Vuosi sytostaateista

Kävin tässä kontrollien jälkeen vielä röntgenkuvassakin. Kuvauksellinen kohde oli vasen olkavarsi, jossa on ollut jomottavaa särkyä ja paineluarkuutta vielä hermosärkyjä taltuttamaan määrätyn Lyrican aloittamisen jälkeenkin. Luista ei onneksi löytynyt säryille mitään syytä. Yhdessä olkavarren jänteessä näkyi kalkkia, joka kuulemma kertoo pitkäkestoisesta ärsytyksestä. Sillä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä sen enempää syövän kuin lymfaturvotuksenkaan kanssa, eli se lienee perua vanhoista olka- ja hartianseutuvaivoistani. Olen tyytyväinen että särkyjen syy selvitettiin. Niiden kanssa on helpompi elää, kun tietää, että mistään vakavasta ei ole kyse.

Viimeisestä sytostaatista on tosiaankin kulunut jo vuosi. Tukka on kasvanut niin että on pitänyt sitä tähän mennessä pariin kertaan kampaajalla käydä siistityttämässä. Hiukset kasvoivat takaisin tuuheina ja hyväkuntoisina, ja ilahduttavan tummina - kahdenkymmenen vuoden värjäys- ja permanenttikierteen jälkeen en enää ollut edes selvillä, minkä väriset hiukseni oikeastaan ovat. Onhan siellä joukossa muutamia harmaitakin, mutta ne eivät minua häiritse. Tässä iässä ja tällä kokemuksella saa ollakin. En aio hiuksani värjätä, niin kovin olen tykästynyt tähän Omaan Tukkaan, joka ei purista päätä eikä hiosta kuin korkeintaan kuumimmalla kesähelteellä. Tässä kuvassa nykytilanne.

Vertailun vuoksi tilanne tasan vuotta aikaisemmin.

 
Täällä etelässä kevään hento ensiviherrys on jo vaihtunut voimakkaampiin vihreän sävyihin, ja koivuissa on jo kunnon lehti, vaikka vielä niistä ei saunavastoja saakaan. Luonto on puhjennut kukkaan ja kaikki kasvaa kilpaa pitenevän päivän kanssa. Muutaman viileän päivän jälkeen viikonlopuksi on jälleen luvattu lämpenevää. Vaikka vieläkin väsyttää, vähitellen tunnen itsekin lämpeneväni ja heräileväni kevääseen. Tähän asti on tultu ja tästä on vain yksi suunta - eteenpäin.

Luettua: Rintasyöpävuosi

Pitihän se sitten lukea, nimittäin tuo useammassakin lehdessä haastatellun Marja Aarnipuron Rintasyöpävuosi (Teos 2011), jossa Aarnipuro kertoo omasta syöpäkokemuksestaan.

Kirja on nopealukuinen. Aarnipuron omaa tarinaa pätkivät - välillä mielestäni hieman oudosti sijoitellut - tietoiskut, joissa kerrotaan rintasyövän diagnosoinnista, tyypeistä, ennusteista, hoidoista, ja niin edelleen. Nämä tietoiskut enimmäkseen hyppelin yli silmäilemällä, koska asia niissä oli itselleni entuudestaan tuttua ja niissä oli hyvin vähän nuoria tai triplanegatiivisia potilaita koskevaa. Kirjan lopussa on pieni sanasto (rinta-)syöpään liittyvästä terminologiasta ja verikoetulosten ymmärtämistä helpottava "pieni verikoeopas", jotka ovat hyvä ja hyödyllinen idea, kun vain lukija huomaa ne sieltä etsiä - ihmetytti päätös jättää sisällysluettelo aivan kirjan loppuun.

Aarnipuro kirjoittaa diagnoosin saamisesta, sairaudesta ja hoidoista, mutta itse asiassa kirjassa on paljon tarinaa myös siitä tavallisesta elämästä jota hän hoitojen välissä vietti. Ja se tottakai hyvin sopiikin, koska useimmiten rintasyöpäpotilaan elämästä valtaosa on sitä tavallista elämää, ja lisäksi Aarnipuron tavoitteena on rohkaista muita rintasyöpädiagnoosin saavia naisia uskomaan, ettei elämä siihen lopu - niin kuin ei tietysti lopukaan. Sävy jolla Aarnipuro kirjoittaa hoitokokemuksistaan ja "syöpävuodestaan" on kaikenkaikkiaan hyvin myönteinen, vaikka joitakin ikäviäkin sattumuksia Aarnipuron rintasyöpätaipaleeseen mahtuu, kuten Neulastasta saatu allerginen reaktio. 

Uskoisin että kirja sopii hyvin täyttämään tarkoitustaan, eli rohkaisuksi ja ensitietopaketiksi pian diagnoosin saamisen jälkeen, ainakin suunnilleen Aarnipuron ikäisille naisille, jotka muodostavat valtaosan rintasyöpään sairastuvista.
 
Itse olen - ehkä naistenlehtien juttujen ansiosta ylimitoittuneiden odotusteni takia - hieman pettynyt, koska en saanut kirjasta juuri mitään irti. En osannut juurikaan samaistua sen enempää Aarnipuron sairastamiseen kuin tavalliseen elämäänkään, ehkä siksi että oma rintasyöpävuoteni on ollut kovin erilainen. Hoitopolkuni oli "tavallisesta" poikkeava, minulla ei hoitojen aikana ollut mahdollisuutta käydä töissä, eikä rahaa macaronleivoksiin tai sushiravintoloihin. Toisaalta vuodestani ei taitaisikaan tulla kovin hyvää kirjaa.

Kevätväsymys

Kevät on tullut ja sain kontrollista puhtaat paperit, kaiken pitäisi siis olla hyvin. Miksi minua silti väsyttää, väsyttää kaikki? Miksi en tunne oikein mitään, en edes iloa koivun hennonvihreistä pienistä lehdistä heleänsinistä taivasta vasten?

Eilen ja tänään puuhasin maatöissä. Kun kukaan ei ollut vahtimassa ja kieltämässä, kuin uhallakin muokkasin maata ja käänsin kompostia. Ajattelin että ähäkutti, mieli voi olla turta mutta ruumiini sentään pystyy tähän vielä. Lopetin vasta kun vasemmassa kädessä alkoi tuntua jomottava kipu, kuin varoitus.

Ainakin tunnen vielä kipua.