Toisiksi viimeinen (?) CEF

Laitoin otsikkoon kysymysmerkin, koska tänään oli nyt tämänhetkisten tietojen mukaan se toisiksi viimeinen CEF. Jos kuitenkin leikkaus jostain syystä lykkääntyy, joudutaan sytoja antamaan lisää että kasvain ja etäpesäkkeet pysyvät kurissa. Odottelen siis leikkausta aika sekavin tuntein - toisaalta toivon että se saadaan tehtyä ajallaan, ettei CEFiä tarvittaisi enää enempää, toisaalta pelkään leikkausta ja etenkin elämää sen jälkeen.

Nyt kun alustava ajankohta on selvillä, leikkaus alkaa tuntua todellisemmalta. Aiemmin se on ollut jossakin kaukaisessa tulevaisuudessa, jota ei ole pystynyt hahmottamaan ja sen takia sitä ei ole juurikaan tarvinnut ajatella. Eilisen lääkärikäynnin jälkeen se on kuitenkin pyörinyt mielessä, ja viime yönä heräsin pitkästä aikaa miettimään syöpää. Aamuyön mietteet eivät yleensäkään ole kovin valoisia, eivätkä nämä tehneet poikkeusta. Järjellä ymmärrän ja hyväksyn, että ison uusimisriskin takia vaihtoehtoja ei ole, eikä fyysinen toipuminen enää leikkauksen jo kokeneiden rohkaisun jälkeen huoleta niin paljon. Tunnepuolen kanssa joudun sen sijaan vielä tekemään töitä.

Mutta se tulevasta nyt ja takaisin tähän päivään. Totta kai heräilen omia aikojani ennen seitsemää niinä aamuina kun saisin nukkua pitkään, mutta sitten kun pitäisi herätä aikaisin saa herätyskello huutaa pitkän aikaa, ei tahdo ottaa älli päälle millään. Olin vähän myöhässä Meilahdessa, en ottanut matka-aikaa arvioidessani lukuun sitä että liikennettä on kahdeksan jälkeen enemmän, kun eilen matka sujui niin sutjakkaasti. Onneksi myöhästymiseni ei kuitenkaan viivyttänyt kenenkään muun hoitoa.

Tällä kertaa otin aluksi yhden Emend-kapselin, lääkärini lupaaman uuden pahoinvointilääkkeen. Kertoilin hoitajalleni kipeistä ja kiristävistä suonistani ja kysyin pitäisikö tippa laittaa oikeaan käteen, mutta hoitajani päätti että kokeillaan kuitenkin vasenta ja löysikin ylempää käsivarresta sopivan suonen, johon salpaajat menivät ilman sen kummempia tuntemuksia kuin unetusta tiputuksen loppupuolella. Olen nyt ollut sillä tavoin onnekas, että minulla on säilynyt sama hoitaja. On mukavaa kun hän muistaa jo millainen tapaus minä olen, sellaisenkin pienen yksityiskohdan kuin että haluan mieluummin sideharson kuin teipin kanyylin poiston jälkeen pitämään tuppoa paikallaan.

Hoidon jälkeen haukkasin välipalan nelososastolla ennen kotimatkaa - siellä on jääkaappi, jossa on potilaille voileipiä, mehua ja jugurttia - ja juttelin samalla parin muun potilaan kanssa. Jossain tavallisessa kahvilassa nämä syöpäjutut voisivat olla muille asiakkaille aika hiuksianostattavia kertomuksia. Tuolla ei ole sitä vaaraa. Pohdiskelimme mm. matkavakuutuksia. Tajusin minäkin että ennen Pariisin reissua on syytä tarkistaa mitä matkavakuutukseni kattaa ja korvaa.

Kotiin tultuani Tintin piipahti tuomassa syötävää ja hakemassa ostamani langat omaa tilaustyönä tehtyä sytomyssyäni varten. Onpa onnekasta kun ympärillä on monia käsityötaitoisia ystäviä, jotka lisäksi ihan itse tarjoutuvat tekemään minulle hattuja, myssyjä ja huiveja. Vieraani kanssa jaksoin vielä seurustella, mutta Tintin lähdettyä väsymys kasvoi iltapäivän mittaan sellaisiin mittasuhteisiin että piti keskeyttää tämän kirjoittaminen ja mennä välillä nukkumaan. Olisiko tuon uuden pahoinvointilääkkeen vaikutuksia? Mutta vointi on pysynyt parempana. Jos saan valita nukunko vai voin pahoin, valitsen mieluummin nukkumisen. 

Asiasta toiseen, eilen illalla sain taas yhden muistutuksen siitä että ystävät välittävät. Muistatte ehkä haltijan, jonka sain sairauteni alkutaipaleella? Nyt samat ihanat naiset olivat koonneet minulle valtavan, iloisenvärisen torkkupeiton ommelluista ja virkatuista tilkuista. Peiton kokoamiseen oli osallistunut koko joukko ihmisiä, ja nekin, joilla eivät puikot tai koukut pysy käsissä, olivat hengessä mukana lahjaa antamassa. Peitto on niin iso, että siitä riittää vaikka koko perheelle yhtä aikaa. Nelivuotiaskin tykästyi siihen kovasti ja eilinen iltasatu luettiin uuden torkkupeiton alla. Peiton alla oli hyvä ottaa päiväunet ja nyt peitto lämmittää tässä sohvalla kirjoitellessani niin kehoa kuin mieltäkin. Kiitos, ihanaiset!