Vointi on tänään ollut odotetusti parempi. Tosin tuntuu menevän niin, että kun kaikki voimat eivät enää kulu fyysisen pahoinvoinnin kestämiseen, jää aikaa sille henkiselle pahoinvoinnille. Kuulostelen kaikkia tuntemuksia kropassani yrittäen anturoida onko jossakin kohti epätavallista aristusta tai kipua - ja niitä tuntemuksiahan näin sytostaattihoidon jälkeen riittää. Peilailen peilin edessä - eikö vain olekin joku patti toisella puolella kylkiluiden päällä? Vai onko se sittenkin vain seurausta sivuvalosta? Yhtä kipeät ovat kyllä molemmat kyljet. Voi kun olisi keksitty joku läpivalaisukoje, jolla voisi itse itselleen todistaa että ei siellä mitään uutta ja ylimääräistä ole.
Ehkä kyse on myös siitä, että on vaikea uskoa että tämä painajainen voi päättyä hyvin. Sitä pelkää antaneensa viime päivinä itselleen luvan liian suureen toiveikkuuteen kun on rohjennut havitella Pariisinmatkaa, ja jopa mennyt niin pitkälle, että on haaveillut mitä kivaa veronpalautusrahoilla voitaisiin ensi vuonna tehdä. On siis uskaltanut hetkellisesti luottaa siihen että elämä jatkuu, sittenkin. Moinen yltiöoptimismi on heti kitkettävä pois. Sieltä se syöpämörkö taas nousi mielen syövereistä muistuttamaan, mikä tällä hetkellä asiat sanelee.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
Justiinsa niin. Heti kun ääneen sanoo, tai ei edes sano, vaan kirjoittaa, että olo on hyvä, niin heti pitää aloittaa katumusharjoitukset! Tilanne menee niinkuin se menee, ihan riippumatta siitä millaisia matkoja olet suunnitellut tai mihin rahasi aiot käyttää. Niinkuin elämä muutenkin.
VastaaPoistaHyvästä olosta ON lupa nauttia silloin kun sellainen on, niitä muulaisiakin aikoja on ihan riittävästi. On minullakin huoli epäsymmetrisistä solisluun päistäni, varmaan niistä jommassa kummassa on metari, eihän ne muuten... Ei kai sille mitään voi, että kerran säikytettynä on aina vähän varuillaan ja syystäkin. Se oli päivän saarna. Sitten asiaan; Tänään bongasin lenkillä ensimmäisen sitruunaperhosen, vai mitä ne hailakan keltaiset on, ja kuvasin ensimmäiset valkovuokot! Tulipas niistä hyvä mieli - ja auringon paisteesta. Suojaisessa paikassa voi olla hetken jo toppisillaan. Toivon, että sinäkin jo jaksaisit ulkoilla ja nauttia keväästä ja tästä hetkestä. Lämmöllä, rk
rk, järki sanoo kaiken tuon, kun vielä saisi itsensä siihen uskomaan. Enemmän kai kyse on tosiaan siitä että kun elämältä kerran pettää turvallinen pohja, pelkää astuvansa uudestaan äkkisyvään. Mutta kun päästää möröt ulos päästään päivänvaloon, niiden voimat tuntuvat vähenevän.
VastaaPoistaEnsimmäiset leskenlehdet bongasin tänään, tosin vain auton ikkunasta. Etupihalla krookukset ovat jo kukassa ja sinililjatkin nousevat.
Kuulehan noita kipuja on minullakin vaikka sytoista on kaksi ja puolivuotta mutta olen päättänyt että en enää anna mörölle ylivaltaa,nauti vain elämästä myös jatkossa ja luota lääkärin lausuntoihin kun on seurantoja,toteuta todella PARIISIN matka olet sen ANSAINNUT.Terv. Sinikka
VastaaPoistaJuuri siksi tämä syöpä on niin pirullinen tauti, että kovin helpolla ei usko, että siitä pääsee voitolle. Vaikka tauti on ohi, niin aina se vaan on mielessä. Ainakin minulla. Ja lääkäriin on vaikea luottaa, koska ainakin minulla on myös huonoja kokemuksia lääkäreistä. Yritän kuitenkin nauttia jokaisesta hetkestä ja toivon sitä samaa sinulle. Leena
VastaaPoistaSiitä möröstä ei niin vain eroon pääsekään. Tässä vaiheessa tautimatkailua saattaa kulua jo päivä ilman taudin muistamista, mutta illalla viimeistään pitää muistaa lisätä ajatuksiin "jos". Niitä tuntemuksiakin ilmenee, viimeistään vähän ennen lääkärin tapaamista.. Tämän huolen kanssa tosin oppii elämään niin,ettei se aiheuta isompia ahdistuksia. Se kuitenkin ehkä vaatii sen, että uskaltaa ajatella niitä mörköjäkin kun on niiden aika.
VastaaPoistaUskallusta, toiveikkuutta ja kevätiloa toivottelen sinulle!
tuttuja mörköjä nuo tosiaan ovat kuten muutkin täällä ovat kommentoineet. Elämän kantamiseen on todella vaikea uskoa, ehkä juuri pahimmoilleen tuossa vaiheessa hoitopolkua, kuin sinä olet.
VastaaPoistaVaikka minullakin taivalta on aktiivihoidosta(nyt "vain" tamoksifeeniä nassuun päivittäin vielä neljä vuotta) aina silloin tällöin nuo möröt heittäytyvät kummittelemaan, mutta voin lohduksi sanoa, kuitenkin himmeämpinä koko ajan. Toki käsi käy pateille ja pahkuroille...ja tuttu on tuo tunne kuten joku kirjoitti tässä aiemmin; että ei tahdo uskoa vaikka toisin todistetaan..silti noista tunnelmista huolimatta olen päässyt elämään sitä oikeaa elämää,vaikka aina ei usko siihen tosiaan riittänyt varsinkin cef päivien jälkeen...
Jaksamista sinulle monenlaisissa tunnelmissa, jotka vain näyttävät kuuluvan taudin kuvaan siinä kuin muutkin fyysiset oireilut.
Sen kanssa vaan on jollainlailla opittava elämään, että ainakin hiljaa mielessään tulee lisänneeksi sen "jos"-sanan joka väliin. Ja ei ole matka eikä mikään tipahtaa alaspäin, ihan pohjamutiin asti - mutta ylöspäin mennään pikkuhiljaa. Yksi eteen ja kaksi taakse... Mutta juuri nyt on itsellä hyvä hetki - poitsun synttärit meni mukavasti, siitä on tosi hyvä mieli ja nyt otetaan löysin rantein ;) Vasta juuri nyt tulin ajatelleeksi, ettei yksikään synttäreiden poikavieraista kysellyt, miksi mulla on rätti päässäni. Yksi naapurin tyttö (5v) oli joukossa ja lähtiessään kyseli, samoin sunnuntaina neiti noin neljävee myös kysyi samaa. Pojat ei kai muutenkaan ymmärrä kaikkia naisten kotkotuksia ;) Yhtälailla voivat ihmetellä tunikaa ja farkkuja - että miksi tolla on housut ja hame...
VastaaPoistaSinikka, ikävä kyllä sain taannoin tuta mihin tuo graduskolmonen kykeni sytostaateista huolimatta, ja sen jälkeen on ollut vaikea ihan täysin luottaa lääkkeidenkään voimaan, vaikka kasvain onkin nyt saatu kuriin ja nuhteeseen.
VastaaPoistaLeena, minulla on kyllä ollut sellainen onni että minulla on ollut todella hyvä lääkäri tämän tähänastisen hoitotaipaleeni aikana.
Tee, kiva kuulla että teillä meni synttärit hyvin. :)
Kiitos myös tiina ja Nina kannustuksesta ja aurinkoisia kevätpäiviä teille kaikille! Toipuminen täällä etenee hitaammin kuin toivoisin - se tuntuu ottavan kovemmille jokaisen hoidon jälkeen - mutta etenee kuitenkin.