perjantai 30. heinäkuuta 2010

Myssyt maailmalle

Kävimme tänään pojan kanssa viemässä virkkaamani sytomyssyt Tikataan keräykseen - viimeisenä mahdollisena päivänä, kuinkas muuten. Toivottavasti ne löytävät aikanaan jokainen oman päänsä ja ilahduttavat uusia omistajiaan. Jos lukijani nyt huomasit että alkuvuoden myssykeräys meni sivu suun, lohdutukseksi voin mainostaa että ainakin HUSin alueella keräys jatkuu syksyllä.

Samalla autoilin ensimmäistä kertaa Helsingissä viimetalvisen kortisonihuuruisen peräänajoni jälkeen. Hiukkasen taisi jännittää, mutta onneksi melkein puolen vuoden ajotauko ei tuntunut mitenkään auton käsittelyssä. Se sen sijaan tuntui, että vasen käsi ei ole ennallaan, alkoi mokoma väsyä jo lyhyillä ajomatkoilla.

Lääkärin nivelkipuihini määräämät buranat sain eilen haetuksi ja muutaman olen nyt napannut, mutta en ole ainakaan vielä huomannut että niistä olisi juurikaan apua. Pikemminkin tänään liikkuminen on ollut tavallistakin kankeampaa (tai ainakin on tuntunut siltä, kun olen oloani oikein erikseen tarkkaillut) ja varsinkin polvia on särkenyt niin että portaiden laskeutuminen on työlästä. Taisin saada synttärilahjaksi sen 75-vuotiaan kropankin.

Neljäs sädehoito tänään meni jo kuin vanhalla rutiinilla. Tällä kertaa ei tarvinnut odotella lainkaan vaan pääsin hoitoon heti. Hoidon jälkeen iho näytästi hiukan punoittavan. Toisenkin sivuvaikutuksen olen ollut huomaavinani, nimittäin vasen käsivarsi tuntuu kiristävän taas pahemmin, ja myös kainalon puolella on kova, kireä alue. Saa nähdä mitä fysioterapeutti siitä sanoo ensi tiistaina.

Tiina kun mainitsi sädehoidoista mukavia jutelleet hoitajat, täytyy todeta että OYSissa on se asia paremmin. Täällä hoitoajat on buukattu kaksin- tai kolminkertaisesti eivätkä sädehoitajat jouda normaalikäynnillä paljon juttelemaan. Lihapala vain koneeseen ja kone käyntiin. Toivottivat kuitenkin lähtiessäni hyvää viikonloppua. Ja sitä toivotan minäkin teille kaikille! 

keskiviikko 28. heinäkuuta 2010

Rentoutusharjoituksia

Syöpäklinikalla oli kovin hiljaista kun saavuin sinne hiukan ennen puolta kuutta. Kanttiini oli kiinni ja päiväsaikaan vilkkaassa ala-aulassa oli vain vahtimestari.

Sädehoidon ajat eivät ole kovin täsmällisiä, mutta onneksi minua oli tästä jo varoitettu. Niinpä en repinyt pelihousujani vaikka Linac kakkosen ovessa oli aanelonen, jossa pahoiteltiin sitä että hoidot olivat noin puoli tuntia aikataulusta jäljessä vaan istuin kaikessa rauhassa odottamaan.

Nivelkipuasiani oli viety lääkärille kuten luvattiin, tänään sain aivan ensi töiksi hoitajalta käteen buranareseptin ja ohjeet ottaa särkylääkettä viikon ajan 1-3 kertaa päivässä. Sen jälkeen katsotaan mitä nivelille kuuluu.

Olen ajatellut, että asennoidun sädehoitoon rentoutusharjoituksena. Onhan se kymmenisen minuuttia, jonka aikana minun ei todellakaan tarvitse tehdä muuta kuin maata paikallani - aika harvinaista pikkulapsen äidille. Hoitohuoneessa soi musiikki, kuuntelen puolella korvalla sitä ja toisella koneen naksutuksia, surinoita ja hurinoita, ja yritän etten edes ajattelisi mitään.

Postilaatikosta sataa tällä hetkellä sairaalalaskuja tahdilla yksi päivässä, kaksi parhaassa. Olen yrittänyt pitää kuluista kirjaa, ja näytästää siltä että 633 euron omavastuuraja alkaa kohta paukkua. Pitäisi selvittää sekin, mitä sen jälkeen tehdään.

Sädehoidossa

Nyt on sitten ensimmäinen sädehoitokin koettu. Näistä tähänastisista hoidoista se meni kyllä helpoimmalla. Ei muuta kuin yläosa paljaaksi ja lavetille pötkölleen. Hoitajat hoitivat tarkemman kohdistuksen lasersäteiden avulla. Toinen piirsi vielä sinisellä tussilla rintaani jonkin aluerajauksen, ja sitten hoitajat poistuivat huoneesta ja pantiin kone käyntiin. Ainoa tehtäväni oli pysyä liikkumatta kun kone aikansa naksutteli ja kääntyili. Viimeistä satsia varten hoitajat kävivät lisäämässä koneeseen 'telineitä', jonkinmoisia lisäosia siis, ja ylävatsani päälle laitettiin suojaksi geelipeitto.

Hoidon jälkeen röntgenhoitaja esitteli tarkemmin mistä hoidossa on kyse. Saan kahdenlaisia säteitä neljälle eri alueelle. Fotoneita annetaan soliskuoppaan, rintalastan viereen ja rintakehän yläosaan sekä kainalon puolelle. Sille kohtaa rinnan alueella missä keuhkot ovat annetaan elektroneja, koska ne eivät läpäise kudoksia yhtä syvälle kuin fotonit, eikä niiden näin ollen pitäisi vahingoittaa keuhkoja. Näiden neljän alueen saama säteilyannos on yhteensä 2 Gy jokaisella hoitokerralla, jolloin kokonaisannokseksi hoidon loppuun mennessä tulee 50 Gy. Sovimme myös hoitoajat. Koska sädetyskoneella on välillä huoltopäiviä, viimeiseksi hoitopäiväksi tulee 1.9.

Kun varsinaiset sädehoitoon liittyvät asiat oli saatu käsiteltyä, otin puheeksi röntgenhoitajan kanssa myös ne viime aikoina kiusanneet nivelkivut sekä vanhan vaivani, ajoittain vasemmassa kyljessä alimman kylkiluun tietämillä tuntuvan aristuksen, joka on palannut tuntoaistin myötä. Röntgenhoitaja pyysi paikalle toisenkin hoitajan, joka kyseli kivuista tarkemmin. Hän arveli nivelkipujen voivan olla sytostaattien seurausta ja kyljen aristusten olevan hermoperäistä, mutta huoleni viedään nyt joka tapauksessa sädehoitolääkärin harkittaviksi ja huomenna saan kuulla, mitä lääkäri sanoi.

Sitä ennen menemme kuitenkin viettämään rentouttavan päivän uimarannalla. Täällä nimittäin useimmat sädehoitoajat ovat ilta-aikaan, joten minunkin ajoistani pääosa on kello neljän jälkeen ja huomenna minua kaivataan Meilahdessa vasta puoli kuudelta.

Lopuksi ajantasainen hiuskuva, vertailukohta kuukauden takaa löytyy täältä.

tiistai 27. heinäkuuta 2010

Kohta vuotta vanhempi

Huomenna alkavan sädehoidon myötä tämä syöpätaival kääntyy kohti - niin mitä? Lopusta tuskin voi vielä puhua. Ehkä sen takia en pystykään jakamaan läheisteni tuntemaa helpotusta siitä että 'se on ohi'. Taival jatkuu yhä, vaikka hoidot päättyvät. 

Syntymäpäivääni on enää viikko. Vuoden alussa mietin, tulenko sitä näkemään. Nyt se näytästää hyvinkin todennäköiseltä. Samalla tuntuu että olen vanhentunut edellisestä syntymäpäivästä paljon enemmän kuin vuoden.

Ennen sairastumistani pidin itseäni vielä melko nuorena. Ihmettelin kolmenkympin korvilla olevien kavereiden vaikerrusta siitä, tässäkö elämä nyt on, kun oma elämäni oli mielestäni yhä täynnä mahdollisuuksia. Enhän ollut vielä järin vanha ja tulen pitkäikäisestä suvusta, minulla olisi kaikella todennäköisyydellä edessä monta kymmentä mielenkiintoista vuotta. Ajattelin, että minulla on vielä aikaa tehdä vaikka mitä.

Tämän asenteen syöpä on hiertänyt minusta irti. Nyt kysyn itseltäni, mitä minulla vielä on aikaa tehdä? On kuin syöpä olisi tehnyt minusta kertaheitolla 75-vuotiaan. Ehkä katkerin tälle sairaudelle olenkin siitä, että se vei minulta paitsi terveyden, myös tulevaisuuden, uskon elämän jatkumiseen.

sunnuntai 25. heinäkuuta 2010

Takaisin kaupunkiin

...ja sairaaseen todellisuuteen - heti huomenna on fysioterapia, tosin vasta iltapäivällä ja siinäpä onkin pulma: mihin tuikkaan päivähoidosta vapaalla olevan pojan, kun miehen pitäisi olla töissä ja lähi-isovanhemmat ovat lomareissulla? Otanko nelivuotiaan fyssarille mukaan kuuntelemaan kun äiti voihkii kivusta?

Olisi siellä mökillä pidempäänkin viihtynyt. Uimassa kävin melkein joka päivä - merivesikin on nyt lämmintä kuin linnunmaito. Ennen lähtöä kysäisin fyssarilta käden käyttämisestä, ja uimisen lisäksi hän antoi luvan kaikkeen tavalliseen puuhailuun. No, saaressa kun ollaan, soutaminen lienee ihan tavallista puuhaa? Uinti ja soutaminen tuntuivat kumpikin kipeässä kädessä hyvältä, eli eivät tuntuneet missään. Sädepuolen hartiankin poltin, SK 20 aurinkovoiteesta huolimatta. Kas kun soutaessa uikkarin olkain hiersi aurinkovoiteen pois... Saunassakin kävin enkä edes muistanut että saunomisesta varoitellaan ennen kuin olin jo istunut löylyssä hyvän aikaa. Seuraavana päivänä olivat sormet turvoksissa, molemmista käsistä - helle lienee ollut syypää pikemminkin kuin sauna.

Uimaproteesi ja uudet uikkarit olivat siis kovassa käytössä. Virallista Proteesia ei sen sijaan voi kehua hellemukavuudesta, sen enempää kuin Amoenan nailonisia rintsikoitakaan. Fylli-tätikin pääsi välillä käyttöön kaikkein hikisimmiksi päiviksi. Syöpää on vaikea unohtaa kun kaikkinainen epämukavuus muistuttaa siitä lähes joka hetki. Kaipaan mikrokuitua, kuka tekisi siitä myös tissipuoliliivejä (vihjeitä vastaanotetaan)? Ikävä kyllä ihan ilmankaan en osaa liuhottaa, koska sen lisäksi että näytän liivittä ja toppauksitta armottoman toispuoleiselta, ryhtini menee vinoon ihan väkisinkin.

Rouvan lyhyt kesätukka keräsi kyllä kylillä katseita, mutta oudommat eivät kehdanneet kysyä ja tutut taustan jo pääsääntöisesti tiesivätkin. Ja onhan tukka reilussa viikossa kovasti tuuhentunut, vaikka pituutta ei olekaan tullut paljon lisää. 

Arpi ei ole ihan täydellisesti parantunut, yksi rupi on edelleen jäljellä ja helle sai sen erittämään, ei kuitenkaan kovin paljon. Tuntoaisti palailee pätkittäin, mutta kainalo kai tulee jatkossakin näyttämään joltain ihan muulta ruumiinosalta (jätän lukijan arvauksen varaan, miltä). Särkylääkkeistä sen sijaan pääsin eroon. Helle tuntuu kuitenkin pahentavan nivelvaivoja, joista viimeksi valitin, ja pahimmoillaan illalla nukkumaan käydessä särki niin etten pystynyt nukahtamaan ennen kuin turvauduin panadol-purkkiin. Pariin kertaan piti miehen myös käydä vetämässä emäntä lattialta ylös, kun kyykistyttyäni tuntui kaikki voima häviävän lihaksista enkä enää päässytkään jaloilleni.

Päivät olivat puuhakkaita, siitä jo arkirutiinien pyöritys alkukantaisissa oloissa pitää huolen. Lisäksi luin yhden kirjan, päättelin puolentusinaa sytomyssyä - nyt pitäisi enää alkavalla viikolla toimittaa ne keräyspisteeseen - ja yhtenä päivänä kävimme eväsretkellä. Illalla menimme ajoissa nukkumaan, mutta nukuin huonosti. Ehkä siitäkin voi pääasiassa syyttää hellettä, mutta siinä missä päiväsaikaan puuhatessa ajatukset saa pidettyä kurissa, yöllä valvoessa on aikaa pyöritellä ikäviä asioita mielessään. Lähestyy se hetki, kun pitäisi saada uudestaan tavallisen elämän syrjästä kiinni, eikä se tunnu ihan helpolta.

perjantai 16. heinäkuuta 2010

Virallinen Proteesi

Olin varannut tälle aamulle proteesinsovituksen vielä ennen viikon mökkilomaa, että saan uimaproteesin mukaani. Eilinen ukonilma ei ollut ilmaa raikastanut, vaan hautova helle on ennallaan. Lämmintä oli jo aamuyhdeksältä reippaasti yli 20 astetta. Niinpä olin aivan hiessä päästessäni perille Bulevardille. Onneksi sovittelusessiossa ystävällisen ja tehtäväänsä harjaantuneen hoitajan kanssa ei mennyt kuin kymmenkunta minuuttia, ja sen jälkeen pääsin lähtemään kotiin mukanani Virallinen Proteesi, uimaproteesi sekä vielä yhdet liivit, jotka puuvillavuorauksensa ansiosta tuntuvatkin mukavilta tällä säällä.

Viimeisen viikon ajan kiusana ovat taas olleet nivelkivut, varsinkin lonkissa. Välillä ne jo hävisivät, mutta en tiedä voiko olla niin että tämä helle houkutteli ne takaisin. Itse epäilen että niveloireet kuuluvat vaihdevuosivaivoihin. Yön nukuttuani tai vaikkapa pidempään istuttuani olen aivan jumissa. Nilkkoja, polvia, lonkkia ja toisinaan myös hartioita särkee. Fyssarille tästä eilen mainitsin ja hän kysyi olenko puhunut oireistani lääkärille. En ole, enkä oikein tiedä mitä pitäisi tehdä, kun mitään lääkärikäyntiä ei ole tiedossa ja rintakirurgiselta minut jo sangen selvästi toivotettiin tervemenneeksi syöpiksen puolelle. Sielläkin kontaktini rajoittuvat jatkossa sädehoitajaan. Hänen kauttaan voin kyllä asioita sädehoitolääkärille esittää, mutta ymmärsin että silloin kyse on lähinnä sädehoitoon liittyvistä oireista. Ketä siis vaivaisin muilla vaivoillani? Onkologini lienee hyvin ansaitulla kesälomalla, joten häntäkään en nyt viitsi sähköpostilla ahdistella. Ehkä sitten elokuun puolella.

Mutta nyt siis edessä on lomaviikko mökillä, ja samalla irtiotto netistä, telkkarista ja muista nykyajan mukavuuksista. Kaupunkiin tullaan taas takaisin vasta pakon edessä, jos säät eivät tästä ihan mahdottomiksi muutu. Ei siis pidä pelästyä jos minusta ei kuulu mitään ennen ensi sunnuntaita. Toivotan teille kaikille mukavaa viikkoa. 

torstai 15. heinäkuuta 2010

Sädehoidon simulointi

Palasimme eilen illalla takaisin kotiin helteiseltä Itä-Suomen kiertueeltamme, ja tänä aamuna vuorossa oli paluu sairasarkeen. Kello soi seitsemältä että ehtisin punktioon, mutta kas, kaikki neste oli taas yön aikana imeytynyt pois. Siispä riitti että ehdin yhdeksältä bussiin, koska kymmeneltä oli fysioterapia.

Fysioterapia oli taas silkkaa tuskaa. Kun fyssari hieroi aristavaa olkavarttani ja vielä kipeämpää käsivarttani, teki mieli huutaa tai purra jotain, vaikka sormiaan. Tästä kun mainitsin, fyssari tuumi että hyvä sentään etten halunnut häntä purra, joku hoidettava oli kuulemma melkein senkin tehnyt. Vasen käsi on kuitenkin fyssarin mukaan jo paljon paremmassa kunnossa kuin vielä viikko sitten, joten hänkin mielellään myönsi minulle lomaa ensi viikon ja seuraava tapaaminen sovittiin reilun viikon päähän maanantaille. Lupasin vielä jumpata kättä tunnollisesti myös lomalla ollessani.
 
Fysioterapian jälkeen ehdin mukavasti kävellä syöpikselle ja juoda siellä kahviossa jääteet (vihreää teetä, huom!). Tämä kuumuus käy voimille, joten fyssarin ja lyhyen kävelymatkan jäljiltä olin jo aivan naatti. Syy on ilmeisesti siinä että muutenkin matala verenpaineeni laskee lämpimillä entisestään, josta seuraa lievä huimaus ja huonovointinen olo.

Jääteestä ja lepohetkestä virkistyneenä laskeuduin pohjakerrokseen sädehoito-osastolle, enkä siellä kauan ehtinyt istuakaan, kun röntgenhoitaja tuli kutsumaan minut sisään.

Tarkempaa sädehoitosuunnitelmaa varten tehtiin vielä yksi tietokonetomografia, tosin ilman varjoainetta tällä kertaa (suonet kiittävät). Lavetille pötkölleen ja pään yläpuolella olevista kauhukahvoista kiinni. Ennen tomografiaa hoitajat asettelivat minua vielä vähän parempaan asentoon ja teippailivat rintaani - sekä oikeaan että arven päälle - jonkinlaista rautalankaa, kuulemma kohdistusta helpottamaan. Arvatenkin lanka näkyy tomografiakuvissa? Sitten piti olla liikkumatta niin pitkään että vasen käsi puutui jo pahan kerran. Tomografiakuvat otettiin ja sen jälkeen tehtiin varsinainen kohdistus lasereilla. Lopuksi hoitaja tatuoi vielä ihooni kolme pientä pistettä - yhden vasemman kainalon puolelle arven päähän, yhden rintakehään ja yhden oikeaan rintaan. Täytyy todeta että tatuoinnit eivät ole minun alaani, sen verran ikävältä kaksi noista pisteistä tuntui tehtäessä. Vasen kainalo ei tietysti tunnekaan mitään.

Ja siinä se oli. Seuraavan kerran menen syöpikselle 27. päivä, kun sädehoito alkaa.

perjantai 9. heinäkuuta 2010

Sädehoidon suunnittelua

Terveisiä itäisestä Suomesta. Olemme matkalla hakemaan poikaa mummolasta kotiin. Lämmintä piisaa täälläkin, eikä järvivesikään tuntunut mahdottoman kylmältä. Uidakin olisi voinut, mutta se oli yksi niistä kysymyksistä, jotka unohdin eilen esittää: joko saan uida? (Ja miten lienee saunomisen laita? Sädehoidon aikanahan sitä ei suositella.) Nyt tuli riisuttua talviturkista vain villahousut.

Ennen kuin lähdimme tänään matkaan, kävin vielä Syöpätautien klinikalla. Olin sen verran ajoissa, että ennätin ilmoittauduttuani moikkaamaan Teetä ja hänen reipasta poikaansa yläkertaan ennen kuin minulle oli varattu aika tapaamaan sädehoitolääkäriä hoidon suunnittelua ja aikataulutusta varten. Sädehoito-osasto on syöpiksen pohjakerroksessa. Ehdin tuskin kaivaa myssynvirkkuuni esiin, kun lääkäri tuli kutsumaan sisään.

Kutsussakin oli mainittu, että tämä käynti on keskustelua ja aikataulujen suunnittelua varten. Lääkäri kertoi sädehoidosta ja sen mahdollisista sivuvaikutuksista, pitkälti ne asiat olivatkin jo entuudestaan tuttuja. Kun lääkäri tiedusteli onko minulla kysyttävää, esitin vienon toivomuksen siitä, että saisin pitää viikon lomaa perheen kanssa ennen sädehoidon alkua. Lääkäri ymmärsi hyvin yskän ja loma kävi hänenkin mielestään hyvin päinsä, joten hän pani papereihini merkinnän "viikko 29 lomalla". 

Lääkärin vielä katsastettua haavani pääsin tapaamaan sädehoitohoitajaa, joka hoiti varsinaiset ajanvaraukset. Hoitoni alkaa toiveideni mukaisesti vasta tiistaina viikolla 30, viisi viikkoa leikkauksen jälkeen. Varsinainen suunnittelukerta, jolloin tehdään tietokonetomografia ja tatuoidaan kohdistuspisteet iholle, on ensi viikon torstaina. Selvisipä sekin, että hoidon kellonaika ei sentään ole joka päivä sama, vaan se on sovittavissa. Ensimmäinen hoito on iltapäivällä, mutta se ei estä seuraavia olemasta vaikka aamupäivästä. Muut hoitoajat sovitaan sitten ensimmäisen käynnin yhteydessä. Tulen saamaan hoitoa Linac 2 -laitteella 25 kertaa eli viiden viikon ajan. Sädehoitaja ohjeisti minua lisää hoitojen varalta ja käski jo nyt välttää aurinkoa hoidettavalle alueelle (soliskuopan osalta se ei tosin ole ihan helppoa, poolopaitaa ei näillä helteillä tee mieli pukea). Sitten kävimme vielä katsomassa minne menen varsinaisen hoidon alkaessa. Reilu puoli tuntia tähän käyntiin kokonaisuudessaan kului.

Iltapäivällä otimme suunnan - aika monen muun kanssa - Helsingistä pohjoiseen. Viitostielle päästyämme liikenne alkoi harveta. Pysähdyimme välietappiin viettämään vielä yhden illan kahden kesken ennen kuin palaamme perhe-elämään. Huomenna matka jatkuu sitten vanhempieni luokse, jossa poika on viettänyt viimeiset pari viikkoa. Itä-Suomen kierrokselta palailemme kaupunkiin vasta pakon edessä, eli ensi keskiviikkona.

torstai 8. heinäkuuta 2010

Jälkitarkastus

Minulla oli tänään aika leikkauksen jälkitarkastukseen klo 12 ja fysioterapeutille klo 12.30 koska "ei siellä lääkärissä pitkään mene". No ei mennyt, mutta lääkäriä odotellessa taas meni - tuntuu olevan tapana tuolla osastolla että lääkäriajat ovat kauniisti sanoen viitteellisiä. Edellinen potilas tuli huoneesta ihan ajallaan, vähän ennen puolta päivää, eikä muita odottelijoita ollut. Kun kello oli 12.20, kävin ajanvarauksessa pyytämässä että fyssarille ilmoitettaisiin minun olevan kyllä paikalla, mutta lääkäriin pääsyni on myöhässä. Siinä vaiheessa niitä muita odottelijoitakin oli jo tullut. Kello 12.30 fysioterapeutti kävi kutsumassa minua. Kerroin odottelevani yhä lääkäriin pääsyä. Fyssari totesi että hänellä on seuraava asiakas klo 13 ja tuumasi soittavansa lääkärille, ja sitten ei kulunutkaan kuin minuutti tai pari ennen kuin minut kutsuttiin sisään. Olin siis taas valmiiksi erittäin yhteistyöhaluisessa mielentilassa ja taisinpa vähän avautuakin lääkärille siitä, mitä ajattelen siitä että annetut ajat eivät pidä edes akateemisen vartin tarkkuudella. Ovat varmaan tyytyväisiä R31:llä kun siirryn tästä eteenpäin taas syöpiksen potilaaksi. 

Kaikesta huolimatta loppukäynti sujui ihan hyvässä hengessä. Patologin lausunnon sisältö - poistetusta kudoksesta ei löytynyt enää elävää syöpäsolukkoa - käytiin nopeasti läpi ja sitten vilkaistiin haavaa. Hyvin on kuulemma parantunut. Haavan alle kertynyt neste poistettiin punktiolla. Tällä kertaa pisto tuntui, vaikkakaan ei kovin häijyltä - tuntoaisti alkaa siis palata. Nestettä ei nytkään irronnut kuin se 20 ml, mutta lääkärin mukaan sädehoidon takia neste kannatta käydä poistattamassa jos sitä kertyy - neste kuulemma huonontaa säteiden tehoa.

Viime tipassa muistin ottaa puheeksi arpiteipin ja käden tuntohäiriöt. Ensimmäisestä sain esitteen ja ohjeet alkaa käyttää teippiä sädehoidon jälkeen jos arpi alkaa oirehtia - sädehoito saattaa kuitenkin kuulemma ennaltaehkäistä arpikudoksen liikakasvua. Jälkimmäisestä sain neuvon odottaa vielä pari viikkoa ja palata sitten asiaan sädehoitolääkärin kanssa mikäli kiputuntemukset jatkuvat, koska siinä tapauksessa täytyy aloittaa lääkitys kivun kroonistumisen välttämiseksi. Sormenpäiden lievä tunnottomuus puolestaan kielii käden isojen hermojen vioittumisesta kainalon tyhjennyksen yhteydessä, mutta niiden pitäisi joskus aikanaan korjautua. Sain myös lopulta reseptin sille 1 g Panadolille, ja tämä lääkäri ei nuukaillut määrissä, 2 x 100 kpl. Koko käyntiin meni kymmenen minuuttia. 

Lääkäristä päästyäni menin fysioterapeutille pikaista hierontasessiota varten. Tarvinneeko sanoa että se oli taas silkkaa tuskaa? Vuoroin purin hampaita yhteen ja vuoroin puristin oikeaa kättä nyrkkiin. Tässä tapauksessa kärsimys kuitenkin palkittiin - käsi liikkui heti hieronnan jälkeen paremmin. Sain uusia jumppaohjeita ja ajan jälleen ensi viikoksi.

Bussissa matkalla sairaalasta keskustaan tutustuin patologin lausuntoon. Minulta on poistettu kainalosta 25 imusolmuketta, joista 0/25 sisälsi maligneja muutoksia. Yhdessä imusolmukkeessa oli kuitenkin havaittavissa muutoksia, jotka viittaavat neoadjuvanttihoidon syöpäsoluissa aiheuttamiin muutoksiin - tämä lienee ollut se aiemmin kainalossa havaittu metastaasi.

Poistetussa rinnassa oli samaten kasvaimen paikalla havaittavissa vain nekroottista (kuolioon mennyttä) kudosta. Muita syöpään viittaavia muutoksia rinnasta ei löytynyt. Tarkemmissa tutkimuksissa (immunohistokemiallinen värjäys) ei saatu selville mitään uutta. Värjäykseen sopivia syöpäsolujakaan ei tosin siis enää ollut saatavilla.

Nämä patologin tulokset tuntuvat rohkaisevilta. Kun kerran itse primäärikasvainkin on saatu nitistettyä sytostaateilla kokonaan, eivätköhän muutkin etäpesäkkeet ja mahdolliset elimistössä irrallaan lilluneet syöpäsolut ole saaneet ihan kunnolla kyytiä.

En kuitenkaan voi mitään sille, että patologin lausunnon luettuani minulla on hiukan sellainen olo että vasen rintani, kainalon imusolmukkeet ja käden hermotus - ja käteni täysi toimivuus siinä sivussa - on uhrattu kenties turhaan ja syöpä olisi ollut lannistettavissa pelkillä sytostaateillakin. Toisaalta näitä tuloksiahan ei olisi edes käytettävissä ilman leikkausta. Ja varma on varmaa - rintasyöpä ei takuulla minulla uusi enää ainakaan vasemmassa rinnassa tai kainalon imusolmukkeissa.

Ehkä jonakin päivänä tutkimusmenetelmät ja hoidot kehittyvät niin että rintasyöpää pystytään hoitamaan vähemmän vammauttavilla menetelmillä. Toivon niin.

tiistai 6. heinäkuuta 2010

Kaksi viikkoa myöhemmin

Nyt kaksi viikkoa leikkauksesta tunnen jo voivani varsin hyvin. Juoksemaan en vielä pysty, en edes hölkkäämään, mutta kävelemään kyllä jo reippaammin hengästymättä. Potkupallon puolikas kainalosta tuntuu melkein kokonaan hävinneen vaikka turvotusta kainalon alla vielä onkin, ja vasen käsikin nousee jo paremmin, vaikka ei vieläkään suoristu kokonaan ilman apua. Kiristystä tuntuu varsinkin olkavarressa, mutta jumpat pystyy kyllä tekemään. Käden tuntohäiriöt ovat ikävä kyllä melko lailla ennallaan elleivät pahentuneet - tuntuu että sormenpäätkin hiukan pistelevät kuin puuduksissa  Haavan alapuolella on edelleen vaihtelevasti turvotusta ja iho rumasti kureella ja rupinen. Saa nähdä mitä siitä torstaina jälkitarkastuksessa sanotaan. Täytyy muistaa myös kysyä arpigeelistä.

Eilen kävin Amoenan myymälässä ostoksilla. Hommasin Fylli-tädille kaksoissiskon - kaikilla naisillapa ei olekaan kahta vasenta rintaa. Lisäksi ostin peräti kahdet proteesiliivit ja uimapuvunkin jo toiveikkaasti valmiiksi, vaikka uimaproteesia minulla ei vielä olekaan - se on siinä määrin tyyris että parempi odottaa varsinaiseen proteesin sovitukseen. Olo on kuitenkin heti huomattavasti mukavampi oikeissa proteesiliiveissä kuin tavallisiin liiveihin hakaneuloilla viritellyn Fyllin kanssa.

Siihen on kuitenkin vielä matkaa, että arpiani kenellekään muulle kuin sairaalan henkilökunnalle alkaisin esitellä.

sunnuntai 4. heinäkuuta 2010

Pyykkipulmia

Eilinen oli mukava päivä, mutta hikinen. Ja siitä seuraakin pieni pulma. Pitäisi saada Fylli-täti pyykkiin, mutta en jouda kököttämään neljän seinän sisällä odottelemassa kuivumista, ja jäljellä oleva rinta on sen verran iso, että eron kyllä huomaa jos en proteesia laita. Mahtaisiko noita pumpuliproteeseja saada Amoenan myymälästä? Olisi kätevää että olisi toinenkin vasen tissi, pyykkipäiviä varten.

Oletteko muuten ottaneet fyllit ulos pumpuliproteesista pesua varten, vai pesseet sellaisenaan? Voiko panna koneeseen, vai pitäisikö pyykätä käsin? Mitään pesuohjetta tuon mukana ei sairaalasta annettu.

lauantai 3. heinäkuuta 2010

Pääasiaa

Kaikkien kuvasta saamieni kommenttien rohkaisemana lähdin sitten tänä iltana baariin kavereita tapaamaan paljain päin, kun mieskin vakuutti ettei häntä haittaa esiintyä (lähes) kaljupäisen vaimon seurassa. Mekon vaihdoin kuitenkin mustiin farkkuihin ja toppiin. Niin kuin Tilukin tuumiskeli, jotenkin kalju ja pitkät helmat eivät vain tuntuneet kuuluvan yhteen. Yhtään kommenttia en hiuksistani tai muustakaan olemuksestani kuullut. No, Helsingissä on totuttu näkemään monenlaista vipeltäjää ja kantapaikassamme käy pääsääntöisesti fiksusti käyttäytyvää väkeä.

Aloin miettiä, miksi kesämekko ja sänkitukka eivät mielessäni mahdu samaan kuvaan.

Hiukset ovat naisen kruunu, sanotaan. Naisen pitkät hiukset on mielletty aikojen myötä sekä siveyden että toisaalta seksuaalisuuden symboliksi. Ei ole niin kovin kauan siitä, kun meilläkin säädyllinen naisihminen peitti päänsä kadulla tai kylillä kulkiessaan. Kun nainen leikkaa pitkät hiuksensa, sekin on symbolinen ele. Jollekin muullekin on ehkä jäänyt mieleen, kuinka Julie Binochen esittämä henkilö Englantilaisen potilaan alussa surusta suunniltaan leikkaa pitkät hiuksensa kuultuaan rakastettunsa kaatuneen. Hiusten leikkaamista on käytetty myös häpeärangaistuksena naisille joiden katsotaan olleen seksuaalisesti löyhätapaisia.

Vaikka nykyisin naisille sallitaan hyvinkin vaihteleva hiustenpituus, hyvin lyhyet hiukset mielletään yhä epänaisellisiksi ja niiden katsotaan helposti kertovan kantajansa miesmäisistä ominaisuuksista tai seksuaalisesta suuntautumisesta. Lyhyet hiukset ovat olleet myös naisten tasa-arvovaatimusten ulkoinen tunnus. Kovin lyhythiuksiseen naiseen  kohdistuukin usein ennakkoluuloja - onko se lesbo vai feministi vai sekä että?

Mekko tai hame puolestaan on perinaisellinen vaatekappale, miehillä niitä ei (länsimaissa) juuri näe (lukuunottamatta skottien kilttiä). Ehkä siksi mekko ei tunnu istuvan kaljuun tai sänkitukkaan. Maskuliiniseksi mielletyn kampauksen ja naisellisen pukeutumisen välillä on ristiriita.

Minä en ole valinnut hiusmalliani, enkä yritä viestittää sillä mitään. Äh, puhun palturia. Kun jätän peruukin, huivin tai myssyn pois päästäni, tietysti viestitän. Kerron että tällainen olen, kemopää, enkä välitä vaikka muut sen näkevät ja tekevät ehkä väärät päätelmät.

Ja seuraavan kerran laitan päälleni mekon.

torstai 1. heinäkuuta 2010

Fysioterapiaa ja vähän muutakin

Julkisiin kulkuvälineisiin ei aina voi luottaa. Vaihdoin Paavalin kirkon kohdalla bussista ratikkaan muistamatta että Hämeentiellä on raitiovaunukiskojen korjaustöitä. Vaunu mateli etanan vauhdilla Sörnäisiin. Olin varannut matkaan reilusti aikaa, mutta kun ratikka sitten vartin tuskaisen taivalluksen jälkeen hyytyi Kurvista seuraavalle pysäkille ja vieruskaveri kääntyi ihmettelemään mihin kuski lähti, tönäisten samalla minua kipeästi leikatulle puolelle (pyysi sentään anteeksi, kun hyppäsin penkilläni), sain tarpeekseni. Hyppäsin ratikasta, kävelin takaisinpäin taksitolpalle ja otin pirssin. Ratikka seisoi pysäkillä edelleen ajaessamme ohitse, ja kyyti vei minut suoraan Naistenklinikan oven eteen hyvissä ajoin ennen fyssarin aikaa.

Siinä odotellessani naistenlehtiä selaillen rintasyöpähoitaja sattui käytävälle, tunnisti minut ja kysäisi kuulumisia. Kerroin että paremmin menee kuin uskalsin odottaa, mutta särkylääkkeitä tarvitsisin lisää. Hoitaja sitten ystävällisesti kävi hoitamassa reseptin uusimisen siinä odotellessani.

Fysioterapeutti joutui aloittamaan auttamalla minulta paidan pois, tyhmästi olin pukenut topin päälle tunikan joka täytyy vetää pään ylitse enkä saanutkaan sitä riisuttua omin avuin. Sitten piti näyttää kuinka vasen käsi nousee - tai siis ei nouse ilman oikean käden apua. Siinä liikeratojani tarkkaillessaan fyssari kysyi, onko minulla huomattu ryhtivirheitä. Kerroin että jalat ovat eripituiset ja toinen olkapää on lapsesta saakka ollut ylempänä kuin toinen. - Onko kukaan sanonut että sinulla on skolioosi? - Selkäranka mutkalla? Ei, eipä ole koskaan huomattu. Mutta kuulemma on, ja sen seurauksena lantionikin on jo mennyt hiukan vinoksi ja painoni jakautuu väärin. Ihmekös sitten että toisinaan on selkäkipuja. 

En ollut kuitenkaan mennyt fysioterapeutille skolioosia hoidattamaan, vaan vasenta kättä. Hieronta ei kestänyt kauan, mutta kylläpä tuntui imakasti, kun fyssari hieroi ensin kyljen ja olkavarren kaikkine yliherkistyneine tuntoaistimuksineen, ja sitten vielä käsivarren ja sen kiristävät suonet. Siinä vaiheessa alkoi hierottavalta jo lipsahdella mietoja voimasanoja ja kivun kyyneleet kihota silmiin. Hyvin silti kuulemma kestin, paremmin kuin moni muu ensikertalainen.  

Sen verran nestettä haavan alle oli kertyneenä, että fyssari kutsui minut leikanneen kirurgin katsomaan olisiko punktiolle aihetta ja esitteli samalla mutkalle mennyttä selkäänikin. Kirurgikin totesi skolioosin ja tuumi, että hyvähän se neste voisi olla poistaa että haava paranee nopeammin. Voisin fyssarilta päästyäni tulla tyhjennykselle. Samalla kun puin päälleni, kysäisin fyssarilta, voisiko selkärangan vian taustalla olla se, kun parikymppisenä kaaduin ja löin oikean polveni niin pahasti, että siinä oli useita vuosia kroonistunut nivelkalvon (muistaakseni) tulehdus, joka alkoi oireilla aina kun jalkaan kohdistui enemmän rasitusta. Tahtoo siis sanoa että onnuin ajoittain vuosikaudet. Fyssari arveli tuon tapaturman saattavan hyvinkin olla selkävaivani takana. 

Sitten odottelemaan punktiota. Kohta hoitaja tulikin kutsumaan sisään. Taas yläkroppa paljaaksi ja istumaan. Jos tukka ei olisi näin lyhyt, se olisi noussut pystyyn kun näin pitkän, onton punktioneulan. Vinguin hädissäni että ei kai minua puuduttamatta tuolla pistetä, mutta kirurgi kehotti katsomaan ulos ikkunasta ja vakuutti leikkausalueen olevan niin turta, etten tunne mitään. Ja paikkansahan se piti. En edes huomannut kun neula meni ihon läpi. Nestettä tuli loppujen lopuksi vain parikymmentä millilitraa, niin vähän että ei kuulemma jatkossakaan tarvitse mennä punktioon jos turvotus ei tämän kummempaa ole. Antibioottireseptiäkin jatkettiin varmuuden vuoksi, vielä toiset kymmenen päivää kuurilla.

Niin paljon yllättävä punktioon päätyminen oli ajatuksiani sekoittanut että kirurgi ehti jo hyvästellä ja lähteä ennen kuin muistin että olihan minulla oikeastaan asiaa omastakin takaa. Olen nimittäin ollut huomaavinani  myös vasemmassa soliskuopassa turvotusta, ja halusin varmistuksen siihen, ettei kyseessä ole sytostaateista toipunut metastaasi. Kerroin huoleni hoitajalle, joka oli vielä paikalla, ja hän haki kirurgin takaisin. Kirurgi tunnusteli molemmat soliskuopat ja sanoi, että imusolmukkeissa ei mitään ylimääräistä tunnu, vaan kyse on siitä, että kun leikkausalue yltää miltei solisluuhun asti, turvotusta on vielä siinä ympäristössäkin. Hyvä niin, sainpahan senkin huolen pois mielestäni.

Fysioterapia helpotti kyllä vasemman käden vaivoja ja lapakin tuntui paljon irtonaisemmalta kotiin palatessa, vaikka sitä puolta ei vielä voitukaan täydellä teholla hieroa, mutta pelkään niiden palaavan varsin nopeasti. Enempiä jumppiakaan en vielä saa tehdä, kun leikkauksesta on niin vähän aikaa. Seuraava käynti sitten ensi viikolla jälkitarkastuksen jälkeen.