Reumasairaalan tapaus

Olen seurannut viime päivien uutisointia Reumasairaalan konkurssista ja lopettamispäätöksestä epäuskoisen tyrmistyksen ja voimattoman raivon vallassa. Kuinka tässä maassa voidaan tehdä näin lyhytnäköisiä ja suoraan sanoen typeriä päätöksiä että mennään haaskaamaan yli puolen vuosisadan työ ja maailman huipputasoa oleva osaaminen? Puhumattakaan siitä, kuinka käy reumapotilaiden hoidon, kun maan ainoa osaamiskeskus katoaa.

Mieli täynnä toivoa ja kiitollisuutta

Tänä aamuna oli sitten lääkärikäynti, jossa arvioitiin tähänastisen hoidon tehoa. Ja tehonnuthan tuo on, sitä todistavat myös tomografiakuvat, joiden mukaan kaikki pesäkkeet ovat pienentyneet ja se soliskuopan metari tosiaan häipynyt olemattomiin. Primäärikasvainkin vain kutistuu kuin pyy maailmanlopun edellä. Väittäisin että se on nyt suunnilleen samaa kokoluokkaa kuin löytyessään, ja niin menin lääkärillekin väittämään. Lääkärini ei ottanut uskoakseen ennen kuin teki tutkimuksen itse, mutta joutui sitten toteamaan että oikeassa olen. Hurjista 6x8 cm mitoista, joihin graduskolmonen paisui toisen doketakselin jälkeisessä voimainsa tunnossa, on muutamassa viikossa tultu tilanteeseen, jossa pattia tuskin huomaisi jos sitä ei osaisi etsiä.

Uutiset ovat siis erittäin hyviä, mutta täytyy muistaa että tästä dramaattisesta käänteestä huolimatta hoitotaipaleeni on vasta alussa. CEF-hoidot jatkuvat suunnitellusti eli seuraava on kiirastorstaina. Tänä vuonna saan siis ihan oman kärsimysnäytelmän, jonka avulla voin eläytyä pääsiäisen tapahtumiin. Jotta hoito ei tällä kertaa nitistäisi myös kaikkia valkosolujani, sain reseptin Neupogen-piikeille. Kuten Neulasta, nekin kasvattavat valkosoluja, mutta vaikutus on lyhytaikaisempi. Joten seuraavan hoidon jälkeen piikitän itseäni päivittäin viikon ajan, jonka jälkeen tilannetta tarkastellaan verikokeilla.

Minua viime aikoina vaivanneet hengästyminen, tiuha lepopulssi (n. 90 x min) ja lievät rytmihäiriöt, joiden ehdin jo pelätä johtuvan ties mistä, saivat nekin selityksen. Oireeni ovat tyypillisiä anemialle, ja epämiellyttävyydestään huolimatta ne eivät ole vaarallisia. Ruokavalio ei asiaa kuulemma auta, koska raudanpuutoksesta ei ole kyse, vaan siitä että punasolut ovat huvenneet sytostaattihoitojen myötä. Tilaa voitaisiin korjata antamalla minulle menneistä hiihtoskandaaleista tuttua epoa eli erytropoietiinia, mutta lääkärini ei ollut halukas sitä määräämään, sillä joissakin syöpäkasvaimissa on erytropoietiinireseptoreita. Eli epo voisikin saada graduskolmosen puhkeamaan uudestaan pahaan kukkaansa. Jos hemoglobiini aivan mahdottoman alas laskee, sitä korjattaneen sitten verensiirrolla, vaikka sekin on hiukan kuin vettä kaivoon kantaisi. Omaa mieltäni rauhoitti kuitenkin merkittävästi se, että sain sydänoireilleni syyn. Nyt täytyy vain opetella kärsivällisyyttä ja mennä vähenneiden voimien mukaan. Mieli täynnä toivoa ja kiitollisuutta.

Hyviä uutisia ultraäänestä

Otsikkohan sen jo kertookin. Soliskuopan imusolmukemetastaasit ovat sulaneet eli hävinneet olemattomiin. Itse primäärikasvainkin on hiukkasen pienentynyt edellisestä ultrauksesta (ensimmäisen doketakselin jälkeen). Onhan tuolla pirulaisella vieläkin kokoa, suurin halkaisija n. 4 cm, mutta kasvaimessa ei enää ole myöskään verenkiertoa, eli se ei saa ravintoa. Voin melkein kuulla syöpäsolujen kuolinparkaisut, eikä minun käy niitä sääliksi niin yhtään. Siitäs saavat, oikein niille! Kainalossa metari vielä olla möllöttää, ja kylkiluiden välistä ei mielestäni edes mitattu - höh, olisi pitänyt älytä kysyä sen perään. Mutta olin niin onnesta soikeana näistä hyvistä uutisista että siinä unohtuivat niin ePäpesäkkeet kuin etäpesäkkeetkin.

Kotimatkalla bussissa vuoroin hymyilin kuin hangon keksi, vuoroin olin itkun partaalla silkasta helpotuksesta. Kotiin tulin lähikaupan kautta ja aion juhlistaa tapausta leivoksella päiväkahvini kanssa.

Juuri eilen illalla pohdin, että minuun alkaa iskea jonkinlainen taisteluväsymys nyt kolmisen kuukautta syövän kanssa elettyäni. Epävarmuus hoitojen tehosta ja huono kunto - olen fyysisesti aivan romuna CEFin jäljiltä eikä sairaalareissu ainakaan kohentanut tilannetta - ovat varmasti kaikki osaltaan olleet vaikuttamassa siihen, että viime aikoina reipasta ja positiivista mieltä on ollut vaikeampi löytää. Näistä uutisista sain kuitenkin uutta puhtia taisteluun!
 
Voi olla että nyt loppuviikkoon en paljoa ehdi blogiin kirjoitella, koska saamme tänään harvinaisen ja kaivatun vieraan, ystäväni M:n. Aurinkoista loppuviikkoa ja kauniita maisemia kaikille lukijoilleni ja tukijoilleni!

Toisen kerran tomografiassa

Tänä aamuna jätin isomman ja pienemmän miehen nukkumaan ja lähdin jo varhain kohti Meilahtea, edes aamupalaa syömättä, koska ennen tietokonetomografiaa ei kahteen tuntiin saa syödä mitään ja venytin mieluummin yöunia.

Meilahdessa ei varjoainetta tarjoiltu mehun kera vaan ihan vain veteen sekoitettuna. Ei se hyvältä maistu, hiukan kitkerältä, mutta kyllä sen juomaan pystyi. Tosin 4 dl vettä tyhjään mahaan teki vähän epämiellyttävän olon. Tomografiaan pääsin kutakuinkin ajallaan. Erona Kirralla suoritettuun kuvaukseen Meikussa pyydettiin sonnustautumaan sairaalakaapuun. Konekin oli vähän eri näköinen.

Kun kanyylin pistäminen tuli ajankohtaiseksi, esittelin nuorelle hoitajalle rei'itettyjä suoniani ja kerroin kuinka viimeksi kämmenselän ohut suoni ratkesi varjoaineen paineesta. Hoitaja haki paikalle toisen, virkavuosiltaan reippaasti vanhemman, joka ei mustelmaisia kyynärtaipeitani hätkähtänyt vaan onnistui löytämään minusta vielä ehjän suonen ranteen sisäpuolelta ja lupasi että varjoaine laitetaan hitaasti, jotta suoni pysyy ehjänä. Ja näin myös tapahtui. En ymmärrä näin jälkeenpäin miksi Kirralla eivät tehneet samaa, kun oli epäilyksiä siitä kestävätkö ohuet suonet varjoaineen painetta. Taidankin jatkossa pyytää päästä syöpiksen omiin tomografioihin. Siellä ollaan varmaan tottuneempia sytostaattipotilaiden herkästi ratkeileviin verisuoniin.

Onneksi kahvila oli auki kun tomografiasta pääsin ja sain sieltä aamupalaa, kahvia, sämpylän ja mehua jonka vasta alettuani sitä jo juoda huomasin olevan jotakin monivitaminoitua versiota. No, yksi pieni mehu tuskin vielä maailmaa kaataa. Tulin kotiin Tiimarin kautta, koska lupasin nelivuotiaalle että askartelemme virpomavitsoja.

Lopun päivää 'äiti on levännyt'. Kotiin päästyäni latasin pyykkikoneen, järjestelin keittiötä remontin ja aviomiehen poikamieselämän jäljiltä, tyhjensin ja täytin tiskikoneen, laitoin itselleni ruokaa ja söin, ripustin pyykit ja täytin toisen koneellisen. Onneksi appi lupasi käydä hakemassa pojan päivähoidosta ja tuoda kotiin. En tunne olevani kovin hyvissä voimissa ja kävelyt bussipysäkille ja takaisin uuvuttavat. Varsinaisen siivouksen imurointeineen ajattelinkin jättää suosiolla huomiseen. Sitä ennen on kuitenkin aamulla vuorossa ultraäänitutkimus.

Lasin läpi

Olen viime aikoina tuntenut että katselen terveiden elämää kuin paksunevan lasin läpi. Asiat, jotka ovat terveille arkipäivää, eivät enää ole sitä minulle. Ne eivät vain kuulu minulle enää. Olen ulkopuolinen.

Syöpä työntyy elämääni joka puolelta ja pyrkii ottamaan siitä ylivallan. Jostakin syystä se on aina ensimmäinen asia mielessäni kun herään yöllä kesken unen, joka ainoa kerta. Ei mikään mukava tapa herätä. Kyläilyt ja pienetkin matkat vaativat kalenterin konsultoinnin jotta voin määrittää missä kohti hoitosykliä ollaan kulloinkin menossa. Sopivat päivät valitaan sitten sen perusteella. Vaikea siinä on unohtaa sairauttaan.

Mutta syöpä tunkee itseään esiin myös aivan arkisimmissakin tilanteissa, nostaa rumaa päätään pienimmästäkin yllykkeestä. Kotiin on tullut Kaksplus-lehden tarjous. Pitäkää lehtenne, en voi saada lapsia, minulla on syöpä. Pirtsakka nuori nainen kauppaa kalaöljyvalmisteita. Mitä vastaisin hänelle? "Anteeksi mutta en voi käyttää noita, minulla on syöpä." Tyydyn sanomaan "ei kiitos" ja kävelemään pois. 

Jotenkin naistenlehtien lukemisestakin on mennyt maku. Ei sillä että elämäni sisältö olisi ennenkään ollut se naistenlehtien tarjoilema huttu jossa uudistutaan käymällä kampaajalla, ostetaan kivoja kevätvaatteita, sisustellaan vähän kotia, laihdutetaan kesäksi uimapukukuntoon ja lähdetään ehkä lomalla ulkomaanmatkalle. Mutta nyt kaikista näistä jutuista joita annat ja kodinkuvalehdet pursuilevat ja jotka aikaisemmin ohitin silmäilyllä jos silläkään, tulee vain mieleen se, että minulla on syöpä. En tarvitse kampaajaa, korkeintaan pitäisi ostaa oma parturointikone että saisi siilin siistittyä. Mitä tässä vaatteita ostamaan kun en tiedä istuvatko ne enää leikkauksen jälkeen mitenkään päin. Ja mitä lomamatkoihin tulee, eihän tässä neutropenian pelossa uskalla kai lähteä edes yhdeksi yöksi Tallinnaan.

Kuinka sinä jaksat?

Kummallista miten kaikenlaisia oireita alkoi taas ilmaantua heti kun huomisesta tomografiasta kuulin. On jos jonkinlaista aristusta, kipua ja särkyä siellä täällä. Onneksi torstaiaamuna on vuorossa ultraääni, jonka jälkeen ainakin osa näistä kivuista varmaan häviää sinne mistä tulikin, olemattomiin. Tomografian tuloksia täytyy jaksaa odottaa viikon päästä olevaan lääkärikäyntiin saakka, mutta onneksi odotusta tulee torstai-iltana helpottamaan hyvä ystävä, joka viipyy meillä pitkän viikonlopun. Hän ei olisi vierailuaan voinut paremmin ajoittaa. Nyt minulla on muuta ja mukavampaa ajateltavaa lääkärikäyntiin saakka.

Olen sairastumiseni jälkeen aika usein kuullut kysymyksen "kuinka sinä jaksat?" Useimmiten kysyjät tuntuvat tarkoittavan: "Kuinka jaksat hymyillä, nauraa, tavata ihmisiä, olla kiinnostunut toisten kuulumisista, järjestää lapsen syntymäpäiviä, laskea leikkiä sairaudestasi, uskoa että huominen tulee?". En ole oikein keksinyt nasevaa vastausta tähän mennessä, mutta nyt tiedän, mitä vastaan seuraavalle kysyjälle. Juuri näiden asioiden avullahan minä jaksan.

Matkalla kotiin

Näin sitä ollaan junassa matkalla kotiin. On se vaan ihmeellistä tämä nykyteknologia. Ei tällaista olisi voinut lapsuudessani kuvitellakaan, ihan silkkaa science fictionia.

Ehdin jo kuvitella että en joudu enää tällä viikolla joutunut neulatyynyä leikkimään enkä totta puhuen ollut siitä kovin pahoillani. Varsinkin kiusatut suoneni olivat kiitollisia (kyynärtaipeeni näyttävät siltä kuin käyttäisin suonensisäisiä huumeita). Tänä aamuna sain kuitenkin langan päähän omahoitajani sijaisen Meilahdesta, ja hän kertoi iloisesti onnistuneensa varaamaan minulle tomografiaan peruutusajan jo huomiseksi. Hienoa tietysti että tutkimukset saadaan ajallaan tehtyä ja tulokset ehtivät ensi tiistain lääkäriin, mutta ajatus vielä yhdestä neulasta lähinnä karmii selkäpiitä ja saa suonet vetäytymään suppuun. Lisäksi viimeksi ei ainakaan riittänyt yksi neula, vaan varjoainekanyylia yritettiin ensin saada yhteen suoneen joka puhkesi, ennen kuin se saatiin toiseen joka sekään ei kestänyt aineen painetta - tällä kertaa saavat kyllä etsiä aineelle isomman suonen. Mutta tänä iltana siis nautitaan varjoainetta, tällä kertaa sen appelsiinimehun kanssa.

Kotiutettuna

Mies ja poika kävivät lounaan jälkeen minut osastolta hakemassa. Parkkitalosta minut hälytettiin vielä takaisin osastolle - tietenkin tämä kemopää huolellisesti kaiken pakatessaan oli unohtanut läppärin piuhan huoneeseen. No, tuo olisi kyllä voinut käydä minulle jo ennen hoitojakin. Kilttiä soittaa perään.

Heti päästyämme vanhempieni luokse nelivuotias halusi leikkiä kanssani lääkärileikkejä. Hän oli lääkäri ja minä olin hoitaja - alkuun poika esitti että minä olisin potilas, mutta vetosin siihen että olin juuri päässyt sairaalasta, joten potilaaksi päätyivät siskoni vanhat pehmoeläimet ja yksi nukke. Hiukan hirvittivät hoitajaa kirurgin ronskit otteet, kun leikatessaan tämä totesi avustavalle hoitajalle: "Sinun ihoakin jäi vähän väliin." Olipa hyvä etten suostunut potilaaksi.

Teidänkin viihteeksenne vielä muutamia poimintoja sairauskertomuksesta, jonka sain mukaani osastolta.

tk-lääkäri:
En ymmärrä, miksi potilas on ohjattu tällaisin esitiedoin ja noin vähäisten kokonaisleukosyyttien kanssa perusterveydenhuollon puolelle. (Pot.komm.: En minäkään.)

...
TVKssa huomattava neutropenia. Kok. leuk. 1.0 ja neutrofiilien kokonaisosuus 10%.
Potilas vaatii sairaalahoitoa.  (Pot. saiv.: En vaatinut, pikemminkin lääkäri vaati että jään sairaalahoitoon, jään suoraan sairaalahoitoon, kulkematta lähtöruudun kautta. ;)


röntgenlääkäri:
Vasen maxillaariontelo on umpeen varjostunut. Myös vasemman otsalokeroston ilmapitoisuus on alentunut, mahdollisesti tämä osittain johtuu ontelon etu--takaläpimitan pienuudesta. ... Sinuitis maxillaris l. sin. 


Sairaalapäivystyksen lääkäri:
Helsinkiläinen potilas, jolla metastasoinut rintasyöpä... Flunssaoireita, kurkkukipua ja yskää, vasemmassa poskipäässä aristusta. Yleistila hyvä. ... Potilas siis selkeästi neutropeninen.
(Pot.komm.: Missähän kunnossa pitäisi olla että yleistila on huono? Tajuton?)

Korvalääkäri:
Puudutus Hirschin liuoksella, PSM aspiroiden kirkasta kellertävää nestettä kystaan sopien. Huuhtelussa ei saalista, huuhtelunestekin hieman kellertävää.
Kuvauslöydöksen selittänee poskiontelokysta, sinuiittia ei ole osoitettavissa.

Mutta mitä tästä kaikesta opimme: jos sytostaattihoidon jälkeen nousee kuume 38:n pintaan (yksi kymmenys sinne tai tänne, pyöristä 37,9 ylöspäin tarvittaessa), mars sairaalapäivystykseen, ja vaikka tuntisit olosi vielä ihan hyväksi, älä sano niin, vaan esitä olevasi henkitoreissasi jotta pääset tutkimuksiin rivakasti. Jos ja kun kyse on neutropeniasta, muutaman tunnin päästä olo ei nimittäin enää ole yhtään niin hyvä ja se henkitoreissaan olevan esittäminen saattaa olla käydä turhankin helposti.

Kotiin!

Tuskin ehdin tuon edellisen tekstin kirjoittaa, kun lääkäri tuli ja kertoi että pääsen kotiin. Tulehdusarvotkin olivat laskeneet, joten mitään syytä ei enää ole minua osastolla pitää. Antibioottireseptin saan eväiksi, ja kaikki mahdolliset itseäni koskevat paperit.

Tässä vielä kuva minusta "väliaikaiskodissani" pinkkiin pyjamaan sonnustautuneena. Huomatkaa tyylikäs kalju pään sivulla - päälaella hiukset tuntuvat kasvaneen mutta sivuilta ne ilmeisesti kuluvat pois koska nukun aina jommalla kummalla kyljelläni, useimmiten juuri vasemmalla.

Kirjeitä huoneesta 13, osa 3

Nyt kun vointi parempi, aika käy äkkiä pitkäksi. Kirjoittelenpa siis aikani kuluksi mitä mieleen juolahtaa.

Hyvä uutiset tietysti ensin, eli leukosyytit (valkosolut) ovat nousseet jo seiskaan. :) Tulehdusarvoja ei vielä tiedetä, mutta ainakaan minulla ei enää ole kohonnutta infektioriskiä. Jospa hyvinkin saisin tänään kotiuttamispäätöksen.

Soitin uudemman kerran Meilahteen osaston sihteerille, kun sieltä ei mitään kuulunut. Sain kuitenkin varmistettua että tomografia-aikani on peruttu, ainakaan en joudu perumatonta, käyttämättä jäänyttä käyntiä maksamaan.

Hoitajat täällä ovat mukavia ja ystävällisiä ja heillä on ollut aikaa jutellakin. Ruokakin on mielestäni ihan maistuvaa. Mikäpäs täällä on ollut ollessa, hyvässä täysihoidossa, mutta nyt mieli palaa jo päästä pois.

Kirjeitä huoneesta 13, osa 2

Ulkona on 15 astetta pakkasta, aurinko paistaa ja taivas on sininen. Tänä aamuna olen jo saanut antibioottitipan, tyroksiinin (kilpirauhaslääke), aamupalan, puhtaat vaatteet ja lakanat. Lisäksi on otettu verikokeet ja mitattu lämpöä. Kuumetta ei herätessä ollut, 36,5. Heti puoli kahdeksan jälkeen soitin Meilahteen, "omaa" hoitajaani en tavoittanut mutta sain osaston sihteerin langan päähän, kerroin asiani ja hän lupasi jättää soittopyynnön. Haluaisin mennä suihkuun, mutta arvatenkin puhelin soisi juuri sillä aikaa, joten odotellaan. Aikaahan täällä on.

Perhe kävi eilen illalla minua katsomassa. Nelivuotias tuumiskeli, että tämä on ihan kuin pieni koti. Ja niinhän tämä pieni huone onkin ollut kotini nyt reilut puolitoista vuorokautta. Koska olen eristyksessä, en ole pistänyt nenääni täältä ulos sinä aikana, ja enimmäkseen olen liikkunut vessan ja sänkyni välillä. Juuri sen pidempiin matkoihin en ole tuntenut kaipuutakaan. Jalkapohjia aristaa, tavallinen sivuoire CEF-hoidon jälkeen.

Lueskelin eilen illalla netistä leukopeniasta ja neutropeniasta. Vaikka lääkärit olivat nuo sanat maininneet ja niiden merkityksen tiesin, en ollut oikein tajunnut että ne tosiaankin liittyivät minuun. Kuume ja kohonneet tulehdusarvot saattoivat siis olla seurausta pelkästään siitä, että minulla oli valkosoluja niin vähän että elimistön normaali bakteerikanta saa aikaan tulehdustilan.

Takapäivystäjä

Tämä äkillinen sairaalan joutumiseni havahdutti minut huomaamaan, että olisi hyvä jos tällä blogilla on joku muukin päivittäjä mikäli itse en syystä tai toisesta voi tilannetiedotuksia lisätä. Pyysin tehtävään ystäväni Tintin, joka on kunnostautunut aiemmin mm. kaasonani, ja hän suostui jälleen vastuunalaiseen tehtävään. Kiitos, Tintin, ja tervetuloa päivitystiimiin!

Poskiontelopunktiossa

Varoitus: sisältää ällöttäviä yksityiskohtia.

Korvalääkäri kävi juttelemassa kanssani ja suositteli vasemman poskiontelon huuhtelua - siis punktiota. Niin kuin varmaan kaikki, olen kuullut operaatiosta kauhutarinoita, enkä suorastaan hihkunut innosta, mutta ajattelin että erikoislääkärin suosituksiin on parasta suhtautua vakavasti.

Sanoista tekoihin. Instrumentit tuotiin luokseni tänne huoneeseen. Nenään pistettiin puudutusainetta tikun päässä olevalla pumpulitupolla - näin jälkeenpäin voin todeta että tämä, kun tikkua työnnettiin syvälle sieraimeen, oli se kivuliain vaihe - ja se sai vaikuttaa vartin verran. Tuntui aika kummalliselta kun ylähampaiden juuret puutuivat.

Kun puudutusaine oli saanut vaikuttaa, siirryttiin tositoimiin. Isoon, letkulla varustettuun ruiskuun laitettiin valmiiksi lämmintä keittosuolaliuosta. Sitten korvalääkäri otti todella julman näköisen, ison, onton neulan joka oli varmaan pari milliä halkaisijaltaan. Tikku pumpuleineen pois nenästä ja neula tilalle ja - ruts - ohuen luun läpi poskionteloon. Rusahdus kuulosti todella häijyltä, mutta ei tosiasiassa sattunut lainkaan. Korvalääkäri otti ensin näytteen poskiontelon sisällöstä, ja totesi että se ei näyttänyt märkäiseltä vaan kystanesteeltä.

Sen jälkeen poskiontelo huuhdeltiin keittosuolaliuoksella. Edelleen poskiontelossani olevaan neulaan liitettiin ruiskusta tuleva letku, minulle annettiin kaarimalja ja käskettiin pitää nenä kohti lattiaa kaarimaljan yläpuolella. Sen jälkeen korvalääkäri truuttasi keittosuolaliusta poskionteloon, ja kaarimaljan tarkoitus selvisi, kun ontelon huuhtonut neste valui sierainten kautta ulos. Tämäkään neste ei korvalääkärin mukaan kuitenkaan näyttänyt märkäiseltä. Paineen tunne poskiontelossa oli aika epämukava, eikä tämä kokemus nyt suorastaan elämäni huippuhetkiin tule kuulumaan, mutta ei se sattunut.

Punktion jälkeen korvalääkäri selitti, että vasemmassa poskiontelossani on ilmeisesti ollut kysta, joka on voinut aiheuttaa oireilut ja näkymät röntgenkuvissa. Sen lisäksi poskiontelossa on voinut olla myös tulehdus, joka on kuitenkin jo talttunut antibiootteihin. Toinen vaihtoehto on että verikokeissa havaitun tulehdusarvojen nousun on aiheuttanut jokin muu. Siitä olen iloinen, että kun märkää ei ollut, operaatiota ei korvalääkärin mielestä ole tarpeen uusia viikon päästä, ja voi olla että kystakin pysyy jatkossa poissa. Tuo tulehdusasia jäi kuitenkin tietysti itseäni askarruttamaan. Minulla on ollut myös pitkään yskää ja välillä noussut limaa, olisiko sitten hengitysteissäkin ollut jotain pikkujäynää muhimassa? Vai onko sittenkin hampaissa jotakin? Jälkimmäisen tosin luulisi näkyneen eilen otetuissa röntgenkuvissa.

Oli miten oli, puolta tuntia poskiontelon punktion jälkeen pystyin jo syömään päivälliseksi tarjotun pastasalaatin ja yrttimaustetun perunakeiton ihan hyvällä ruokahalulla. Hiukan aralta nenänpieli tuntuu nyt puudutusaineen vaikutuksen haihduttua mutta siihen voi varmaan pyytää särkylääkettä.

Lääkärikierto

Lääkäri kävi kierrolla ja niinhän se on kuin osasin odottaakin, täällä haluavat minut pitää vielä ainakin huomiseen ja seurata vointini kehittymistä. Eli ei auta kuin soitella huomenaamulla Meilahteen omalle osastolle että minusta ei nyt ole tomografiaan menijäksi, voisivatko perua huomisen ajan ja katsoa uuden, ja tarvittaessa vaikka lääkärini kanssa neuvotella. Torstain ultraääneen osastonlääkäri arveli minun sentään jo kotipuoleen ehtivän.

Uuteen nousuun!

Hoitaja kävi tuomassa pyytämääni kuumelääkettä ja kertoi samalla iloisen uutisen: aamun verikokeissa kasvutekijän piristämät leukosyytit olivat jo lähteneet nätisti lisääntymään, arvo aamulla 2,6.

Kuumetta on kuitenkin vielä, vaikka nousu ei ollut samanlaista huimaa menoa kuin eilen illalla jolloin pystyin lähinnä tärisemään horkassa peiton alla, vaan salavihkaista hivuttautumista, oli kuume kivunnut 38,5 asteeseen. Lääkäriä tässä nyt odottelen kertomaan mitä jatkossa tapahtuu. Ja äitiä tuomaan mehua ja nenäliinoja. Alan ymmärtää nelivuotiastani paremmin. Kyllä se äiti vaan on niin hyvä, vielä tässäkin iässä!

Kirjeitä huoneesta 13

(Huoneeni numero on tosiaan 13, onneksi en ole taikauskoinen.)

Täällähän on kuin hotellissa. Minulla on oma kylppäri ja telkkari ja ateriat kannetaan eteen. Näkymät voisivat olla tietysti paremmatkin kuin sairaalarakennuksen sisäpiha, mutta en valita. Teemaan sopivasti satuin saamaan pinkin pyjaman ja tänä aamuna tuotiin samanvärinen puhdas tilalle kun viime yönä hikosin edellisen litimäräksi kuumeen laskiessa. Varhain aamulla ei kuumetta ollut laisinkaan, nyt se on hiljaksiin taas hivuttautunut ylöspäin mutta eilisiltaisia lukemia ei vielä olla lähelläkään. Jospa antibiootti alkaisi purra...

Verta minusta on laskettu melkein kuin pistettävästä siasta. Alan tuntea itseni neulatyynyksi. Mistähän sekin johtuu että pistäminen tuntuu sattuvan joka kerta enemmän? Viimeisimmät verikokeet olivat aamulla mutta tuloksia en ole vielä kuullut mistään. Päivystävä lääkäri käy kierrolla vasta puolenpäivän tietämillä tai hiukan myöhemmin, joten aikaisintaan alkuiltapäivällä selviää mitä minulle jatkossa tapahtuu. Siihen asti on hyvä loikoilla tässä, sängyn pääpuoli kohotettuna ja läppäri kääntöpöydällä edessä. Mikäs kiire minulla olisi, valmiissa maailmassa.

Unien tulkintaa

Viime yönä näin erikoista unta, jo ihan siksikin että en yleensä muista uniani herättyäni.

Tässä unessa olin kesäpaikassamme, ja siellä oli muutakin sukua, mieheni ja poikani lisäksi omat vanhempani taisivat olla ja setäni vaimoineen, ehkä muitakin, en muista varmaksi. Jostakin tuli talon pihalle iso susi, jota kaikki pelästyivät ja menivät sisälle pakoon. Meillä oli kuitenkin vadillinen lihaisia luita, joita minä aloin sudelle heitellä. Se haukkasi pari luuta ja rouskautti ne rikki leuoillaan, mutta ei tuntunut niistä olevan kovin kiinnostunut, vaan irvisteli minulle ja livahti sitten ohitseni taloon sisälle. Minä perässä.

Susi oli tuvassa ja muut perääntyivät sen luota, sanoen minulle että susi pitäisi häätää ulos. Ja jotenkin minä sitä kai niskavilloista tartuin ja vein sen takaisin ovelle eikä se minua purrut vaikka hampaitaan näyttelikin. Pihalta susi luikahti portista ulos mutta ei juossut metsään vaan kujaa pitkin rantaan päin, ja kohta näin että se oli ryöminyt aitan alle ja makasi siellä. Jostakin syystä en kuitenkaan muille kertonut että susi oli yhä pihapiirissä.

Tässä vaiheessa heräsin ja susi jäi sinne aitan alle piiloonsa.

Tästä voisi tehdä kaikenlaisia syöpätulkintoja - susi on tietenkin syöpä ja luut ehkä se doketakseli joka ei toivotulla tavalla purrut. Se että sain suden häädettyä talosta on varmaan hyvä asia, ehkä CEF tehoaa muuhunkin kuin valkosoluparkoihini (totta puhuen olen ollut tuntevinani että primäärikasvain olisi taas pienentynyt ja melkein tennispallo olisi nyt enää kananmuna mutta tämä voi olla toiveajatteluakin). Ja se että susi jäi aitan alle makaamaan kuvastaa sitä millainen sairaus syöpä on, vaikka se saataisiin häädettyä, se on vielä pitkään läsnä elämässä ja voi ilmestyä piilostaan uudestaan.

Sairaalassa

Kiitos ystävät, niin kuin Terhi viestittikin olen tosiaan sairaalassa. Aamulla oli kuumetta 37,9 ja ajattelin että nyt se poskiontelontulehdus on iskenyt. Kuume laski ibusalilla mutta äiti lähti aamupalan jälkeen käyttämään kuitenkin minua paikallisessa sairaalapäivystyksessä - ulkopaikkakuntalainen kun olen. Siellä minulta otettiin oitis pieni verenkuva, mutta jo ennen tulosten valmistumista päivystävä lääkäri käänsi minut - edes tapaaamatta - oireiden lievyyden perusteella  terveyskeskuspäivystyksen puolelle. Onneksi ovat samassa rakennuksessa, matka ei ollut pitkä.

No senhän arvaa että terveyskeskuspäivystyksessä odotettiin sellaiset puolitoista tuntia ennen kuin pääsin lääkäriin. Nuori päivystävä tk-lääkäri kyseli oireet ja milloin olin ollut sytotiputuksessa, kuunteli keuhkot ja katsoi kurkkuun ja lähetti sitten röntgeniin poskiontelokuviin ja tilasi vielä täyden verenkuvan, koska leukosyytit olivat minulla kovin alhaalla (1.0, kun viitearvo on 3.4-8.2). Verta ei tarvittu enempää kuin oli jo aikaisemmin otettu, mutta kuvat käytiin sairaalan röntgenissä ottamassa. Ja sitten odoteltiin lisää että kuvat valmistuvat. Verenkuvassa jostain syystä kesti pitkään, ja olimme äidin kanssa viettäneet päivystyksessä yhteensä viitisen tuntia kaikkien muiden tautisten kanssa, kun lopulta pääsin taas lääkärin vastaanotolle. Siinä vaiheessa olin jo pyytänyt paperit itsellenikin ja tiesin että röntgenissä minulta oli löytynyt vasemmasta poskiontelosta tulehdus ja neutrofiilit olivat nekin alhaalla (10, kun viitearvo on 40-75). Kuvittelin että menen saamaan antibioottireseptin, jotain mikä tappaa talossa ja puutarhassa, mutta sainkin lähetteen sairaalaan. Sitä en osannut yhtään odottaa, oloni ei sentään niin kehno ollut, vaikka kuume olikin välillä pyrkinyt nousuun, taittuakseen taas buranalla.

Eipä siinä auttanut vastaan pullikoida. Tällä kertaa sairaalapäivystyksessä oleva lääkäri - en tiedä oliko sama vai eri kuin joka minut tk-puolelle passitti - otti vastaan, kyseli vielä muutaman kysymyksen ja totesi että alkavat selvittää minulle osastopaikkaa. Vielä vähän odottelua, sitten kutsu kanyylin laittoon ja lopulta puoli kuuden aikaan illalla olin vatsakirurgian osastolla, koska sieltä sattui löytymään tyhjä huone. Siihen mennessä olin aamupalan jälkeen syönyt suklaapatukan, koska muuta ruokaa päivystyksessä olevista automaateista ei saanut, eikä epämääräisen odotuksen jatkuessa oikein arvannut lähteä kanttiiniakaan etsimään jostakin naapuritalon puolelta.

Ja täällä sitä nyt sitten ollaan. Tartuntavaaran takia minut on laitettu eristyksiin - siis minä olen se joka on vaarassa saada tartunnan. Antibioottia on tiputettu suoneen ja valkosolukasvutekijä tyrkätty oikeaan olkavarteen. Perhekin kävi katsomassa ja tuomassa tavarani, myös tämän läppärin. Nelivuotias vähän kiukutteli kun äiti joutui jäämään sairaalaan. Miestä on informoitu matkan varrella ja hän on tulossa huomenna Helsingistä. Saa nyt sitten nähdä mitä minulle tehdään, pannaanko ambulanssipakettina Meilahteen vai hoidetaanko täällä. Tässä illalla kuume ampaisi 39,6 asteeseen eikä ollut buranasta moksiskaan. Panadol sen lopulta lannisti, mutta minulta otettiin kuitenkin ylimääräinen veriviljely ja tullaan vielä tänään ottamaan toinen. Verenmyrkytysriski tässä kuulemma on.

Summa summarum, onneksi en kuvitellut sinnitteleväni kotiin vaan lähdin sinne päivystykseen enkä junaan. Täällä ollaan ainakin huomiseen.

Kevättalviunta

Jaa mitäkö olen tehnyt nämä viime päivät? Nukkunut ja syönyt ja nukkunut. Lievää kuvotusta on edelleen, tänä aamuna taivuin taas ottamaan Primperania. Huonovointisuus on vetänyt mielialankin vähän matalalle, mutta se tuntuisi nyt olevan kohenemaan päin.

Mainitsinko jo, että olen nukkunut? Jostakin on tullut aivan hirveä väsymys. Oikea kevättalviuni. Olen nukkunut pitkiä yöunia ja ottanut silti parin tunnin nokosia iltapäivälläkin. En ole jaksanut lähteä ulkoilemaan edes korttelin ympäri vaikka aurinko on kuinka houkutellut. Onneksi mummo ja pappa ovat vieneet nelivuotiasta pulkkamäkeen ja kaivamaan lumiluolaa kinokseen. Muistuu mieleen miten hauskaa oli omassa mummolassa aikoinaan samanlaisia luolia ukin kanssa kaivella ja vähän vanhempana hyppiä pihakoivusta syvään hankeen. Olen iloinen että omat vanhempani ovat vielä sen verran vetreitä että jaksavat pojan kanssa touhuta. Yhteiset hetket ovat niitä tärkeimpiä elämyksiä, joista jää kauniita ja hyviä muistoja. 

Mies soitteli tänään ja kertoi putkiremontin valmistuneen jopa hiukan edellä aikataulusta, uusi vessanpönttö on paikallaan ja loppusiivouskin on tehty. Vihjailin vielä kaupassa käymisestä ja astianpesukoneen käyttämisestä. Kyllä meidän nyt kelpaa nelivuotiaan kanssa palata lauantaina kotiin.

Naiseudesta I

Otsikoin tämän osaksi yksi, koska tämä on aihe jota varmaankin tulee vielä pyöriteltyä moneen kertaan. Rintasyöpä on sairaus, joka vaikuttaa syvästi naisen kokemukseen omasta vartalostaan ja siihen, mihin se vartalo sairauden aikana ja jälkeen pystyy ja kelpaa. On helppo sanoa että mitäs rinnasta kun henki säilyy, mutta uskon että harva meistä, joille asiasta tulee omakohtainen, pystyy ohittamaan sen olankohautuksella. On mielestäni väärää poliittista korrektiutta väittää, että sairauden tuomilla ulkomuodon muutoksilla ei ole merkitystä. Minusta se on sairastuneen kokemuksen mitätöintiä. Syövän hoidon tuomat muutokset - kalju kemopää, puuttuva rinta tai kenties molemmat - eivät ole pelkkiä "pinnallisia" ulkonäkökysymyksiä. Ne vaikuttavat vartalonkuvaan, ja se taas vaikuttaa käsitykseen omasta itsestä.  

En ole koskaan pitänyt itseäni kovin naisellisena naisena. Lapsena en ollut poikatyttö, mutta en myöskään mikään pikkuprinsessa. En erikoisemmin välittänyt nukkeleikeistä vaan kiipeilin mieluummin puissa. Tulipa joskus pudottuakin, ja housuihin tuli palkeenkieli. Hienoista mekoista en ollut oikein innostunut, koska niitä piti varoa. Varhaisimpiin muistikuviini kuuluu se, kun kolmevuotiaana isoisäni 70-vuotissyntymäpäivillä olin mennyt valkoisessa, ristipistoin koristellussa mekossa perunamaalle keräämään noston jälkeen peltoon jääneitä peukalonpääperunoita. Voitte varmaan arvata miltä mekko näytti sen jälkeen. Ja äiti oli vihainen.

Nuorempana kävin läpi ne tavalliset - enimmäkseen kuvitteelliset - ulkonäköongelmat. Niin kuin varmaankin valtaosa naisista, olen laihduttanut useampaan otteeseen - joskus jopa menestyksekkäästi. Ulkonäkö ei kuitenkaan ole koskaan ollut minulle niin kovin keskeinen asia elämässä. Tykkään kyllä välillä "pukeutua naiseksi": meikata ja laittaa hameen ja korkeat korot. Toisaalta yhtä hyvin kiskaisen jalkaani maastohousut ja maiharit ja painun metsään välittämättä tuon taivaallista siitä, onko tukka hyvin. En ole ikinä antanut sen, että olen nainen, estää minua tekemästä mitä haluan vaikka sitä ei naiselle sopivana pidettäisikään, enkä toisaalta ole kokenut pakottavaa tarvetta tehdä jotakin naisille sopivana pidettyä, jos se ei satu huvittamaan.

Vaikka siis en ole järin naiselliseksi itseäni mieltänytkään, koskaan ennen tätä sairautta minulle ei ole tullut mieleen omaa naiseuttani epäillä. Olen uskonut että naiseuteni ei ole ulkonäöstä, vaatetuksesta, tietynlaisesta käyttäytymisestä tai biologisista toiminnoistani kiinni, mutta nyt kun peilistä minua katsoo jokseenkin androgyynin näköinen siilipää, kuukautiset ovat ilmeisesti lopahtaneet sytostaattihoitojen seurauksena (50% todennäköisyydellä pysyvästi, ikäni huomioon ottaen) ja seksikään ei jaksa kiinnostaa pätkän vertaa, tunnen olevani pikemminkin neutri.

Täällä jossain

Tänä aamuna otin siis suunnan kohti koillista. Juna oli myöhässä jo lähtiessään, ja varmaankin matkan kurjin osuus oli vartin istuskelu pakkasessa asemalaiturilla uupuneena ja hiukan pahoinvoivana. Onneksi aurinko sentään jo lämmittää ja minulla oli musta takki. Sen jälkeen matka sujuikin rattoisasti, olin varannut paikan vaunun työskentelyosastoon ja sain pitää kahden hengen hytin ihan itselläni.

Ihan vielä en ole valmis esittelemään harvahkoa siilitukkaani julkisesti. Niinpä matkustin peruukissa, vaikka tuntuikin siltä kuin olisin istunut pipo päässä koko matkan. Ennen lähtöä naureskelinkin miehelle, että toivottavasti en hajamielisyyttäni jossain vaiheessa tempaise tukkaa päästäni muiden matkustajien nähden. Se voisi olla heille hämmentävä kokemus. "Äiti kato, toi täti otti tukkansa pois!" Näin ei kuitenkaan päässyt käymään.

Aamulla otin vielä pahoinvointilääkkeet ja junamatkan ajan napostelin jotakin jokseenkin lakkaamatta, mutta lopun päivää olen pärjännyt ilman lääkkeitä. Ihan mukavaa niin, koska tuntuu että Primperanista tulee ilmaa vatsaan (pitkä junamatka ei tietysti asiaa ainakaan auttanut). Olo on kohentunut iltaa kohti, vaikka kyllä heti huomasin, etten ole täysissä voimissani, kun hiukan telmin nelivuotiaan kanssa ja hengästyin välittömästi.

Nyt illalla pääsin saunaan ja sen päälle suoritin itselleni jalkahoidon, jopa olivatkin käpälät sen tarpeessa. Ilokseni voin todeta että kynnet eivät minulla paljon ehtineet kärsiä niistä kahdesta doketakselista, herkemmin ne lohkeilevat ja kasvu on ollut hitaampaa, mutta muutoin vaikuttavat olevan ihan kunnossa.

Se on muuten pitänyt ihan paikkansa, että säärikarvoja ei tarvitse pahemmin ajella. Eikä kainaloita. Jotakin hyvää tässäkin tilanteessa! Se vähän mietityttää, seuraako sytojen loppumista sitten samanlainen vahvistumisilmiö kuin hiuksille kuulemma voi käydä..? Toivottavasti ei, muuten joudun varmaankin ostamaan keritsimet!

Eilen illalla pakatessani matkaa varten tuskastuin ihan perin pohjin tähän kemopäähän. Yksinkertaisetkin sanat tuntuivat olevan hukassa eikä paljon paremmin mennyt kun yritin miettiä, mitä mukaani tarvitsen. Olen aina ajatellut että kamalinta olisi vanhana dementoitua, ja pahinta varmaankin juuri se vaihe, kun tajuaa oman muistamattomuutensa. No, nyt olen saanut esimakua siitä millaista on kun sanat häviävät ja muisti on kuin seula, ja kokemus on ahdistava - eikä pohjaa ole varmaankaan vielä edes saavutettu, kun takana on vasta kolme hoitoa. Takana on vasta kolme hoitoa, ja tilanne on jo tämä. Mitähän se onkaan hoitojen joskus päättyessä? Lukemissani lähteissä kerrotaan aivojen toipuvan sytostaattien vaikutuksista yleensä parissa vuodessa. Ihmiselle, jolle oma pää on tärkein työväline, se tuntuu kyllä pitkältä ajalta.

Neljäs päivä CEFin jälkeen

Kotonamme eletään nyt melkein kuin mökillä. Vessanpönttö on vaihtunut kuivakäymälään. Juokseva vesi sentään on, mutta viemäriä ei. Jostakin syystä tällainen mökkielämä kaupungissa tuntuu paljon vaivalloisemmalta kuin kesäpaikassa. Lisäksi olen niin väsynyt, että pienikin kävelymatka käy voimille ja koko päivän evakossa olo tuntuu raskaalta. Siksipä minulla onkin nyt junalippu ostettuna huomiselle. Ei tainnut äitini arvata että saa nelivuotiaan lisäksi hoidettavakseen vielä tyttärensäkin.

Olen tänäänkin syönyt pitkin päivää lähes taukoamatta. Viinirypäleet ovat erityisen hyviä. Tajusin kuitenkin tässä illansuussa etten tänään ole ottanut pahoinvointilääkettä aamun jälkeen. Ehkä pahoinvointi alkaa vihdoin laantua. Pientä lämpöä on taas pyrkinyt nousemaan, mutta se on pysynyt kurissa ibuprofeenilla. En tiedä johtuneeko lämmönnousu Neulastasta vai siitä, mitä lieneekään, mikä tuntuu vasemman poskiontelon tietämillä. Myös kävellessä, jokaisella askeleella, hampaanjuurissa vihlaisee. Toivottavasti ei ole sentään mitään hammasvaivaa, ne voisivat sotkea sytohoidot.

Putkiremonttia ja pahoinvointia

Tämä aamu alkoi sillä, että reippaat nuoret putkimiehet tulivat laittamaan suojia lattioille. Olimme parahiksi ehtineet juoda aamukahvit ja tyhjentää kylppäristä kaiken paitsi pesukoneen. Tänään lähtee vanha vessanpönttö, huomenna viemärit tyhjennetään, ylihuomenna ne pinnoitetaan ja jos hyvin käy, jo torstaina on valmista. Siitä huolimatta suunnitelmissani on paeta mummolaan, jonne nelivuotias lähti jo eilen isoäitinsä kanssa.

Viikonloppu meni aika huonovointisissa merkeissä. Perjantai-iltana olon alkaessa huonontua otin Granisetronin, ja seuraavan yön sitten valvoin, en tiedä johtuiko lääkkeestä vai mistä. Lauantaina olin väsymyksestä sekaisin ja todella huonovointinen koko päivän säännöllisesti otetuista pahoinvointilääkkeistä huolimatta. Oksentanut en, mutta kuvotus oli jatkuva seuralainen. Siitä yhdestä Granisetronista tuli lisäksi ummetus, mikä ei mitenkään parantanut oloa. Useampia en sitten ole uskaltanut ottaakaan.

Eilen vointi pysyi jokseenkin siedettävänä jatkuvalla syömisellä. Tänään olo on edelleen tokkurainen ja vointi vähän kiikun kaakun - jo neljättä päivää. Toivottavasti tämä alkaisi vähitellen helpottaa.

CEFin jälkeen

Eilisilta kuluikin sitten aika pahoinvoivasti. Mitään kiinteää ei tehnyt mieli koko iltana. Makeiden keittojen ja mehujäiden sun muiden litkiminen alkoi sekin tökkiä, joten yritin syödä kaurapuuroa, mutta se jäi kesken. Oksennusta ei lopulta tullut, mutta hilkulla oli muutaman kerran. Illalla ottamani toisen Primperan-satsin jälkeen olo kuitenkin koheni niin että leipäkin maistui. Aamuyöllä otin seuraavat kaksi tablettia kun nelivuotias herätti minut könyämällä sänkyymme. Aamulla herätessä oli hiukan hutera olo, mutta se hälveni sokerisella mehukeitolla ja aamupalakin maistui - ja maistui aivan siltä miltä pitikin, ihanaa. Kolme kortisonitablettia otin aamulla, mutta niistä tuli aika inhottava sydämentykytys. Sen jälkeen olen ottanut Primperanit ajallaan ja voinut oikeastaan koko päivän aivan hyvin, lounasaikaan oli jo kunnolla nälkäkin ja sehän on hyvä merkki. En kyllä välitä tietää montako kiloa olen jo LIHONUT näiden hoitojen yhteydessä, tuntuu että sytoja seuraa aina tolkuton nälkä.

Kävin kuitenkin ostamassa myös ne tujummat pahoinvointilääkkeet varastoon ensi kertaa varten. Eilisen olo oli siinä määrin ikävä, että jos siitä ei kerran ole pakko kärsiä, niin miksi tehdä niin. Eiköhän tässä sairaudessa ole kestämistä ihan tarpeeksi ilman että sitä epämiellyttävyyttä erikseen lisää.

Tänään oli jälleen myös Neulastan vuoro, ja ensimmäistä kertaa siinä oli todella vaikeuksia. Ensin onnistuin tuikkaamaan neulan johonkin mahanahan harvoista hermoista, sitten raskausarpeen josta ohut neula ei halunnut mennä läpi sillä voimalla mitä olin valmis käyttämään, sen jälkeen pintaverisuoneen. Kylmä hiki alkoi jo nousta otsalle. Vasta neljännellä pistämisellä löysin kohdan, josta sain neulan työnnettyä säällisesti ihon alle.

Hoitaja hiukan ihmetteli tuota Neulastaa, sitä ei kuulemma yleensä anneta CEFin kanssa. En tiedä olisiko kohdallani jälleen kyse tavallista isommista solunsalpaaja-annoksista, vai siitä että lääkärini haluaa vain varmistaa että saan hoidot ajallaan, mutta lääkäri erityisesti painotti minun tarvitsevan Neulastan jatkossakin. CEFiä seuraava valkosolujen lasku on kuulemma hitaampi kuin doketakselista, jonka jälkeen valkosolut ovat alimmillaan noin viikon kuluttua. CEFin jälkeen alho on vasta n. 10-14 päivän jälkeen, ja myös solujen toipuminen on hitaampaa. Tähän mennessä valkosoluarvoni ovat kuitenkin olleet ihan ok, ei mitenkään alarajoja vielä kolkutella. Hoitaja kuitenkin lisäsi ohjelmaani varmuuden vuoksi vielä väliverikokeet tietokonetomografian yhteyteen niin nähdään, kuinka arvot kehittyvät.

Jaksoin pyöriä työhuoneella melkein täyden päivän ulkomaanvierastamme emännöimässä ja hoitelemassa kaikenlaisia juoksevia asioita. Vaikka en virallisesti työssä olekaan, yhtä sun toista tekemistä riittää. Viime syksynä opettamani kurssin lopulliset tulokset valmistuivat vasta, ja opiskelijat ovat vielä kyselleet tarkempia tietoja suorituksistaan. Olen iloinen että minulla on mahdollisuus puuhailla töissä voimieni mukaan, vaikka siitä en mitään korvausta saakaan. Se pitää mielen virkeämpänä. Jos joutuisin vain pyörimään kotinurkissa päivät pitkät, ilman muuta seuraa kuin omat ajatukseni, uskon että masentuisin aika pian.

Leena Palotien muistolle

Akateemikko, kansainvälisesti tunnettu ja tunnustettu geenitutkija Leena Palotie on kuollut syöpään 57-vuotiaana.

Hiljainen hetki.

Ensimmäinen CEF

Tänä aamuna piti herätä aikaisin, että ehdin yhdeksäksi Meikkuun. Olen illanvirkku ja aamuntorkku, joten varhaiset herätykset ovat tuskaa, mutta sainpa ainakin kuulla lintujen aamukonsertin kotipihalla. Aurinkoinen ja keväinen päivä on tämäkin, puhdas lumi on melkein liian kirkasta katsoa.

Olin kerrankin hyvissä ajoin paikalla ja ensimmäisenä vuorossa, joten pääsin valitsemaan paikkani vapaasti. Valtasin sitten "lepotuolin" ikkunan vierestä että pystyn katselemaan ulos - näkymät tosin ovat Meilahden sairaalan laajennuksen rakennusmonttuun. Kaunis ajatus "omahoitajasta" ei muuten tunnu ihan toteutuvan - minulla on tähän mennessä vaihtunut joka kerralla hoitaja, joten tapasin nyt jo kolmannen hoitajan. Olimme tosin jo puhuneet puhelimessa viime viikolla kun soitin pattini huonosta käytöksestä, ja nyt kaiketi tapaamme seuraavan hoitoni yhteydessä tämän saman hoitajan kanssa.

Erona doketakseliin tähän CEF-hoitoon ei tarvinnut erityisesti valmistautua millään lääkityksellä. Tiputus sen sijaan aloitettiin pahoinvointilääkkeellä (Kytril). Sen tiputtua hoitaja viritti "joulukuusen" niin kuin CEF-tiputustelinettä kuulemma osastolla nimitetään. Tässä kuva joulukuusestani:

Tuo camparinpunainen neste on epirubisiini (=E), pienemmät pullot kirkasta nestettä ovat syklofosfamidi (C) ja fluorourasiili (F). Isoin pullo sisältää suolaliuosta jolla kanyylin toimivuus testataan ja suonia huuhdellaan suolaliuoksella sytojen välillä sekä tiputuksen päätteeksi. Sytostaattitiputus aloitettiin syklofosfamidilla, sitten tuli epirubisiini ja lopuksi fluorourasiili. Koko setti huuhteluineen meni kahdessa tunnissa, eli huomattavasti nopeammin kuin aiemmat doketakselit. CEFiä ei tarvitse ensimmäiselläkään kerralla tiputtaa hitaasti ja varovaisesti, koska se ei aiheuta allergisia reaktioita niin kuin doketakseli voi aiheuttaa. Sen sijaan melkein kaikille kuulemma tulee jonkinasteista pahoinvointia, hiusten luvattiin harvenevan entisestään, ja lisäksi aineet ärsyttävät verisuonia doketakselia enemmän (varsinkin epirubisiini, siksi se tiputetaan keskimmäisenä). Tiputuksen aikana olikin tärkeää seurailla tuntemuksia kädessä, sillä jos suoni olisi pettänyt tai kanyyli päässyt liikkumaan ja aine sen seurauksena valumaan kudoksiin, olisi tiputus pitänyt kiireesti keskeyttää, koska nuo myrkyt tuhoavat kudoksia. Myöskään kynsiongelmia tai makuaistin menetystä ei CEFistä pitäisi tulla. Kynteni eivät kyllä ehtineet doketakselistakaan kärsiä, vaan ovat ihan hyvässä kunnossa, jopa se oven väliin jättämäni peukalo.

Laitanpa tähän myös kanyylilla varustetusta tassustani, tosin kuvanottohetkellä ei näköjään ollut mitään valumassa suoneen.

Olisi pitänyt älytä odottaa että on tuo epirubisiini menossa, se olisi ollut räväkän näköistä (letkuissa neste oli kyllä pikemminkin oranssia). Olen tarjonnut tähän mennessä tiputukseen aina vasemman käden, ensinnäkin siksi että olen oikeakätinen ja toisekseen siksi, että leikkauksen jälkeen vasempaan käteen ei voida enää laittaa tippaa, kun kainalon imusolmukkeita poistetaan. Tästä hoitajan kanssa juttelin ja hän tuumi, että kenties minulle voitaisiin leikkauksen jälkeen laittaa portti. Hiukan kavahdin ajatusta, ehkä siksi että se tuntuu taas yhdeltä askeleelta kohti kroonista sairautta, ja kunnes toisin todistetaan haluan uskoa voivani vielä parantua "kokonaan". Mutta onhan se tietysti järkevää jos näistä sytostaattihoitojaksoista tulee pitkiä. Säästää suonia. 

Kiinnitin muuten huomiota siihen, että hoitajan nimikyltin yläreunassa lukee "syöpätautien tulosyksikkö". Kyse on tietysti vain HUSin sisäisestä byrokratiasta, mutta kyllä se aika karulta tuntuu, varsinkin kun se mainittu "tulos" tarkoittaa todennäköisesti (kulutettua) rahaa (jota tietysti päättäjien näkökulmasta mieluiten kuluu mahdollisimman vähän), ei esimerkiksi pelastettuja ihmishenkiä. :( Mutta tämän ajan henkeä tuo kyllä erittäin hyvin kuvastaa.

Tiputus sujui kaikkiaan hyvin. Suuta ei kuivanut ollenkaan niin paljon kuin doketakselin yhteydessä. Puutumisen tunnetta oli kädessä mutta se taitaa johtua pikemminkin liikkumattomasta asennosta ja mahdollisesti siitä että minulla on jotain hermo-ongelmia olkapää-hartiaseudulla paljon tietokonetyöskentelyn ja labratöiden (pipetointi on epäergonomista puuhaa) seurauksena. En ehtinyt edes pitkästyä pahasti.

Tiputuksesta ehdin juuri sopivasti tapaamaan tännekin paljon kommentoineen Terhin syöpiksen kahviossa. Olo oli tässä vaiheessa ihan mainio ja niinpä haukkasin samalla lounaaksi sämpylää, kahvia ja mehua samalla kun juttelimme - syövästä, mistäs muusta. Kiitos, Terhi, oli kiva nähdä. Ja jaksamista epävarmuuteen tutkimusten tuloksia odotellessa. Täällä on peukut pystyssä sinulle.

Kotiinpaluuni ei sujunut aivan kommelluksitta, koska kotiovella huomasin jättäneeni avaimeni kotiin. Manasin sitä etten huomannut asiaa aikaisemmin, jotta olisin voinut poiketa hakemaan mieheltä avaimet. Bussimatkalla oli kuitenkin iskenyt sellainen väsymys ja jonkinlainen heikotus, että en jaksanut enää lähteä ajelemaan bussilla edestakaisin. Ei siis auttanut kuin hälyttää flunssainen appiukko tuomaan vara-avaimia - onneksi miehen vanhemmat asuvat lähellä ja ovat kerta kaikkiaan kultaisia ja aina valmiita auttamaan.

Vielä Meilahdesta lähtiessäni kuvittelin laittavani lounasta, ja piipahdin halliinkin ostoksille kotimatkalla, mutta niin uupuneeksi ja hiukan jo huonovointiseksikin itseni kotiin tullessani tunsin, että ruuanlaittopuuhat saivat loppujen lopuksi jäädä. Meilahdessa syömäni lounaan kanssa olin ottanut jo pahoinvointilääkkeen (Primperan), joka suositeltiin otettavaksi heti hoidon jälkeen kotiin päästyä. Enkä vielä päässyt niistä kortisoneistakaan eroon, niin kuin etukäteen iloitsin, koska niitä käytetään myös pahoinvoinnin torjunnassa. Kotiin päästyäni otin sitten kaksi kortisonitablettia. Ohjeen mukaan olisi pitänyt ottaa neljä, mutta niin inhottaviksi koin nuo kortisonin sivuvaikutukset, etenkin unettomuuden, että en ole oikein halukas sitä kovin paljon napsimaan.

Sitten olenkin syönyt jotakin kevyttä melkein tauotta. Tulee ihan raskauspahoinvointi mieleen, samanlainen etova olo. Kaupan marjakeittoa ostin siltä varalta että pahoinvointi yltyy oksentamiseksi. Ei ole niin hyvää että harmittaisi jos ei enää ikinä näiden hoitojen jälkeen siedä sitä silmissään. Makuvaihtoetojakin näytti olevan alkuun paljon, mutta ne supistuivat kolmeen kun karsin kaikki sokerittomat light-versiot pois. Joskus tuntuu että tämä kevyttuotetouhu menee vähän liian pitkälle. Mietin jo poikaa odottaessani, mitä kaikkea noista makeutusaineista mahtaa elimistöönsä saada? Monia niistähän ei ole lopulta niin pitkään käytetty että varmaksi tiedettäisiin mitä ne pitkän päälle aiheuttavat. Sokerin haittavaikutukset sentään tunnetaan.

Mitä tulee vanhempien tarjoamaan apuun, omat vanhempani asuvat liian kaukana voidakseen olla jokapäiväisessä arjessa apuna, mutta huomenna äitini tulee hakemaan nelivuotiaan mummolaan hiihtoloman viettoon ensi viikon ajaksi, kun meillä on  - kaiken muun hyvän lisäksi - viemäriremonttia. Onneksi putket uudistetaan pinnoittamalla, ja korjaus kestää vain viikon. Hiukan kyllä hirvittää mihin täältä itseni korjaan jos olen kovin vetämätön, kun putkimiehiä tulee ramppaamaan asunnossa klo 8-20 välillä eikä viemäreitä voi käyttää koko viikkoon. Ehkä täytyy minunkin lähteä mummolaan täysihoitoon.

Valoa

Sain poskiontelontulehduksen alkuoireet katoamaan täksi aamuksi, ja köröttelin aurinkoisessa aamuruuhkassa Meilahteen verikokeisiin. Ehkäpä vika oli eilen vain tukkoisissa rööreissä, koska lääkäri juuri soitti verikokeiden tulosten olevan ok. Huominen hoito siis toteutuu, kiitos taas kaikille peukkuja pitäneille! :) Piipahdin apteekkiin ostamaan Neulastan. Arvoin ostanko myös tujummat pahoinvointilääkkeet saman tien, mutta sitten - ehkä uhkarohkeasti - jätin ne vielä apteekkiin.

Patti on aikansa vihoiteltuaan rauhoittunut. Turvotus ja arkuus on poissa. En kuitenkaan tuudittaudu väärään turvallisuuden tunteeseen. Siellä se pirulainen entistä isompana vain lepäilee kooten itseään seuraavaan voimannäyttöön. Toivottavasti huominen CEF pistää sen polvilleen. Tosin uskoisin, että lopulta leikataan pieneni tuo patti tai ei, jos imusolmukkeiden metarit saadaan kuriin.

Tämän hoidon jälkeen ovatkin vuorossa puolivälitestit, joista nähdään kuinka tähänastinen hoito on vaikuttanut. Tällä hetkellähän viimeiset sytostaatit häämöttävät toukokuun puolivälissä, ja niiden jälkeen testit uusitaan. Jos tilanne on toivottu eli metarit on saatu pienenemään tai jopa häviämään, on sen jälkeen vuorossa leikkaus. Saa nähdä kuinka käy. Oma arvaukseni on kuitenkin tässä vaiheessa että sytostaatteja jatketaan vielä, kun tuo doketakseli ei nyt purrut toivotulla tavalla. 

Aurinko paistaa, lumipenkat alkavat sulaa ja kaduille muodostuu jo lammikoita sulamisvedestä. Kevät tulee tänäkin vuonna. Sitä ennen täytyy vain jaksaa tämä ajanjakso, joka mielestäni on marraskuun jälkeen vuoden ikävimpiä, kun sää vaihtelee auringonpaisteesta purevan tuulen saattelemaan räntäsateeseen ja kaduilla saa kahlata nilkkojaan myöten loskassa. Vaikka aurinkoa on pimeän talven aikana kaivannut, varhaisen kevään valo on myös armoton: se paljastaa pölyn ja likaiset ikkunat. Samalla tavoin kevätaurinko tuntuu tuovan terävämmin esiin myös oman sairauden, väsymyksen ja huvenneet voimat.

Nenä tukossa

Flunssa on jatkunut jo pitkään - se oli tehnyt tuloaan jo jonkin aikaa ennen ensimmäistä hoitoa ja iski heti sen jälkeen alentuneeseen vastustuskykyyni, eikä ole sen koommin missään vaiheessa päästänyt otteestaan. Kuumetta ei ole, mutta räkätauti ja yskä eivät hellitä. Nyt minulla on sitten vasemmalla puolella selviä alkavan poskiontelontulehduksen oireita - päänsärkyä, ylähampaiden juurissa särkyä ja poskessa paineentunnetta jos pitää naamaa alaspäin. Olen töötännyt nenään limakalvojen hoitoon tarkoitettua sumutetta ja toivon että se auttaa. Tulehdusarvojen ei tosiaankaan tarvitsisi olla koholla huomisissa verikokeissa.

Jälleen kotona

Kylläpä virkisti mieltä olla hetki poissa kotinurkista!

Oli ihanaa tavata ystävää. Olemme tunteneet jo kaksi vuosikymmentä, ja siinä ajassa on ehditty mennä läpi kaikenlaisesta. Ystävyyskin on välillä ollut kokeessa, mutta selviytynyt ja vahvistunut. Monta tuntia tuli puhuttua asioita läpi lasten mentyä nukkumaan, hänen ja minun.

Perjantai oli upea aurinkoinen päivä, joten tuli ulkoiltua useampaan otteeseen. Parin kevättalven säässä tehdyn kävelyn lisäksi kävimme ratsastamassa läheisellä tallilla. Harrastin ratsastusta teini-ikäisenä, mutta pääkaupunkiseudulle muuttamisen jälkeen harrastus sai kalleutensa takia jäädä. Opiskelijalla ei ollut siihen varaa, ja vaikka haaveilin vuosia aloittavani ratsastuksen jälleen, aina oli muita, tähdellisempiä rahareikiä. Olisiko siitä nyt pari vuotta aikaa kun lopulta kapusin uudestaan hevosen selkään toistakymmentä vuotta kestäneen tauon jälkeen tuolla samalla tallilla jolla eilen kävimme, ja sen jälkeen lähes jokaisella vierailulla olemme käyneet ratsastamassa. Ei ole hevosen ohjaaminen ihan niin kuin pyörällä ajo, mutta vähitellen jotakin tuntuu palailevan mieleen. On hieno tunne kun yhteinen sävel ratsun kanssa löytyy. Nyt lihaksia särkee, ja huomenna varmasti vielä enemmän, mutta se on hyvää särkyä.

Kotiinpaluun myötä palasivat ikävä kyllä myös huolet. Olen edelleen hirvittävän väsynyt, ja pelkään veriarvojen olevan huonot. Tiistaina saa taas pitää peukkuja että saan kokeista sellaiset tulokset, että lääkäri näyttää vihreää valoa torstain CEF-hoidolle, jota odotan jo kärsimättömästi.

Arkipäivän mietteitä

Lounas on syöty ja tiskit tiskattu. Huoltomies kävi vaihtamassa ulko-oven tiivisteet. Hiihtolomalla oleva teini-ikäinen kummityttö lähti tapaamaan kavereitaan. Pyykinpesukone jauhaa ja leipäkoneessa tuoksuu kypsyvä leipä. Sen pitäisi ehtiä sopivasti valmiiksi ennen kuin lähden hakemaan nelivuotiaan hoidosta. Kotiin täytyy palata kaupan kautta. Olisin tietysti voinut tehdä kauppareissun erikseenkin, mutta tänään on taas väsyttänyt käsittämättömän paljon vaikka viime yönä sain nukuttua hyvin huolten hälvettyä.

Yritin tehdä vähän töitä, mutta kaikki tarpeelliset tiedostot tuntuvat olevan työkoneen kovalevyllä. Huomenna lähdemme perheellä viemään kummityttöä kotiinsa ja pidämme samalla minitalviloman. Onneksi nämä viimeaikaiset oireilut eivät sotkeneet suunnitelmia. Vanhan ja hyvän ystävän tapaaminen piristää, vaikka emme kumpikaan nyt ole terveiden kirjoissa. Kummallinen sattuman oikku ystävyksille, eihän tämän ikäisten pitäisi olla tässä kunnossa. 

En ole viitsinyt enää pitää kotona huivia päässä. Päänahalle se tekee hyvää ja nelivuotiaskin alkaa vähitellen tottua siilipäiseen äitiin. Poika silitteli päätäni vastakarvaan eilen illalla ja tuumiskeli että tukkani tuntuu samanlaiselta kuin ruoho. Se sai minut ajattelemaan ison kirjan sanoja. Niinhän me ihmiset olemme kuin ruoho - tuuli käy ylitsemme eikä meitä enää ole. Omaa kuolevaisuuttaan ei tämän ikäisenä usein tule ajatelleeksi ennen kuin tulee eteen jotakin joka siihen pakottaa. Ymmärrän niitäkin tuttuja ja kavereita, jotka ovat sairastumiseni jälkeen kokeneet yhteydenpidon vaikeaksi. S-sanalla on vieläkin pelottava kaiku, vaikka entistä useammat siitä koko ajan kehittyvien hoitojen ansiosta selviävät. Se tuo ehkä oman kuoleman ajatuksen liian lähelle, ja minusta terveen nuoren ihmisen on luonnollista kavahtaa sitä. 

Yliopistolaiset ovat menossa joukolla lakkoon parin viikon päästä, jos sopua ei löydy, mutta sairaslomailijana minun ei tarvitse siitäkään välittää. Sillä lailla lakko tosin toteutuessaan perheeseemme vaikuttaisi, että miehelle tulisi ylimääräistä "lomaa". Harmi että emme mihinkään pääse reissaamaan vaikka niin sattuisi käymäänkin, sen verran tiuhaan minulla on erilaisia tutkimuksia tämän kuun kahdella viimeisellä viikolla. Hiukkasen olen alkanut jännittää mitä niissä paljastuu, kun doketakseli ei toivotulla tavalla purrutkaan. Toisaalta hyvähän se vain on että tutkitaan - toivottavasti selviäisi, että myönteistä kehitystäkin on tapahtunut. Onneksi tutkimuksia odottaessa on paljon puuhaa. Ja ensi viikolla ne ensimmäiset CEF-hoidotkin - kolme viikkoa menee todella nopeasti.

Chemo brain

Kun nyt niistä sytoaivoista kirjoitin, niin tässä pari linkkiä (englanninkieliselle syöpäsivustolle):
Chemo brain
Seeking solutions to 'chemo brain'

Lääkäreissä

Piipahdin siis tapaamaan lääkäriäni ennen minulle varattua sairaalapsykiatrin aikaa. Lääkäri tutki patin ja vahvisti oman havaintoni: kasvanuthan se pirulainen on. Niinpä hoitosuunnitelmaa muutettiin, ja saan jo ensi viikolla doketakselin sijasta CEF-cocktailin eli kolmea eri sytostaattia: syklofosfamidia, epirubisiinia ja fluorourasiilia. Josko ne riittäisivät nitistämään tuon syöpäpaholaisen.

Doketakseliin verrattuna CEFissä on se hyvä puoli, että kortisonikuuria ei tarvita, huh-hei! Sitä ei tule ikävä, ei suuruudenhulluutta tai unettomuutta sen enempää kuin tätä hiljattain puhjennutta teiniakneakaan (inhottavimpia ovat näpyt päänahassa). Toisaalta tämä seos aiheuttaa pahoinvointia. Mutta onhan siihen lääkkeitä.

Sairaalapsykiatrin tapaaminen kesti noin puoli tuntia ja meni hyvin rennosti. Etukäteen olin ihmetellyt mistä oikein sairaalapsykiatrin kanssa juttelen, kun en erityisesti tunne olevani psykiatrin tarpeessa, mutta tilaisuuden tullen puhuinkin sitten kuin papupata. Psykiatri vähän kyseli töistä, perheestä ja omista tuntemuksistani tämän sairauden tiimoilta, ja tuumi sitten että minulla vaikuttaa olevan hyvä asenne ja homma ainakin tällä hetkellä hanskassa. Sovimme kuitenkin seuraavan tapaamisen toukokuun loppupuolelle, jonne saakka tämänhetkinen hoitosuunnitelma kantaa. Lisäksi sain psykiatrisen sairaanhoitajan puhelinnumeron jos jokin äkillinen kriisi sattuisi iskemään. 

Psykiatri kertoi myös, että vaikka sytostaatit eivät suoraan aivoihin vaikutakaan, tunnistetaan sytohoitoa saavilla ns. chemo brain -oireita (voisiko vapaasti suomentaen puhua vaikka sytoaivoista), johon liittyvät mm. hajamielisyys ja keskittymiskyvyn puute. Hajamielinen olen kyllä ollut aikaisemminkin, mutta kieltämättä se tuntuu nousseen uusiin ulottuvuuksiin viime aikoina, ja keskittymiskyvyn puute taas on asia, johon olen itse kiinnittänyt huomiota. Olen kuitannut niiden liittyvän stressaavaan tilanteeseen, mutta ilmeisesti ilmiöllä on myös fysiologista (vai pitäisikö sanoa neurologista?) perustaa. Yleensä oireet menevät kuitenkin ohi sytostaattihoitojen loputtua. (Kuukkeloimalla hakusanoilla chemo brain löytyy aiheesta paljonkin tekstiä, mutta niin kuin nettitietoa yleensäkin, sitä kannattaa epäilemättä lukea hölynpölysuodattimen läpi.) 

Kaiken kaikkiaan ihan hyvillä mielin lähdin Meilahdesta ja odottelen ensi viikon hoitoa. Hiukkasen jälkioireet jännittävät, koska meillä on töissä tulossa ulkomainen vieras jonka tutkimus läheisesti liittyy omiin puuhiini ja jota minun on määrä ensi viikolla emännöidä. Mutta alkuviikon ainakin olen vielä hyvissä voimissa ja jos hoidot vievät mehut, täytyy vain delegoida emännyys kollegalle, niin vaikeaa kuin onkin tunnustaa ettei ole korvaamaton.

Sytomyssykampanja

Ehkä silmäänne pistää sievän vaaleanpunaisen pitsipipon kuva tuossa blogini sivupalkissa. Kuvaa klikkaamalla saatte tietää enemmän siitä, mistä sytomyssykampanja on lähtenyt liikkeelle ja kuinka voitte halutessanne osallistua. Itselläni ei ole koskaan virkkuukoukku pysynyt kädessä, mutta sattumoisin tiedän että blogiani lukee useampikin ihminen, joilla virkkuukoukku ei ole keskellä kämmentä ja kannatuksen vuoksi ajattelin vinkata tästä kampanjasta.

Huomenna lääkäriin

Ainakaan en voi valittaa, että huoliani ei oteta vakavasti. Pääsen huomenna ennen sairaalapsykiatrin aikaa näyttämään kiukuttelevaa pattia lääkärille. Jos lääkäri vahvistaa omat havaintoni, edessä on todennäköisesti doketakselin vaihto CEFiin jo seuraavaksi tiputuskerraksi. Mutta huomenna se selviää.

Mieli toimii omalla tavallaan. Aiemmin olin lähinnä helpottunut siitä että en päätynyt suoraa päätä leikkauspöydälle, vaan minulla oli aikaa totutella ajatukseen rinnan poistosta. Nyt en panisi pahakseni vaikka minulle sanottaisiin että tissi lähtee sitten huomenna. Niin sitä nämä viimeisimmät käänteet ovat ajatukset kypsyttäneet ja olen ihan valmis.

Maanantaiaamu

Heräsin omia aikojani ennen seitsemää eikä nukkumisesta enää mitään olisi tullut. Niinpä odottelin kunnes osasto aukeaa klo 7.30 ja soitin heti "omalle" hoitajalleni, joka lupasi ottaa pattini huonon käytöksen puheeksi lääkärin kanssa. Minulle soitellaan sitten osastolta päin. 

En ole pitkään aikaan nähnyt syöpäunia, mutta viime yönä näin unta että minulla oli taas hiukset, polkkapituiset. Unessa ne alkoivat lähteä sytostaattien takia, ja irtosivat niin isoina tukkoina että päähän jäi kaljuja kohtia. Oikeastihan ne harvenivat aika tasaisesti joka puolelta. Nyt näyttää suorastaan siltä että hiukset - tai sänki - olisi hiukan tuuhentunut hoitojen välissä. Ihan siistiltäkin tuo siilitukka voisi näyttää ilman yrityksiäni kotiparturointiin, jotka jättivät sinne pari melkein paljasta lovea. Peilikuvaani siilipäänä en silti oikein ole tottunut. Huolimatta siitä mitä siskoni sanoi, itselleni se tuo mieleen pikemminkin Bruce Willisin jonkun toimintaleffan loppupuolella.

Nyt lähden laittamaan perheelle aamupalaa, pojalla on nelivuotisneuvola puoli kymmeneltä. Onneksi meillä on terveysasema vain kivenheiton päässä, koska ulkona taitaa sataa vettä. Talvi on kai sitten ohi.