänä iltana vaihteeksi liikkuneetkin. Käyn nyt aluksi lymfassa kolme kertaa viikossa, maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin. Ensi viikon jälkeen katsomme jatkoa - minullahan on 15 kerran maksusitoumus. Luvassa on ainakin kineesioteippauksia jos ihoni ei närkästy teipin liimasta, ja lymfasuonten aktivointia jollakin laitteella.
Viime viikonloppu oli ihana vaikka nukkua olisi voinut enemmän, kävimme vierailulla vanhemman kummityttöni perheen luona eli saimme parhaan ystäväni kanssa tilaisuuden taas pitkästä aikaa puhua pitkään ja perin pohjin - sen jälkeen kun lapset menivät nukkumaan. Siksihän sitä tuli sitten valvottuakin. Ehkä sitten kuitenkin pudotus tästä lystistä takaisin arkeen oli liian jyrkkä, kun eilen illalla oli taas jo siipi maassa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
Minä kävin tekemässä tuon testin myös. Huonoja pisteitä se näyttää, mutta sehän oli arvattavissakin tilanteessani. Minun kohdallani kyse on ohimenevästä tilasta, pakkokin. Toivon, että sinunkin kohdallasi on kyse samasta.
VastaaPoistaLiikunnan priorisointi keskellä synkintä marraskuuta ei välttämättä ole kaikista helpointa. Ehdit ihan hyvin vielä tammikuussakin priorisoimaan liikuntaa, usko pois :)
Tsemppiä ja aurinkoa marraskuun loppupuoleen!
Siipien viuhuntaa pikku hiljaa. Liikuntaa pikku hiljaa. 10 min kävelylenkki kerralla. Kauppareissukin kelpaa liikunnaksi. Välillä on lupa miettiä ja ajatella. Meikkä ainakin noiden tv:n dokumenttien kattomisten jälkeen on taas ajatellut ja mietiskellyt. Hyvä, että pääset sinne lymfaan noin usein, eikö sekin muuten kelpaa liikunnaksi ? Muistelen lukeneeni joskus ruhtinatar Gracesta, että hän jätti liikunnan väliin ja meni hierojalle. Tietty sitten tars hieroo koko kroppa ... Kineesioteippaus aivan vieras sana. Tsemppiä Kitsune, olemme Amazoneja !
VastaaPoistapirtsikka
Tuntuu kyllä vaikealta tämä marraskuu monilla. Itse kävin kuittaamasa työterveylääkärillä vakavan masennuksen pisteet ja pari viikkoa lisää sairauslomaa + masislääkkeet (unilääkkeiden lisäksi) oli itsestään selvä.
VastaaPoistaTietysti kontrollikin alkaa sinua jo pelottaa ja toivottomuus ja aloitekyvyttömyys sen mukana. Onneksi on välissä pieniä ilon hetkiä, niinkuin hyvät ystävät. Uskon että lymfassa käynnit ovat myös mukavia ja terapeuttisia, vaikka syy miksi jouduit niihin ei sitä olekaan.
Tuon ulkona liikkumisesta saadun hetkellisen hyvän olon kyllä allekirjoitan. Masentuneena ei ole helppo lähteä, joskus ei onnistu ollenkaan, mutta takaisin tulo palkitsee. Sinä et ehkä kipujen vuoksi pysty vielä kävelemään paljon, mutta entä uinti?
Nyt kun sain kävellen lenkkeilyn (sen johon itseni pakotin!) vaihdettua hiihtoon, niin jo lähteminenkin tuntuu melkeinpä mukavalta ja paluu rättiväsyneenä, mutta pää kummasti kirkastuneena palkitsevana. Olo tuntuu hetken melkein ihmiseltä, eikä kävelevältä pilleripurkilta.
En tiedä onko näistä sanoista sinulle mitään iloa, mutta siihen uskon, tai ainakin kovasti toivon, että iloisempiakin päiviä on edessä! Niitä odotellessa, koitahan pakertaa siellä kammiossasi!
Ymmärrän hyvin tuntojasi. Etenkin kontrollin odottaminen on yhtä helvettiä. Siihen ei totu koskaan.
VastaaPoistaUsein juuri hieronnassa tai muussa hoidossa missä kosketetaan ihmistä, saa padot murtumaan. itku on hyvä asia.
Se on muiden helppo sano, että tee sitä tai tätä. Sinulla on sairausaika vielä niin tuore, etttä ei kellään kai ole sellaista nappia, että heti olisi entisellään. Ja palutuuko kaikki milloinkaan entiselleen omassa itsessään ? Ole itsellesi armollinen ja etene pienin askelin. Itselläni on taipumus näyttää kotiporukoille pirteämpää kun onkaan. En aina jaksa niitä rasittaa, onneksi on muita kanavia ja ihmisiä kelle purkaa.
Yritä jaksaa, kohta on pimein aika ohi ja päivä alkaa taas pidentyä.
Kiara, eiköhän noiden alhaisten pisteiden takana ole minullakin juuri tämä sairastuminen ja kaikki sen mukanaan tuoma. Mutta kauanko siitä saa olla alamaissa ilman että se on liikaa?
VastaaPoistaTällä hetkellä kaikki lehdet tuntuvat pursuilevan ohjeita onnellisuuteen. Joka paikasta saa lukea, että se on itsestä kiinni. Näin ollen vian täytyy olla minussa, kun sairaus masentaa?
pirtsikka, eipä taida olla lymfasta liikunnaksi. Toki minäkin päivittäin kävelen, puoli kilometriä bussipysäkille ja taas pysäkiltä kotiin, useimmiten nelivuotiasta kädestä hinaten ja välillä kaupan kautta ostoksia raahaten.
rk, kyllä tässä jo kävely sujuu (paitsi nyt kun jalat on vieläkin kipeinä ratsastustunnista). Iltaisin en vain jaksa enää töistä tultuani ja lapsen ruokittuani mihinkään lähteä, ja viikonloput tuntuvat olevan niin touhua täynnä, etten ehdi.
Nyt kun ne nivelkivut ovat helpottaneet, kevätpuolella olen ajatellut aloittaa taas itämaisen tanssin - vaikka sitten särkylääkkeiden voimin. Lisäksi aion selvittää olisiko tässä pk-seudulla jotain (kohtuuhintaista) ratsastustallia jossa voisin alkaa käydä vähän säännöllisemmin, vaikkapa kerran kuussa.
Olen miettinyt ihmisiä jotka tekevät täyden elämänmuutoksen syövän jälkeen. Itsellä se ei vaikuta oikein mahdolliselta, ei sellaiseen anna tämä asuntovelkaisen pikkulapsiperheen tilanne myöten. Vuorotteluvapaallekaan en voi jäädä kun en ole vakituisessa työssä. Nyt on sentään koko ensi vuodeksi työsopimus, toivon mukaan olen myös kykenevä niitä töitä tekemään.
olga, itsekin olen pyrkinyt olemaan kotona reippaampaa kuin olenkaan, ja se on ehkä ollut virhe. Nyt olen saanut sanotuksi että en oikein jaksa, ja mies onkin viime ajat oma-aloitteisesti osallistunut enemmän kotitöihin yms.
Vaikea sanoa kauanko "saa" olla alamaissa ennenkuin se on liikaa. Tai siis ei sitä varmaan kukaan muu voikaan sanoa. Ehkä sitten jos itsestä alkaa tuntumaan jatkuvasti toivottomalta, voi olla hyvä miettiä mitä voisi tehdä, voiko itse vaikuttaa asiaan vai olisiko parempi hakea apua. Ympäristön vaatimukset mielialan pikaisesta nostosta vain masentavat lisää. Minä olen kokenut masennuksen ymmärtämiseen hyvin hyödylliseksi ja lohdulliseksi kirjan "Mielekkäästi irti masennuksesta" - jo pelkkä lukeminen auttoi, vaikka en olekaan kirjan mukana tulevia CD-harjoituksia tehnyt. Lisätietoa kirjasta täällä:
VastaaPoistahttp://www.basambooks.com/kirja.php?detail_id=221
Onnellisuushypetyksen vastapainoksi taas suosittelen lämpimästi toista kirjaa: Barbara Ehrenreichin "Smile or Die", jossa ruoditaan terävästi juuri tätä positiivisuuden (populaari)psykologiaa. Ehrenreichilla on myös ollut rintasyöpä, ja kirjassa pureudutaankin tarkasti juuri tähän vaikeasti sairaille esitettyihin pirteysvaatimuksiin.
Enimmäkseen kirja tosin käsittelee positiivisuusajattelun vaikutuksia USAn talouselämään ja yhteiskuntaan, mutta mielenkiintoista luettavaa sekin on. Kirja on sen verran uusi että sitä ei taida olla vielä suomennettu, mutta täällä yksi arvio englanniksi:
http://www.guardian.co.uk/books/2010/jan/09/barbara-ehrenreich-smile-lucy-ellmann
Multa saa noita molempia lainaksi jos kiinnostaa ;-).
Sarianna, kiinnostaa, ja mielelläni lainaan.
VastaaPoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaMua vaivaa sama itsesensuuri, josta sinäkin osuvasti kirjoitit. Ehkä se on tämä marraskuu mikä meitä vaivaa (päässä soi että halki repaleisen lokakuun....). Tai ehkä se on tämä sairastaminen, vai saako sytohoidoissa myös aivojen hyvänolonkeskus vaurioita : )
VastaaPoistaKontrollin lähestyminen on kyllä ihan satavarma mielialan latistaja, sille ei voi mitään. Tekisi mieli sanoa jotain lohdutukseksi, että kaipa siihenkin tottuu, ja oppii löytämään siitä positiivisetkin puolet. Mutta en nyt ihan voi, koska keinoja en oo vielä itsekään tuohon löytänyt. Tarvii varmaan pistää aivoriihi pystyyn : )
Iskevä tuo "Smile or Die" ;)
VastaaPoistaMieliala sahaa täällä ylös ja alas - ja liikunta, öhöm.. Kuulostaa hyvältä, että sait miehelle sanottua, ettet oikein jaksa ja hän on oma-aloitteisesti ottanut enemmän osaa kotitöihin. Pitäisi varmaan saada itsekkin sanottua se ääneen..
Kiva, että lymfaterapeutti on mukava ja terapia tuntuu hyvältä ja siitä on apua :)
voi himputti.....taas lähti bittiavaruuteen monta riviä tekstiä:(plääh.pitää koittaa väkertää uusiks....
VastaaPoistano ensin, hyvä, että nivelkipusi helpottaneet, itsekkin koen kesänjälkeen selkeästi tilanteeseen parannusta...ilmeisemmin kesä ajan lämpö ei tälle ropalle sovi?vaikka aina niin olen luullut...
liikkuminen saa aikaan roppaan kasan endorfiinejä, sitä kannattaa tosissaan koittaa ehtiä harrastamaan. Itselleni ratsastaminen ja hiihto ihan ehdottomia mieliyvän aiheuttajia...tosin jouduin perumaan vakkarituntini surkean selkätilanteeni vuoksi ainakin toistaiseksi...hiihtämään on tästä talosta ehtinyt ainoastaan teiniosasto tähän mennessä...
Tuo masennus ei ole helppojuttu hyväksyä,ihmisen joka on tottunut olemaan aktiivinen..mutta kuuluu ilmeisemmin todella yhteen näiden kokemusten jälkeen. Itse en ehkä nimikoisi omia kokemuksiani viime syksyltä masennukseksi(vaikka joku voisi niinkin sanoa) mutta elämässä kun oli joutunut käymään läpi sellaista tunnemylläkkää ja rajua pohdintaa, elämä hoitojen loputtua oli ihan liian "tavista",mikään ei tuntunut miltään..näin luulen ja siksi itse tuntui että oli hirveä tarve saada kokea ja tuntea asioita, jonkun olisi pitänyt tuntua joltain...ja tavallinen arki ei todella vastannut siihen sisäiseen huutooni. Muutaman rajumman tunne-elämääkin myllertäneen jutun jälkeen, tilanne kohdallani rauhoittui..ja arki alkoi maistua joltakin...ei edelleenkään aina hyvältä;) mutta tuntuu nyt tällä hetkellä, että seesteisempi vaihe menossa:) uskon, että löydät tiesi vielä ulos tästä ajasta. Ja jos tuntuu että ei itse siitä ulos löydä, masennuslääkitysarvio ei varmasti hukkaan menisi ihan lääkärin pakeilla...
Pisteesi ovat kyllä korkeat, toisaalta kyllä selittäviä tekijöitä on enemmän kuin kotitarpeiksi. Kontrollin odotus marraskuussa -tuohon yhtälöön ei voi lisätä juuri enää down-tekijöitä.
VastaaPoistaEhkä jo se, että itse tiedostaa matalat fiilikset ja hyväksyy sen, auttaa kestämään tilanteen. JA se, että suunta ja tahto on kuitenkin voimakkaasti ylöspäin. Kevättä kohti tässä mennään, pikkupikkuhiljaa. MAtkalla on mukavia pysäkkejä, nautitaan niistä sillä volyymilla kuin hyvältä tuntuu, ilman sitä smile or die -asennetta.
Lämpöisiä ajatuksia!
betty, kyllä on pistänyt miettimään että onko hormonien lisäksi myös serotoniinin tuotanto sekaisin.
VastaaPoistaKontrolli on vähän kaksijakoinen juttu, toisaalta se voi vapauttaa tästä oman kropan jatkuvasta kuulostelusta (miksi olkavarteen sattuu? miksi päätä särkee nykyisin joka päivä?) Ja sitten on tietysti se toinen vaihtoehto...
Tee, ehkä tämä sitten kuuluu tähän vaiheeseen taudin kanssa - eikös meillä ole suunnilleen saman verran syöpähistoriaa takana, vaikka lähestymistapa onkin ollut vähän erilainen?
Nina, mulla ei kyllä oikein tunnu niitä endorfiineja erittyvän liikunnasta. Sellaista pakkopullaa se on melkein kaikki (paitsi ratsastus, vaeltaminen, kesällä uiminen ja soutaminen ja talvella hiihto hyvällä säällä kauniissa maisemissa). Siksi kai sitä onkin niin vaikea patistaa itseään löytämään liikunnalle aikaa.
tiina, näin minäkin ajattelin, selittäviä tekijöitä kyllä riittää. Mutta kuinka kauan ne kelpaavat selitykseksi, milloin täytyy todeta että en pääse sairastumisesta henkisesti yli? Tuntuu että jauhan samassa pisteessä. Enkä oikein tunne itseäni tällä hetkellä. Ennen tätä kokemusta minulla tapasi olla suorastaan huolettoman luottavainen asenne elämään. Toki se oli minut siihen mennessä aika helpolla päästänytkin. On ärsyttävääkin ajatella että kaadun ensimmäiseen kunnon vastoinkäymiseen.
Jollakin tapaa aktiiviset hoidot olivat mielestäni helpompia kuin tämä kontrollin odottelu peukaloita pyöritellen - kun ei ole edes mitään hormonihoitoa tms. käynnissä ainoa mitä voi on toivoa parasta (ja pelätä pahinta).
Tuossa sen näkee, miten tyhjän päälle putoaa, kun hoidot loppuu. Tuli myös mieleen, että ai jaa, jospa se auttaakin pään koossa pysymiseen, että joutuu kiusaamaan itseään hormonin estolääkkeellä ja sen vaikutuksia lieventävillä muilla lääkkeillä. Heh, siihenkin löytyi positiivinen puoli, voi narrata itseään, että hoitohan jatkuu.
VastaaPoistaSinun tuskaasi lisää tieto, että syöpää ei kokonaan voitu leikata ja epäluottamus siihen, että se varmasti tuli lääkkeellisesti nujerrettua. En ihmettele, että pelottaa tulevaisuus, mutta kyllä me muutkin joudutaan enemmän tai vähemmän kohonneen syöpäriskin kanssa loppuelämä viettämään. Pelkosi on tuttu.
Vaikka nyt et jaksakaan liikuntaan panostaa, niin onhan sinulla selityksenä vaativa tilanne työssä ja onneksi sosiaalisesti vilkkaat viikonloput. Pitäisikö juuri nyt enempää jaksaa? Suunnitelmat tanssista ja ratsastuksesta kuulostivat kivoilta myös ja kertoo päässä olevan muitakin, kuin syöpäajatuksia.
Tämän kirjoitti keittiöpsykologi, jolla oli psykan koe eilen! (Harrastan iltaisin myös opiskelua)
Siinä sitten rk heitti keittiöpsykologin analyysin ja hyvin heitti. Olen samaa mieltä, ettei enempää tarvii kuin mihkä fiilikset riittää. Noi kävelyt bussipysäkiltä on ihan jes liikuntaa ja olet ollut ratsastamassakin. Hienoa ! Ite pelkään hevosia, kun ne on niin isoja, mutta olen kuullut, että ratsastaminen on hyvä harrastus kropalle ja hevonen voi olla huomattavasti parempi kaveri kuin koira jo kokoonsa nähden enemmän ystävyyttä ; ) Ja tanssitunnille menet sitten kun jaksat. Meillä noi kotityöt on ihan kauhistus. Koko porukka niin lunkia; ei kukaan välitä mistään. Sitten kun ite huudan kurkku suorana, että pitääkö mun raahata koko porukka optikolle, että jos mulla olis lasit koko ajan päässä, niin en muuta tekis ku rättiä heiluttelisin. KITSUNELLE voimia ja JAKSUJA, pikkuhiljaa Kitsune. Oisko kynttilänvalo kiva silloin tällöin, mutta ei taulutelevison päällä.
VastaaPoistapirtsikka
rk, tarkoitukseni ei missään nimessä ollut vähätellä muiden pelkoa - kyllä se varmasti jokaisella syöpään kertaalleen sairastuneella on jollakin lailla läsnä. Toivottavasti kirjoituksestani ei sitä käsitystä saanut... Ajattelin vain ihan itseäni, että ehkä tämä olisi helpompaa jos olisi edes jokin uusiutumista mahdollisesti ehkäisevä lääkitys päällä - eiväthän nekään välttämättä auta, mutta silti, niin kuin sanoit, voisi ainakin yrittää huijata itselleen että hoito on käynnissä.
VastaaPoistapirtsikka, meillä näyttää joka tapauksessa siltä kuin koti olisi räjähdyksen jäljiltä. Eilen taas vaihteeksi siitä motkotin talouden toiselle aikuisasukkaalle. Olen varannut joulusiivouksen (sillä kesällä saamallani siivouslahjakortilla - kiitos vielä kerran ystäville!) ja nyt pitäisi nuo "huojuvat tornit" olkkarin, keittiön yms. pinnoilta purkaa ennen sitä. Ja kun se roina on enimmäkseen miehen, niin kohtuuden nimissä hän saisi sen selvitelläkin. Välillä tuntuu että tartun kohta mustaan jätesäkkiin ja sinne menee kaikki.
Heippa taas. Ei tullut edes mieleen, että vähättelisit muiden pelkoja, kyllä me se tiedetään, että jokaisen pelko on ihan riittävän suuri. Mutta oikeasti, tulin vasta nyt ajatelleeksi, sen jälkeen kun itse olin todennut sen tyhjän päälle putoamisen, että tuolla ikävällä lääkitykselläkin on se toinenkin puoli: väittävät sen vähentävän uusimisriskiä. Ja kun se vielä maksaa painonsa kultaa (kiitos KELA), niin pakko kai vähän on uskoakin siihen! "Hoito" ikäänkuin jatkuu.
VastaaPoista"Välillä tuntuu että tartun kohta mustaan jätesäkkiin ja sinne menee kaikki." - Mulla on aika useinkin sellainen tunne ja olen sen usein uhannut tehdäkkin, ellei joku kasa löydä paikkaansa.. Mutta tästä tavaranpaljoudesta voin valitettavasti lähinnä syyttää itseäni...
VastaaPoistaP.s. Perun tuon "kiitos KELA", omia ja muiden maksamia verorahojahan sieltä käytän!
VastaaPoistaMUSTA JÄTESÄKKI !!! Jes, se on se taikasana, sitä meillä tarvitaan ! Haluaisin kans siivoojan. Siivoojan siis kenties vois, jos rohkeus riittää, tilata, jos on enstex hoitanut huojuvat tornit vex (meillä on jopa pilvenpiirtäjiä). Kitsune, niin totta, huijaus todella menossa. Viiden vuoden hormonilääkityshän on just sitä. Heaven knows lopputuloksen. Jaksuja anyway ja jotain jouluvaloja kämppään. Mä rupeen kinuumaan äijältä valoa !!!
VastaaPoistapirtsikka
rk, ehkä niiden pitäisi antaa meille triplanegoille jotain placeboa niin olisi edes rauhallisempi mieli... :D
VastaaPoistapirtsikka ja Tee, toisaalta voisi myös turvautua siihen paskamutsin keinoon - mistähän sitä poliisinauhaa saisi? :D
No en nyt tiedä tuosta placebostakaan. Siihen pitäisi uskoa, että se auttaisi!
VastaaPoistaEi näytä yöunet palaavan vaikka on "5-vuotisprojekti" päällä. Tosin nykyinen unettomuuteni johtuu työstressistä ja samaan aikaan osuneista fyysisistä vaivoista, joista osan selittää juuuri tuo hormoniesto. Että en kyllä ole kiitollinen siitäkään, vaikka herkkänä hetkenä saatoin jotain positiivista sanoa.
Yllä kerrotun jälkeen masennuspisteet olivat sitä luokkaa, että työterveyslääkäri suositteli SSRI:n aloitusta. Nyt siis toistaiseksi mennään: unilääkettä illalla ja SSRI.tä aamulla. Olo muistuttaa kävelevää lääkepurkkia, mutta aina välillä ihmistäkin.
Jos sinulla on todella paha olla, niin pitäisikö harkita? Eihän ne lääkkeet sitä pahan olon syytä poista, mutta auttaa ehkä vähän jaloilleen ja antaa lisää aikaa päästä pahimman ohi. Jos joulu tai kotityöt stressaa, niin jätä väliin, sinulla on nyt tärkeämpääkin tekemistä.
Itse taidan paeta sotkuista huushollia ja tyhjää jääkaappia sinne piirakkalandiaan! Ja sitäpaitsi, kuukauden kuluttua joulu on jo ohi ja päiväkin jatkunut kukon askeleen verran! Hyvää yötä, rauhallisia unia!
rk, niin, tietysti meille ei saisi kertoa että se on placeboa. Se ei taitaisi olla oikein eettistä...
VastaaPoistaMullahan on edelleen ne ahdistukseen määrätyt rauhoittavat jos alkaa liikaa ahdistaa. Olen kyllä miettinytkin että pitäisi totuttaa itseni taas niihin, että voin ottaa lääkäripäivän aamuna sellaisen ja olla silti melko selväpäinen lääkärissä.
Kotityöt olenkin jättänyt väliin, mutta sitten ne tekemättömät kotityöt alkavat jossain vaiheessa ahdistaa. Ja oikeastaan tykkään joulusta, ja haluaisin ehtiä sitä vähän laittaa kotia, tehdä itse kortteja ja lahjoja ja niin edelleen... Joulu vain tulee taas kerran liian pian enkä ehdi, ja se taas harmittaa.
Nyt nukkumaan, aamulla pitäisi olla laulamassa jumalanpalveluksessa... kaikkeen sitä meneekin lupautumaan.
Heh. Tämä lintsari tilasi "itse tehdyt" joulukortit blogisti Loreal Blondilta http://talkkio.vuodatus.net! Kuka sanoo että "itse" pitää olla minä!
VastaaPoistaAi, joulukortit. Voi ei. Jaksaiskohan niitä? Tähän asti olen aina tunnollisesti ne lähettänyt, ja se on musta kivaakin. Viime vuonna yritin laistaa, mutta mies oli sitä mieltä, että tottakai pitää lähettää kortit, hän ostaa ja laittaa. No mulle se kirjoittaminen jäi, eikä siinä mitään, hauskaahan se oli, ku alkuun pääsi.
VastaaPoistaTäällä on k-y-l-y-m-ä. -21 oli aamulla mittarissa. Ja konttorissakin tuulee niin, että pitää olla sormikkaat kädessä. Mutta ihanaa että on talvi, eikä loskamoskaposkaa.
Kitsu, himmennä valoja ja tee vain ne välttämättömimmät jouluhommat. Joulu tulee kuitenkin. Sanoo hän, joka ressaa jo kaikesta ;) Joululahjatkin on vielä ostamatta...
rk, minä ajattelin teettää kortit jostain valokuvasta... pitäisi varmaankin vain tehdä jotain muutakin asian hyväksi kuin ajatella.
VastaaPoistaKiara, jostain syystä tuo korttien kirjoittaminen tuntuu olevan useimmiten vaimon vastuulla.
Joulumieltä ajattelin lähteä hakemaan Tallinnan joulutorilta. Tintin lupautui kaveriksi.