tiistai 27. huhtikuuta 2010

Terveesti itsekäs?

Paremman sunnuntain jälkeen vointi on laskenut kuin lehmän häntä. Ehkä rasitin itseäni liikaa sunnuntaina, mene tiedä, tai ehkä olen saanut varovaisuudestani huolimatta jonkin vatsataudin. Tai ehkä elimistöni vain alkaa saada tarpeekseen solunsalpaajista. Tänä aamuna oli taas vaikeuksia saada ruokaa alas, huimaa ja oksettaa. Vatsakin on kuralla jo kolmatta päivää.

Olimme suunnitelleet ja varanneet ystäväni kanssa tälle viikolle lyhyen kylpyläreissun piristämään meitä molempia. Ystävän nuorimmaisen sairastuminen piti meitä lähdön onnistumisen suhteen jännityksessä sunnuntaihin saakka. Tänään sitten jouduin pahoilla mielin soittamaan ystävälleni ja kertomaan että en itse ole siinä kunnossa että jaksaisin huomenna useamman tunnin juna- ja automatkan. Voihan olla - ja olisikin juuri tyypillistä kohtalon ivaa - että huomenna vointini on jo paljon parempi, mutta jos ei olekaan, peruutusta ei oikein voi jättää samaan päivään. Eniten harmittaa, että jouduin tuottamaan pettymyksen myös ystävälle. Tästä kylpyläkäynnistä kun oli ollut puhetta varmaankin pari vuotta, mutta aina muut velvoitteet ja kiireet työntyivät sen tielle. Sairastumiseni jälkeen päätimme, että nyt mennään eikä meinata. Tauti päätti sitten toisin.

Ennen sairastumistani elin siinä uskossa, että osaan ottaa aikaa itselleni ja olla sillä paljon puhutulla tavalla terveesti itsekäs. Että en ainakaan ole sellainen kaikkialla parjattu kiltti suorittajatyttö. Tämä sairaus on osoittanut minulle että olen vain hämännyt itseäni. Pohjimmiltani taidan sittenkin olla pitkälti juuri sellainen tunnollinen suorittaja, joka pistää velvollisuudet etusijalle ja huolehtii omasta hyvinvoinnistaan viimeisenä.

12 kommenttia:

  1. Voihan harmi. Mutta eihän sille voinnille mitään voi. Kiltti, tunnollinen suorittajatyttö pistää yleensä kaiken muun paitsi itsensä etusijalle. Siihen kai meidät 70-luvulla pitkälli ohjattiinkin. Sittemmin olen pikkuhiljaa alkanut vähän löysään tuota ajattelutapaa, mutta vaikeata se on. Todella vaikeata. En ole koskaan ottanut edes omaa viikonloppua...

    VastaaPoista
  2. Niin ja jäi sitten puuttumaan tuosta se olennainen. Eli: helposti sitä näemmä on kuvitellut, että osaa elää terveen itsekkäästi. Vaan eipä se niin ole. Omaitse tulee vasta häntäpäässä. Niin kauan kuin se riittää ja toimii, mikäpä siinä. Mutta sitten kun tarvitsisikin tehdä jotain itsensä eteen, niin ympäristö vähän jopa hätkähtää. "Miten se nyt tolleen..."

    VastaaPoista
  3. Kyllä se ystävä, ja kuka tahansa muukin ymmärtää, että hoidot määräävät nyt elämäsi tahdin. Toistaiseksi kaikesta sopiminen on: jos... Onneksi alkaa olla loppusuoralla sinulla tuo pahin rääkki. En löydä sanoja tässä tilanteessa mieltäsi kohottamaan tai lohduttamaan.
    Minkäs sitä luonteelleen voi, "tunnollista suorittajaa" ei syöpäkään muuksi muuta. Surullista on, että suorittaminen loppuu vasta kun kunto ei riitä ja on pakko; sekin vielä huonon omantunnon kanssa. Joskus tuntuu, että sairaana on jopa suurempi tarve näyttää, että hei, kyllä tässä pärjätään!
    Tekisi mieli kirjoittaa keväästä ja vapusta ja tulevasta paremmasta olostasi, mutta tuntuu niin pliisulta nuo sanat nyt. Varmaan on parempi suunnitella kylpyläreissu sitten kun olet vähän toipunut lääkehoidosta ja jaksat nauttiakin siitä.

    VastaaPoista
  4. Kiara, minä olen kyllä jättänyt miehen ja pojan välillä kahdestaan kotiin ja reissannut 'työn varjolla'. Sitäkin kyllä jotkut ovat kummastelleet, mutta kummastelijoista olen aina yrittänyt olla välittämättä. Siksi kai niin itsenäisenä olen itseäni pitänytkin. Mutta siinäkin on ollut puolustuksena tuo työ. Jostain syystä niitä mukavia asioita jotka olisivat ihan vain itselle tulee aina lykättyä. Ei ole aikaa/rahaa. Kun sairastuin, annoin oikein itselleni luvan tehdä asioita joista nautin. Vähiinpä on jäänyt. Vieläkään ei ole aikaa/rahaa.

    rk, ystävä on mitä parhain ja ymmärtää kyllä tilanteen hyvin. Uutta reissuakin aloimme jo varailla, nyt tuntuvasti viimeiseksi kaavaillun hoidon jälkeen.

    Ja tuo on niin totta, mitä kirjoitit tarpeesta näyttää että pärjää ja huonosta omastatunnosta, kun ei jaksakaan. Ja vaikka järki sanoo että ei tässä tarvitsekaan kaikkea jaksaa, silti tuntuu siltä että pitäisi.

    VastaaPoista
  5. Voi miten kurjaa, että jouduitte perumaan matkan. Toivottavasti pääsette yrittämään uudestaan kunhan siihen on tilaisuus! Tuntuu, että melkein kaikkia naisia (ja joitakin miehiäkin) vaivaa sellainen "kyllä minä pärjään" -tauti; aina pitäisi ehtiä ja jaksaa tehdä kaikki - itse ainakin olen joutunut kantapään kautta huomaamaan, että oman jaksamisen rajoilla toimiminen ei loppujen lopuksi pidemmän päälle edistä edes niitä töitä...

    VastaaPoista
  6. tutuuja tuntoja taas jälleen tuot esille..eli täällä kanssa ilmottautuu sellainen tunnollinen kiltti suorittaja tyttö:) noh...sairastumisjaksolla kun hoidot olivat menossa, opettelin tuota kuuluisaa tervettä itsekkyyttä...tosiaan opettelin, podin huonoa omaatuntoa ja silti sinnittelin..kunnes pikkuhiljaa jo melkein nyt tässä elämässä saattaa olla hetkiä, jotta osaa nauttia irtiotoistaan ja omista henkilökohtaisista voimaantumisen hankkimis retkistä ja hetkistä:)

    Eli...jokaisella meillä on keinomme voimaantua ja kokea hyviä hetkiä, toisilla se on käpertyminen ydinperheen kanssa yhteen , toisella ystävät, perheen tukea unohtamatta tai pelkät ystävät. Eli ei ole sitä oikeaa tapaa varmaan olemassa, mutta tärkeintä on että itsellä olisi hyvä olla, miten muuten jaksaa antaa läheisyyttä ja näyttää lapselleen ja rakkaimmilleen taistelutahtoa..näin pähkäilen minä tätä.

    Kyllä se oikeasti lähiympäristökin(sairastumisestani ja diagnoosista huolimatta) pyristeli vastaan hieman tuota tervettä uutta itsekkyyttäni, mutta hieman tässä kovetin itseäni ja vain otin sen tilan, lievän katumuksen kanssa mutta otin..ja jälkikäteen olin itsestäni ylpeä:)Tarvitsin jaksaakseni hoitoja ja arkea noita omia matkojani lapsuuden/nuoruuden maisemiin ja ystävien kanssa touhuamiseen ja vain olemiseen.Onneksi yksi ystävä jaksoi koko "matkan ajan" tsempata tuon terveen itsekkyyden äärelle kun itselläni meinasi heikko hetki tulla. Ehkä tässä saattoi samalla olla sitä kuuluisaa neljänkympin kriisiä ja jatkoksi pukkasi syövän, mutta kumpi sitten ensin vai samaan aikaan, lopputulos tällä hetkellä on se, että olen jo melkein taas unohtanut tuon tärkeän asian olemassa olon. Kirjoituksesi hyvin muistutti tämän asian itselleni esillä pitämisestä.

    Sinun oloasi en voi kuin virtuaalisesti täältä voimaannuttaa ja tsempata, tosi on, että loppuakohden sytohoitoja, olo ei tosiaan ainakaan kohentunut, peruskunto kävi ainakin itselläni melko pohjilla, hyvästä alkutilanteesta huolimatta. Jaksamista!Huomenna tai ylihuomenna on varmasti parempi päivä:)

    VastaaPoista
  7. Harmi, että olosi on noin huono - mutta reissun peruminen oli varmasti hyvä päätös tässä tilanteessa. Voi kun nyt pääsisitte sinne ennen leikkausta kuitenkin! Kynnys "vähän" nousee sen jälkeen..

    Ja KYLLÄ, vielä seitkytluvulla kasvatettiin kilttejä tyttöjä, jopa feministin perheessä ;)

    VastaaPoista
  8. Harmi, että olosi on noin huono - mutta reissun peruminen oli varmasti hyvä päätös tässä tilanteessa. Voi kun nyt pääsisitte sinne ennen leikkausta kuitenkin! Kynnys "vähän" nousee sen jälkeen..

    Ja KYLLÄ, seitkytluvulla kasvatettiin kilttejä tyttöjä, jopa feministin perheessä ;)

    VastaaPoista
  9. Minullakin nuo viimeiset sytot otti tosi koville. Samanlainen "pärjääjä" minä olin, vähän tyyliin: kasvot nauraa, vaikka sydän vuotaisi verta. Kyllä siinä kai yritti suojella läheisiään kun ei näyttänyt ihan miten huono olotila oli. Mutta lohdutukseksi kyllä sinä pärjäät ja pahin on jo varmastikin ohi. Tehdään niitä reissuja kun vointi on parempi, silloin niistä nauttiikin enemmän.

    VastaaPoista
  10. Harmi, että reissu peruuntui :-(
    Kiva, että uudet suunnitelmat ovat vireillä.

    VastaaPoista
  11. Moi Kitsune
    Päivä kerrallaan - yö kerrallaan - - hitaasti ja varmasti kohti about normiolotilaa --
    Olen ylpeä, että laitoit sanoiksi tuon suorittajahomman, se on se eka irtiotto "jes-miehestä" "nou-naiseksi". Meikkä harjoittelee sitä edelleen, mutta nyt vähemmällä itsesyylistelyllä. Arvostan aikaa enemmän, olen sitten saunan lauteilla, ruokapöydässä tai tietokoneen ääressä puurtamassa.
    Olen hyvällä fiiliksellä kaikesta (keuhkot) huolimatta, koska kuulin filsofi M-R Ollilan mietteet huolista. Hän viittasi buddhismiin. Meillä on kaksi koria, toisessa on turhat huolet ja toisessa tarpeettomat huolet. Turhille huolille emme itse mitään voi, antaa niiden olla siellä. Tarpeettomista huolista kannattaa käsitellä tarpeelliset ja sitten jättää tarpeettomiksi loput.
    Tällä filosofialla eteen päin ; )
    pirtsikka

    VastaaPoista
  12. scaredy-cat, saimme onneksi uuden varauksen kolmatta viikkoa viimeiseksi kaavaillun CEF-hoitoni jälkeen. Sinänsä peruutus oli viisautta, olo ei ole tänään eilistä kummempi. Jospa kesäkuun alussa jaksan nauttiakin reissusta.

    Nina, kiitos pitkästä kirjoituksestasi ja kokemusten jakamisesta. Ikävimpiä ovat nämä pitkät, toimettomat päivät kotona, kun ei mitään jaksa tehdä (ja ne tekemättömät kotityöt pistävät silmään joka puolelta), ei oikein osaa keskittyä kirjaan tai leffaankaan, eikä seuraa ole saatavilla koska terveet ihmiset ovat arkena töissä.

    Tee, kun tuntemiani itseäni kymmenkunta vuotta nuorempia naisia ajattelen, niin kylläpä niitä kilttejä tyttöjä on kasvatettu vielä pitkälle 80-luvullekin...

    Yritys on kova päästä kylpylään ennen leikkausta. Joo, sen jälkeen onkin sitten toinen tarina... Vaikka nytkin näytän kyllä ihan avaruusolennolta kaljuineni.

    Tilu, totta on tuokin, että läheisten ja heidän jaksamisensa takia sitä yrittää peittää niin fyysistä kuin henkistäkin pahaa oloa.

    Tintin, milloinkas tulet sitä virkkaamista opettamaan?

    pirtsikka, kiva kuulla sinusta ja että fiilikset on hyvät. Tuo olisikin hyvä oppia, ettei murehtisi turhia asioita.

    VastaaPoista