keskiviikko 30. kesäkuuta 2010

Uusi konsti ja uusi tukka

Fysioterapeutille pääsyä odotellessa keksin eilen illalla tunkea tyynyn vasempaan kainalooni. Siihen kun nojaan, saan vasemman hartian rentoutettua. Tyyny oli sitten petikaverinakin, sekä kyljellään että selällään nukkuessa.Siitä huolimatta on hartia taas kuin tulessa ja lisäksi näyttäisi olevan turvotustakin. Ei tule fyssarikäynti yhtään liian aikaisin.

Haavan alapuolella olevaa kuivaa ihoaluetta olen nyt muutaman päivän rasvaillut kärsimyshedelmää (passion-hedelmä) sisältävällä vartalovoilla. Se tuntuukin auttaneen ihoa, ja kärsimyshedelmä tuntuu minusta osuvalta tässä tilanteessa. Samoin korvat valpastuivat tässä ilta-pari takaperin, kun telkkarimainoksessa naisääni sanoi: "Nyt rinta sileäksi!" Osoittautui kuitenkin, että telkkarissa ei mainostettu rinnanpoistoa naisille, vaan rintakarvojen poistovempelettä miehille. Minulla on sairas huumorintaju sairaassa ruumiissa.

Olen dokumentoinut itseäni tämän sairauden kuluessa pokkarikameralla. Useimmat viime aikojen kuvista eivät ole sellaisia että niitä voisi laittaa blogiin, joka ei oman lupaukseni mukaan sisällä K-18 -materiaalia (tosin ehkä ne kuvat ovat pikemminkin kauhua tai väkivaltaa mikä pudottaisi ikärajaksi K-15), mutta useilla yrityksillä sain tänään uudesta tukastani yhden sellaisen kuvan, jonka kehtaan laittaa näytillekin.

Kokemusten jakamisesta

Rintasyövän myötä olen tutustunut, joko virtuaalisesti tai elävässä elämässä, joukkoon upeita, rohkeita, sisukkaita ja viisaita naisia, joita tuskin olisin koskaan muuten tavannut. Tänään kävin kahvilla yhden kohtalotoverin kanssa, jonka tapasin alunperin punktiojonossa. Puhe käsitteli tietysti pääasiassa tätä yhdistävää tekijää. Vaikka yleisesti ottaen en usko johdatukseen, tällä kertaa minustakin tuntui että tuo alkujaan sattumatapaaminen oli merkityksellinen, niin samansuuntaisia ajatuksia meillä oli tämän sairauden tiimoilta ollut.

Alkujaan aloitin tämän blogin, koska halusin jakaa tietoa ja kokemuksiani siinä toivossa, että ne voisivat auttaa jotakuta toista samaan tilanteeseen joutunutta. Koska kerroin sairaudestani avoimesti, puhelimeni alkoi kohta piipata jatkuvia vointitiedusteluja, ja blogi tuntui myös helpolta tavalta tiedottaa ystäville ja kavereille missä mennään. Vertaistukea en sen sijaan osannut odottaa, enkä sitä, kuinka tärkeäksi henkireiäksi tämä blogi minulle muodostuisi. Sytostaattipotilas ei aina jaksa lähteä ihmisten ilmoille muita tapaamaan, mutta omien ajatusten noidankehää helpottaa päästä purkamaan ne ja saada muilta vastakaikua, tietää ettei ole yksin tämän sairauden kanssa.  

Olen kiittänyt täällä aiemmin monia ystäviäni. Tällä kertaa haluan erityisesti kiittää teitä vertaistukijani ja virtuaaliystäväni. Kokemusten jakaminen kanssanne, joko blogien kautta tai kahvikupin yli, on tehnyt tämän sairauden helpommaksi kantaa ja merkitsee enemmän kuin osaan sanoiksi pukea. Kiitos että rohkaisette, tsemppaatte, kerrotte kokemuksenne ja keskustelette. Kiitos että olette.

tiistai 29. kesäkuuta 2010

Kärpänen

Huomasin kärpäsen sisällä jo eilen. Tiesin mitä aamulla tulisi tapahtumaan.

Puoli viideltä heräsin siihen että joku kävelee nenälläni. Vaistomaisesti huitaisin vasemmalla kädelläni ja kärpänen lensi kauemmas, kaartaakseen kohta takaisin. Hätistin sen pois ainakin puolen tusinaa kertaa, vieressä nukkuva mies sai olla rauhassa. Haavan haju varmaan houkutteli sitä juuri minun kimppuuni. Kärpäsen näkökulmasta olen herkullinen melkein-raato, johon laskea munia. Lopulta kiskoin peiton nenääni asti ja nukahdin uudestaan kärpäsestä huolimatta, mutta liekö johtunut tuosta varhaisaamun herätyksestä että koko päivä lähti käyntiin väärällä jalalla, itkuisena ja ärtyneenä. Mikään ei tänään tuota mielihyvää tai iloa. Kaunis sääkin palvelee vain muistutuksena siitä, mitä kaikkea en nyt pysty tekemään.

Eilen tulleessa Rintasyöpäyhdistyksen Rinnakkain-lehdessä oli juttu kainaloevakuuatiosta. Siinä kerrotaan, että tyypillisiä kainaloevakuaation jälkihaittoja ovat kainalon seudun ja olkavarren yläosan ihotuntohäiriöt, joiden syynä on kainalon tuntohermojen katkeaminen leikkauksessa. Sinänsä hyvän ja asiallisen mutta leikkauksen jo kokeneelle perin vähän uutta sisältävän jutun laatinut lääkäri kuvailee: "...jos kainalossa on metastaaseja, voidaan nämä hermot joutua uhraamaan hyvässä tarkoituksessa." Minun hermoni ovat selvästi saaneet uhrautua hyvän asian puolesta. Olkavarsi paikoin pistelee kuin puuduksissa, paikoin on niin tuntoherkkä että kevytkin kosketus on kuin lyötäisiin kuuma naula ihoon. Pistelevää puutumisen tunnetta on myös vasemmassa kyynärpäässä. Kainalon alapuolella on turta alue, jossa tuntuu olevan puolikas jalkapallo, vaikka peili kertoo ettei siellä mitään sellaista ole. Tunnoton alue jatkuu selän puolelle. Näiden tuntemusten ja turvotuksen seurauksena vasen hartia on kivuliaassa jumissa vaikka olen tehnyt jumpat ohjeiden mukaan. Toivottavasti ylihuomisen fysioterapeuttikäynnistä on apua.

Sain sairaalasta särkylääkkeeksi 60 kpl reseptin 500 mg Panadolia ja ohjeen ottaa yksi tabletti kolme kertaa päivässä. Olen tähän mennessä ottanut joka kerta kaksi tablettia. Tänään kokeilin aamulla puolittaa annoksen, mutta seurauksena oli niin paljon kivuliaita tuntemuksia leikkausalueella, että piti palata siihen yhteen milligrammaan. Lääkkeetkin loppuvat kohta, olisinpa älynnyt eilen osastolla käydessäni pyytää lisää. No, jospa saan reseptin uusitettua samalla fyssarikäynnillä.

Tiedän, leikkauksesta on vain viikko. Vointi tulee tästä paremmaksi kun aikaa kuluu. Olen vain liian kärsimätön, haluaisin voida paremmin nyt heti. Huono potilas.


Kärpänen on täällä yhä.

maanantai 28. kesäkuuta 2010

"Punktiossa"

Aamulla turvotus oli lähes kokonaan hävinnyt, sulanut pois yön aikana. No, sehän ei minua lannistanut. Kun kerran oli punktion takia herätty puoli seitsemältä, niin sinne myös mentiin, vaikka arvelinkin että toimenpidettä minulle ei ehkä tehdä. Ajattelin että jos ei muuta, saavat ainakin haavateipit poistaa ja tarkistaa tilanteen.

Odotusaika osastolla oli lyhyt, ehdin juuri aloittaa uuden sytomyssyn virkkaamisen, kun minut jo tultiinkin kutsumaan sisään. Selitin tilanteen, no, otetaanpa paita pois ja katsotaan. Juu, ei tälle ole tarvetta tehdä mitään mutta otetaan nyt ne teipit pois. Älä rouva hyvä jännitä noin paljon, ei se satu. Kas noin (ei tosiaankaan tuntunut missään). Ja taas ihailtiin siistiä haavaa ja hyvää paranemista. Hiukan haava veresti, joten sain siihen lapun päälle ja kehotuksen ottaa sen kotona pois ja ilmakylvetellä haava-aluetta. Haavan alla on myös kiristävää ja kuivan näköistä ihoa, jota sain kehotuksen rasvata.

Naistenklinikalta tullessa poimimme maakunnasta tulleen ystävän kyytiin. Mies toi meidät kotiin ja lähti töihinsä. Onneksi ollaan vanhoja ystäviä ja nähty kaikenlaista, mutta en minä nyt sentään ihan yläosattomissa alkanut esiintyä. Siispä liivit pois ja väljä T-paita päälle. Päivä vierähti mukavasti jutellessa, eivätkä puheenaiheet päässeet loppumaan, huumoria unohtamatta. Siinä sivussa käytiin kaupassa, tyhjennettiin tiskikone, syötiin lounasta, käytiin kävelyllä ja juotiin kahvit. Kaupassa ja kävelyllä käymistä varten puin kuitenkin Fylli-tädin ja liivit, sekä ulkonäkö- että mukavuussyistä. Hiukan haava tihkui ja kävelyn jälkeen Fylli piti käyttää pikaisella pesulla, mutta se kuivahti nopeasti parvekkeella lämpimässä auringonpaisteessa. Turvotus tuntuu tänään pysyneen paremmin kurissa, auttaisikohan se liivittömyys nesteitä virtaamaan?  

Nyt on ystävä viety jo junalle ja matkalla takaisin kotiinsa. Loppuviikolle pitäisi vielä keksiä puuhaa. Torstaina on fysioterapeutin aika, mutta muuten kalenterissa näyttää vielä tyhjältä. Kauniita ilmoja on luvassa, joten neljän seinän sisällä on tylsää nyhjätä. Ehdotuksia vastaanotetaan! 

sunnuntai 27. kesäkuuta 2010

Suvisunnuntai

Kävimme tänään palstalla. Mies uhkasi lähtiessämme ettei anna minun tehdä mitään, mutta ihan hyvinhän sitä kitkee yhdelläkin kädellä. Varovainen yritin olla, mutta poltin silti vasemman käsivarteni nokkoseen ja sain siihen pienen pintanaarmun vadelmanvarsista. Sitten kun kyllästyin kitkemiseen aloin käveleksiä ympäriinsä. Olen ollut huomaavinani että tuollainen kevyt liikunta auttaa pistämään nesteitä liikkeelle ja helpottaa turvotusta.

Olen nukkunut paljon paremmin saatuani dreenin pois, mutta aamuisin olen todella kipeä ja jäykkä ennen kuin saan venyteltyä. Vasen käsi ei nouse olkapäätä korkeammalle muuten kuin oikealla auttamalla, eikä vieläkään suoristu ihan kokonaan. Tänä aamuna turvotusta kainalon seudulla oli vain vähän, mutta se on päivän mittaan liikunnasta huolimatta lisääntynyt ja nyt tuota nestettä on mielestäni kertynyt kainalon tietämille niin paljon että sille täytyy varmaankin jotakin tehdä. Myös haavan ympärillä on kiristävää tunnetta. Huomenna edessä on siis aikainen herätys ja reissu Meilahteen. Olkavarsikin aiheuttaa murheita. Vaikka olen sitä ahkerasti hieronut lääkärin ohjeiden mukaan, tuntuu turvotus pyrkivän leviämään kyynärpään alapuolelle. Toinen hyvä syy mennä huomenna näyttäytymään osastolle.  

Punkteeraus kammottaa jo etukäteen, mutta toivottavasti olo sillä helpottuu. Onneksi vanha ystäväni tulee huomenna käymään ja viihdyttämään minua koko loppupäiväksi, on jotakin mukavaakin odotettavissa huomiselta.

lauantai 26. kesäkuuta 2010

Toinen syöpäkvartaali

Juhannus havahdutti huomaamaan että puoli vuotta on tullut täyteen elämää syövän kanssa, joulun allahan se löytyi, vaikka virallinen diagnoosi tulikin vasta tammikuussa. Kuusi kuukautta ei aikuisen elämässä ole yleensä kovin pitkä aika, mutta tänä vuonna se tuntuu kestäneen tavallista pidempään. Ehkä vuosia.

Ensimmäiset kolme kuukautta olivat täynnä monenlaisia käänteitä. Tämä kvartaali on ollut jo tasaisempi, käyrät eivät sahaa enää toivon ja epätoivon välillä niin rajusti, vaan kokonaisuus on nousujohteinen, vaikka notkahduksiakin väliin mahtuu.

Toinen kvartaali alkoi toiveikkaissa merkeissä, sytostaatti oli vaihdettu ja alkanut purra. Sama hyvä kehitys jatkui hoitojen loppuun toukokuun puolivälissä. Imusolmukemetastaasit hävisivät kokonaan yhtä lukuunottamatta ja primäärikasvainkin pieneni merkittävästi. Toukokuun lopun tomografiakuvat vahvistivat todeksi sen, että sytostaatteja ei enää tarvittu enempää vaan voitiin siirtyä seuraavaan vaiheeseen eli leikkaukseen.

Toipuminen solunsalpaajista otti oman aikansa, kroppa oli kahden taxoteren ja neljän CEFin jäljiltä aika väsyksissä. Huonojen veriarvojen takia leikkausta piti kerran lykätä ja se tietysti kiristi hermoja. Onneksi oli myös mukavaa tekemistä, mökkikäyntejä ja Pariisinmatka, jotka auttoivat viemään ajatukset pois tulevasta leikkauksesta.

Leikkaus osui sitten aivan tämän kvartaalin lopulle. Se sujui teknisesti ottaen hyvin, ja ainakin fyysinen toipuminen tuntuu lähteneen hyvään käyntiin. Ihmeellisen sitkeä tämä kroppani on, tunnen ihan uudenlaista kunnioitusta sen kestokykyä kohtaan ja haluan jatkossa huolehtia siitä aiempaa paremmin.

Henkisen toipumisen osalta jää vielä nähtäväksi kauanko se ottaa. Vaikka mieliala on enimmäkseen ollut ihan hyvä (leikkauksen jälkeen parempi kuin uskalsin odottaa), välillä myös itkettää, toisinaan ilman mitään syytä. Lisäksi tuntuu että aivoni ovat jääneet tässä myllytyksessä hiukan jälkeen tapahtumista ja niillä on vielä tekemistä kuroa välimatka umpeen. Vaikka syöpätaivalta on takana nyt sen puolen vuotta, minulla on välillä vieläkin vaikeuksia käsittää että tämä on nyt minun elämäni. Hetkittäin tulee yhä sellainen tunne kuin paha uni ja todellisuus olisivat vaihtaneet paikkoja.

Seuraavan kvartaalin ensimmäinen asia on jatkaa leikkauksesta toipumista. Jälkitarkastukseen on varattu aika 8.7. ja sädehoidon suunnitteluun seuraavalle päivälle. Jännityksen aiheena on nyt, ovatko imusolmukemetarit pysyneet nitistettyinä, pääsenkö jatkamaan suoraan sädehoitoihin kulkematta lähtöruudun kautta. Alkavassa kvartaalissa häämöttää myös hoitojen, ja niiden myötä sairasloman päättyminen. Tämänhetkinen sairasloma ei kanna edes seuraavan kvartaalin loppuun, vaan päättyy näillä tiedoin elo-syyskuun vaihteeseen. Siis enää kaksi kuukautta?!

Saira(u)sloma on muuten ihan hullu sana (niin kuin äitiyslomakin). Lomaa on se kun voi lähteä reissuun jos huvittaa ja nukkua aamulla pitkään, tehdä mitä tahtoo tai olla tekemättä yhtään mitään. Sairaslomalla olen ollut joko liian huonossa kunnossa tehdäkseni yhtään mitään, tai sitten, kunnon ollessa parempi, kiiruhtanut kuumeisesti hoitamassa kaikkea mahdollista kodin siivouksesta byrokratiaan ja satunnaisiin työasioihin. Ja tietysti vähän väliä on pitänyt juosta verikokeissa tai muissa kontrolleissa. Solunsalpaajahoitojen aikana hoitorytmi saneli kaikki suunnitelmat, ja tämä leikkauksesta toipuminenkin sitoo minut edelleen Helsinkiin, koska muutaman päivän välein täytyy käydä fysioterapeutilla, punkteerattavana, jälkitarkastettavana ja suunniteltavana. Puhumattakaan sädehoidosta, jossa käydään viisi kertaa viikossa, joka arkipäivä. Voisikohan sairaslomalle keksiä paremman ilmauksen? Miten olisi 'päätoimisesti sairas'?

perjantai 25. kesäkuuta 2010

Dreenin poisto

Dreenausaikani jäikin sitten näin lyhyeksi. Tänään lähdin näyttämään dreeniä sairaalaan, ja sieltä poistuin ilman dreeniä. Nestettä erittyi vielä viimeisen vuorokauden aikana n. 70 ml, mutta paikalla ollut lääkäri oli sitä mieltä että maanantaihin asti ei enää pidä dreenin kanssa odottaa. Lisäksi hän huomautti vasemman olkavarteni alkaneen jo turvota ja kehotti hakeutumaan heti ensi viikolla fysioterapeutille ennen kuin turvotus karkaa käsistä. Ensiavuksi sain lääkäriltä ohjeet hieroa olkavartta kainaloon päin menevillä liikkeillä että nesteet lähtevät liikkeelle, ja se tuntuukin nyt auttaneen, olkavarsi on paljon vähemmän kipeä ja pistelevä puutumisen tunnekin on vähentynyt. Hyvä siis oli että menin sairaalaan. Mutta jännä juttu, kun sairaalassa ollessani minulle sanottiin ettei lymfaturvotusta ilmesty ennen kuin aikaisintaan joskus pari viikkoa leikkauksesta. No, yksilöitähän tässä ollaan.

Juhannusruusut ovat mökillä epäilemättä nyt täydessä kukkaloistossaan, ja nuppujen määrästä päätellen niitä kukkia on paljon. Hyvää ja rentouttavaa keskikesän juhlaa itse kullekin säätyyn katsomatta!

torstai 24. kesäkuuta 2010

Liivimalleista

Olen selaillut proteesiliiviesitteitä. Ihan nättejä liivejä, löysin valikoimista useammatkin joita voisin ajatella käyttäväni. Kivoja uimapukuja myös, löytyisi jopa bikineitä jos sellaiset haluaisi. Hinnatkaan eivät säikäytä, en ole ennenkään pystynyt ostamaan edullisia liivimerkkejä koska olen ollut niihin väärin muotoiltu. Pidän kauniista alusvaatteista, ja on ilahduttavaa että niistä ei tarvitse tykkänään luopua, koska proteesiliiveissäkin on nykyaikana tarjolla muutakin kuin tukevilla olkaimilla varustettuja 'mummoliivejä' jollaiset muistan yksirintaisella isotädilläni olleen.

Mutta tiedättekö mikä ärsyttää? Kaikilla noilla mainosten solakoilla, pitkäsäärisillä ja kurvikkailla naisilla näytästää olevan molemmat rinnat tallella. Onko yksirintaisia malleja mahdotonta saada, vai onko vain niin, että yksirintainen nainen ei malliksi kelpaa - ei edes proteesiliivimalliksi?

Aikamme naisihanne on nuori, kaunis ja terve (mitä nyt ehkä hieman anorektinen). Kun tällainen ihannenainen marssii vastaan jopa proteesiliivien mainoksessa, ei se ainakaan helpota sopeutumista omaan muuttuneeseen ulkomuotoon. Auttamatta mielessä kiertelee, vieläkö joku - edes oma mieheni - voi tämän jälkeen pitää minua puoleensavetävänä. Ja se vielä isompi kysymys, pystynkö itse tuntemaan itseäni niin viehättäväksi, että antaisin edes tilaisuutta?

Riesat ja vaivat

Mummo ja nelivuotias on käyty viemässä junalle ja muu pääkaupunkiseutu matelee parhaillaan autojonoissa kohti kesämökkejä. Olemme miehen kanssa kahdestaan kotona. Juhannusta ei meillä tänä vuonna sen kummemmin vietetä, en ole oikein juhlatuulella ja muutenkin saan tässä vaiheessa tyytyä lääkecocktailiin.

Autoajelulla tuli todettua että Fylli-täti käyttäytyi turvavöissä erittäin huonosti. Jouduin palauttelemaan sitä paikalleen liikennevaloissa. Nyt Fylli on pistetty kuriin parilla hakaneulalla, toivottavasti ne hoitavat asiansa eivätkä aukea pistelemään minua. Maksusitoumus varsinaisen proteesin hankintaan tuli tämän päivän postissa, mutta joudun vielä joitakin viikkoja odottelemaan ennen kuin pääsen kauppaan.

Dreenin sisäänmenoaukon ympärillä oleva kalvo aiheuttaa nyt lähes sietämätöntä kutinaa - noinkohan sen liima ärsyttää ihoani? Lisäksi dreeniaukon tietämillä tuntuu mielestäni aristusta. Taidan mennä huomenna näyttämään tilannetta osastolle, tyhmää olisi jäädä odottelemaan viikonlopun yli jos siellä jonkin tulehduksenkaltainen muhii antibioottikuurista huolimatta. Mielestäni dreeni myös haisee, eikä sen pumppausmekanismi enää toimi kunnolla.

Aika käy pitkäksi, taas. Sitä kuluttaakseni olen värkännyt sytomyssyjä. Yllättävää kyllä minusta löytyikin piilevä virkkaaja, joka on kaikki nämä vuodet kai vain odottanut esiinpääsyään. Valmiiden myssyjen saldo on nyt neljä, plus pojalle puolivahingossa tehty baskerintapainen.

Tuli muuten huomattua että jokin muukin kasvaa taas kuin tukka, nimittäin säärikarvat. Niistä nyt ei olisi ollut niin väliksi. 

keskiviikko 23. kesäkuuta 2010

Dreenausta uuden kropan kanssa

Tänään olen tottelevaisesti alkanut noudattaa toipumisohjelmaa. Suoritin määrätyt jumppaliikkeet säädetyt viisi kertaa aamulla ja illalla, ei enempää eikä vähempää. Tein äitini ja nelivuotiaan kanssa kävelyn lähikauppaan ja takaisin. Tunnustan kyllä, että nostin kauppakassia mitään ajattelematta vasemmalla kädellä, mutta paino jäi kaiketi juuri ja juuri ylärajaksi määritellyn kolmen kilon alle - kassissa oli kahden kilon perunasäkki, puoli kiloa tomaatteja ja paketti hapankorppuja.

Nestettä dreeniin on tänään erittynyt jo hiukan vähemmän kuin eilen huolimatta siitä, että olen ollut enemmän liikkeellä. Uusi riesa on se että ihoa kutittaa dreeniaukon ympäriltä, ehkä aukon päällä olevan suojakelmun liima ärsyttää sitä. Raapiakaan ei oikein voi. Lisäksi olen vähän väliä unohtaa ottaa dreenikassin mukaan jalkojeni juuresta kun nousen istumasta mikä johtaa ikäviin nykäisyihin. Rintakehä ja kainalo ovat kuitenkin siedettävän kivuttomat, hiukan turran tuntuiset. Yllättävää kyllä kaikkein kipein on vasemman olkavarren alapuoli, jota ei tietääkseni ole edes leikattu. Siinä on myös outoja tunnottomia kohtia kyynärpäähän saakka, enkä saa käsivartta ojennettua aivan suoraksi ylös niin kuin jumpassa pitäisi. Samanlaisia tunnottomia kohtia on myös hartian alueella. Toisaalta dreenin varominen on saanut vasemman hartiani jo pahemman kerran jumiin kun tiedostamattani nostan sitä kohti korvaa ellen oikein keskity pitämään sitä rentona.

Poistin Fylli-tädistä hieman fyllejä, jonka jälkeen se on istunut paremmin littanaa rintakehääni vasten ja pysynyt melko kiltisti liivien sisällä. Lukuunottamatta sitä, että minulla ei ole hiuksia paitsi erittäin lyhyttä tummaa sänkeä, jonka julkisilla paikoilla piilotan huivin alle, ja että kulmakarvani ja ripseni ovat edelleen harvahkot ja näin ollen melko näkymättömät ilman meikkiä, uskon Fylli-tädillä vahvistettuna käyväni päällisin puolin melkein normaalista ihmisestä, pois lukien vyötäröllä roikkuva dreenikassi, jonka yritin kauppareissulla peitellä pitkän neuletakin helman alle. Yleisvaikutelmana uskoisin näyttäväni siis vain hiukan avaruusoliolta joka piilottelee vaatteissaan puhesyntetisaattoria kommunikoidakseen maan asukkaiden kanssa.

Pukemisesta ja suihkussa käymisestäkin suoriudun ilman apua, mikä on hyvä, sillä en oikein tiedä olenko vielä valmis esiintymään uudelleenmuotoillussa kropassani kenenkään muun silmien edessä - kokovartalopeiliin en ole vielä itsekään katsonut.

tiistai 22. kesäkuuta 2010

Kotiinpaluu

Poistuminen osastolta kävi sen suuremmitta seremonioitta, vaihdoin siviilivaatteisiin ja kävin ilmoittamassa kansliaan että nyt lähden. Mies tuli minua hakemaan ja otimme taksin kotiin - automme on edelleen huollossa.

Poika halusi heti nähdä mistä minua oli leikattu, vähän vakavaksi se veti nelivuotiaan naaman. Äitiä piti halata moneen kertaan, ja hiukan piti muistutella, että halia saa vain oikealta puolelta eikä tavanomainen teuhaaminen nyt onnistu.

Kotiutumiseni kunniaksi apeksetkin pyörähtivät illalla käymään. Mies ja appiukko lähtivätkin sitten apteekkiin lääkkeitäni hakemaan ja joutuivat käymään ihan päivystävän kautta Fragminit (verenohennuslääkkeet) ostamassa. Tintinkin pyörähti yllätyskäynnille ja toi kauniin kukkakimpun ja lahjan ystäviltä - siivousfirman lahjakortin. Kiitos ystävät rakkaat!  

Vieraiden lähdettyä pääsin vihdoin pesulle. Suihkussa oli tilaisuus tarkastella leikkauksen jälkiä kaikessa karuudessaan. Kumma juttu miten rinnan puuttuminen saa mahan näyttämään kaksi kertaa isommalta. On se kyllä tainnut tässä sairastaessa päästä kasvamaankin, kun liikunta on jäänyt vähiin. Kiristävät vaatteetkin ovat sen suuntaista jo vihjailleet, mutta nyt lujittui päätökseni kuntokuurista jahka toipuminen on kyllin pitkällä sen salliakseen.

Kotiin?

Tämän päivän mittaan hoitaja on käynyt useamman kerran. On opeteltu dreenin tyhjennys ja sain vihkosen, johon määrät pitää merkitä. Jos hyvin käy, perjantaina saan tulla poistattamaan dreenin. Ensiproteesikin soviteltiin, eihän tuo nyt kovin hyvin istu ja muotokin on aika kaukana jäljellä olevasta rinnastani, jolle raskaus, imetys ja maan vetovoima ovat tehneet tekosiaan, mutta kyllä se vaatteiden alla menettelee. Nimesin ensiproteesin Fylli-tädiksi.

Fysioterapeutti kävi antamassa jumppaohjeet, joita sopii huomisesta alkaen noudattaa ja oli buukannut minulle ajan tarkastuskäynnille jälkitarkastuksen yhteyteen 8.7. Sangen sympaattinen kirurgi kävi juttelemassa vielä uudemman kerran. Kyseli onko minulla järjestettynä psyykkistä tukea. Kerroin että syöpiksen psykiatrilla olen käynyt juttelemassa ja minulla on sinne myös psykiatrisen sairaanhoitajan numero, jos tulee akuuttia avuntarvetta. Reseptejä olen saanut tukun mukaani, antibiootin ja särkylääkkeiden lisäksi täytyy pistää sitä verenohennuslääkettä vielä kymmenen päivän ajan.

Alkujaan oli suunnitelmana, että olisin sairaalassa kaksi yötä, mutta tässä päivän mittaan olen kallistunut siihen suuntaan, että lähtisinkin kotiin jo tänään. Aika käy pitkäksi eikä tässä taida mitään erityistä ohjelmaa enää olla odotettavissa. Viimeinen niitti oli se että sain huonetoverin. En muutenkaan osaa oikein nukkua täällä sairaalassa, ja kun huoneessa on joku toinen, se käy vielä hankalammaksi. Lisäksi en tosiaankaan ole tällä hetkellä ihan sosiaalisimmillani. Kotona meillä on äitini auttelemassa, ja sitä paljon puhuttua liikuntaakin siellä tulee ehkä helpommin harjoitettua kun voi lähteä vaikka ulos pienelle kävelylle.

Frankensteinin morsian

- Äiti miksi sinulta pitää leikata tisu irti? kysyi nelivuotias tullessamme lauantaina mökkisaunasta.
Ahaa, mummon kanssa on juteltu, päättelin helpottuneena siitä että kertominen oli hoidettu. Selitin pojalle, että tisu pitää leikata koska siinä oli niin paljon niitä pahoja syöpäsoluja, jotka tekivät äidin sairaaksi.
- Mutta ne ei kuitenkaan ole niitä mustasoluja, poika sanoi. - Ja se on hyvä koska ne on tosi tosi pahoja. Ne on pahissoluja!

Eilen illansuussa soittelin kotiin ja juttelin nelivuotiaan kanssa puhelimessa.
- Äiti onko sinulta nyt se tisu leikattu? poika kysyi.
- On.
- Hihihii!
En voinut kuin naurahtaa itsekin. Ihastuttavan mutkatonta tuo pienten lasten suhtautuminen. On hassua kun äidillä ei ole toista tisua.

Täällä keskustellaan nyt siitä, lähdenkö kotiin tänään vai vasta huomenna. Dreeniin ei ole tullut paljoa nestettä, mutta sitä voi kuulemma tulla enemmän kun lähden liikkeelle. Kirurgi kävi moikkaamassa heti aamusta ja suositteli kävelyjä osaston käytävällä. Siellä on kuitenkin tähän aikaan päivästä niin paljon väkeä etten oikein rohkene lähteä tallustelemaan ympäriinsä kauppakassini (eli valkoisessa muovipussissa olevan dreenipussukan) kanssa, iho edelleen keltaisena leikkauksessa käytetystä pesuaineesta. Minä kun kemokaljuineni olen vielä tavallista leikkauspotilasta rajumpi näky. Säikähtävät vielä ensi käynnilleen tulleet että hiuksetkin ajellaan leikkauksessa.

Labrahoitaja kävi ottamassa verikokeita juuri kun olin puolivälissä aamukahviani. Suonet eivät olleet oikein yhteistyöhaluisia ja verikokeissa meni vähän aikaa. Tuumiskelin hoitajalle että kylmä kahvi kuulemma kaunistaa, mutta melkoiset määrät sitä pitäisi nyt nauttia että tilanne tästä korjaantuisi. Eilen iltapalan tuonut perushoitaja sanoi minun olevan tutun näköinen ja kysyi olenko ollut täällä ennen. Tai kenties muistutan jotain julkkista? Frankensteinin morsianta kenties?


maanantai 21. kesäkuuta 2010

Leikkauksessa

Aamu valkeni sateisena. Säätila sopikin hyvin mielialaani, mieli oli melkein on kuin olisin ollut hirteen menossa. Ystävä - sama joka käytti meitä mökillä - tarjosi kyydin Naistenklinikalle ja jutteli niitä näitä, itse en kovin puheliaalla tuulella ollut. Saavuin paria minuuttia yli seitsemän osastolle R31. Kun hoitaja toivotti pirtsakkaasti hyvää huomenta, totesin etten ihan rehellisesti voi kovin hyvänä tätä huomenta pitää - jos elämäni parhaita hetkiä pitäisi listata niin rinnanpoistoleikkaus ei sille listalle pääse. 

Minulle näytettiin huoneeni ja tuotiin sairaalavaatteet: tukisukat, vaaleanpunaiset pyjamanhousut, leikkauspaita ja aamutakki. Paidan puin tietysti aluksi väärin päin, mistäs minä olisin tajunnut että avoin puoli jätetään selkään vaikka etupuolelta on tarkoitus leikellä. Sain tunnistusrannekkeen ja esilääkitykseksi tuotiin yksi diapam ja gramma panadolia. Labrahoitaja kävi ottamassa verikokeet. Kirurgikin kävi tervehtimässä ja luonnosteli vihreällä tussilla rintakehääni alustavia leikkausviivoja. Ja eipä aikaakaan niin lähdettiin kohti leikkaussalia. Sairaanhoitaja otti sängyn, itse sain kävellä. Hiukan kevytpäinen olo diapamista oli tullut, mutta ei sen kummempaa.

Leikkaussalissa minulle esittäytyi joukko sairaanhoitajia, kenenkään nimeä en enää muista. Lantiolle vedettiin tuubitoppi, ja sitten piti kavuta leikkauspyödälle. Se oli niin korkea että jouduin käsillä punnertamaan itseni sille istumaan, tällainen vähän päälle puolitoistametrinen hukkapätkä kun olen. Kapealle pöydälle pitkälleen ja kädet sivuille erillisiin telineisiin. Asento oli kuin ristiinnaulitulla. Erilaisia antureita kiinniteltiin selkään ja otsaan ja sormenpäihin pantiin vähän pyykkipoikaa muistuttavat mittarit, happisaturaatiota ne ymmärtääkseni mittasivat? Anestesiahoitaja sai aikansa hakea suonta kämmenselästä, mutta kanyyli meni lopulta paikalleen kertayrittämällä. Ensin tuli puudutusainetta, joka kirveli hiukan, ja sen jälkeen nukutusainetta. Siihen loppuikin filmi.

Filmi jatkui nelisen tuntia myöhemmin heräämössä, olin vedellyt leikkauksen jälkeen sikeitä vielä hyvän tovin. Tein itsestäni tilannekatsauksen: makasin sängyssäni, happiviikset nenässä, "pyykkipoika" sormessa, kanyyli kämmenselässä, toinen kanyyli käsivarressa ja siinä kiinni tippa, dreeni vasemmalla puolella ja tuubitopin alla toppausta niin paljon ettei heti arvaisi että siellä on vain yksi rinta. Ei juurikaan kipuja. Vessahätä. Hoitaja tuli katsomaanja kysyi vointia. Happiviikset ja pyykkipoika otettiin pois. Vessahätään tarjottiin ratkaisuksi alusastiaa mutta siitä ei tullut mitään.

Hoitaja tuumiskeli että voinkin siirtyä saman tien osastolle, kun alan olla niin hyvin hereillä, pääsisin sitten vessaankin. Ja niin sitten odottelin. Ja odottelin. Vessahätä yltyi. Lopulta nousin istumaan ja kysyin olisiko mitenkään mahdollista kuitenkin päästä vessassa käymään kun alkaa paine rakossa olla melkoinen. Vessareissulle ei lähdetty, mutta siirrettävä vessaistuin järjestyi ja verhot vuoteen ympärille yksityisyyttä luomaan. Toinen hoitaja soitti osastolle, siellä oli päässyt unohtumaan että minut pitäisi hakea, mutta muistutuksen jälkeen pääsin kohta ajelulle. Nelivuotias olisi moisesta kyydistä ollut varmaankin innoissaan. 

Osastolle päästyä yritin lähettää miehelle tekstiviestin, mutta niin tokkurassa olin että nukahdin puhelin kädessä. Heräsin tuntia myöhemmin ja sain lyhyen viestin lähetettyä. Kohta pärähti puhelin soimaan, mies siellä soitteli. Ajatus ja puhe kulkivat vielä vähän kankeasti, ja puhelun päätyttyä nukahdin uudestaan. Siitä herättyäni olin jo hieman pirteämpi ja lähettelin muutaman viestin, joiden sisältö oli se että leikkaus oli tehty ja vointi olosuhteisiin nähden hyvä, Tintin toi terveiset tännekin. Iltapäivä meni enimmäkseen näissä merkeissä, hoitajien käyntien välissä torkahdellessa. Viiden maissa kirurgikin kävi vielä katsomassa ja jutteli kanssani, kysyin leikkauksen kulusta ja sain siitä lyhyen yleistajuisen selostuksen.  Leikkaus meni kuulemma hyvin ja haava on siistissä kunnossa.

Sen jälkeen olen saanut särkylääkettä, antibioottia suoneen, mehua ja mehukeittoa ja lopulta ihan iltapalankin. Kumma kyllä nälkä ei ole juuri ollut, mutta jano sitäkin hirmuisempi. Liikkeelle olen päässyt sen verran että pystyn itsekseni käymään käytävän toisella puolella olevassa vessassa.

Tämä on kahden hengen huone mutta ainakin toistaiseksi olen saanut olla yksin eikä osastolla kuulemma täyttä olekaan, joten jos hyvin käy, saan ollakin omassa rauhassani. Mies kävi tässä illansuussa minua katsomassa ja toi viihdekeskuksen mukanaan. Juuri sopivasti, koska päivän nukuttuani olen nyt aika pirteä.

Yöhoitajatkin kävivät tätä kirjoitellessani esittäytymässä. Henkilökunta on ollut oikein mukavaa ja ystävällistä kautta linjan.

Mieli on ollut jollakin tapaa tyynempi nyt leikkauksen jälkeen. Vaikka ennalta ajattelin etten halua haavaa nähdäkään, uteliaisuus on vienyt voiton ja olen sitä itsekin kurkkinut kun hoitajat ovat käyneet sitä tarkastamassa. Aika kummalliseltahan se näyttää, mutta ei se ole saanut minussa aikaan mitään tunteenpurkauksia. Jossain määrin olo on helpottunutkin, leikkaus on nyt ohi ja minä olen edelleen tässä.

Takapäivystäjä tiedottaa

Sain juuri Kitsunelta viestin, että leikkaus meni hyvin ja vointi on ok.
Tietokoneen hän saa illalla, mutta ei kuulemma pysy vielä pitkiä aikoja hereillä. Saattaapi siis olla, että tarkempaa tilannekatsusta saamme odottaa jonkin aikaa.

Nyt voimme huokaista helpotuksesta.

t. Tintin

perjantai 18. kesäkuuta 2010

Hyvää viikonloppua!

Mökkireissumme meinasi jo mennä myttyyn kun nelipyöräinen perheenjäsen teki vaihteeksi tenän - juuri ennen ensi maanantaille varattua huoltoa! Onneksi hätiin riensi ystävä, joka lähtee meidät kimpsuinemme ja kampsuinemme kyytimään mökille ja sieltä jälleen kotiin. Toki tarjoamme hänelle kyydin vastineeksi rentouttavan mökkiviikonlopun.

Sunnuntai-iltana tulemme takaisin kaupunkiin ja maanantaiaamuna menenkin sitten seitsemäksi Naistenklinikalle, olen viikon ensimmäinen leikeltävä. Ohjeeksi annettiin sekä sunnuntai-iltana että maanantaiaamuna kuurata itsensä suihkussa perin pohjin, ja syömättä ja juomatta pitää olla puolesta yöstä eteenpäin. Pienen lasin vettä saa sentään aamulla juoda. Se on helpotus, koska olen aina aamuisin hirvittävän janoinen.

Maanantai tulee menemään pääasiassa leikkauksen ja nukutuksesta tokenemisen merkeissä. Tiistaina tai viimeistään keskiviikkona minut passitetaan kotiin letkuineni ja pusseineni ja sitten pitää yrittää pärjätä omillaan. 

En ehkä ehdi tänne enää kirjoitella ennen leikkausta, mutta sairaalaan saa ottaa oman kännykän ja tietokoneen nettitikkuineen. Pyydän kuitenkin teiltä kärsivällisyyttä odotellessanne tilannetiedotusta, en välttämättä ole heti nukutuksesta herättyäni naputtamassa viestejä vaan se saattaa vierähtää seuraavan päivän puolelle.

keskiviikko 16. kesäkuuta 2010

Kummallisia ajatuksia

Olen tänään sulatellut eilistä käyntiäni rintasyöpähoitajalla ja miettinyt, miksi siitä jäi niin paha olo. Tietoa sain kyllä paljon, mutta moni asia jäi jollakin tapaa kaivelemaan mieltä. Esimerkki: Yritin kysyä, kuinka kauan kuukautisten mahdolliseen uudelleen alkamiseen voi kulua aikaa, miten pitkään sitä odotellaan ja mitä sitten tehdään jos ne eivät enää ala. Hoitaja ei osannut sanoa siihen oikein mitään, mutta tuumasi että tarvitseeko mitään tehdäkään, jos eivät ala uudestaan niin se siitä.

Olenko jotenkin omituinen, kun minusta ei ole ihan samantekevää saanko 36-vuotiaana vaihdevuodet, ja kaiken sen mitä ne implikoivat? Olenko poikkeava, kun minusta rinnan poisto ei ole pikkujuttu, joka korjaantuu sillä että saan kaksi proteesia, ja proteesiliivithän ovat sitä paitsi niin hyviä että jos en käytä avokaulaisia vaatteita, kukaan tuskin huomaa mitään niin kauan kuin pidän vaatteet päällä? Olenko kummallinen, kun minua ahdistaa se että kainalon tyhjennys heikentää fyysistä toimintakykyäni ja voi aiheuttaa kaikenlaisia vaivoja koko loppuelämäni ajan? Olenko vain liian turhamainen, kun toivon että voisin vielä käyttää lyhythihaisia tai hihattomia paitoja ja pukeutua niin kuin muutkin samanikäiset, kaiken tämän jälkeenkin?

Olenko jotenkin päästäni vialla, kun en tajua olla vain kiitollinen siitä että minulla on vielä loppuelämä? 

Kysymyksiä

Nelivuotias miettii asioita omassa päässään. Tänä aamuna aivan yllättäen kesken aamutoimien kävimme seuraavan keskustelun:

P: - Äiti miksi sinulla on ollut syöpä?
Ä (hiukan sanoja haeskeltuaan): - Joskus se vain tulee.
P: - Miksi sinä et sitten kuollut siihen?
Ä (vielä hämmentyneempänä): - Minä olen saanut onneksi niin hyvää hoitoa. Eikö se olekin hyvä että sinulla on vielä äiti?
P: - Joo.
(Ja siirtyy muihin aiheisiin)

tiistai 15. kesäkuuta 2010

Veriarvot kunnossa

Kävin tänään os. R31:llä tapaamassa rintasyöpähoitajaa. Veriarvot ovat nyt kunnossa, hiutaleita ja valkosoluja on riittävästi ja hemoglobiinikin nätisti noussut jo 106:en. Leikkaus siis tapahtuu ensi maanantaina. Hyvä niin. Ja samalla ei ollenkaan hyvä. Istuin rintasyöpähoitajan luona varmaan puolitoista tuntia ja siitä viimeisen tunnin itkin. Tämä ottaa koville vaikka tiedän sen olevan välttämätöntä ja väistämätöntä.

Hoitaja selitti minulle käytännön asiat. Sairaalassa olen yhden tai korkeintaan kaksi yötä, jonka jälkeen minut kotiutetaan dreenin kanssa. Tämä tarkoittaa sitä, että leikkauksen jälkeen haavassa pidetään viiden päivän ajan kudosnesteen keräävää letkua ja pussia, joka pitää tyhjentää päivittäin. Sen jälkeen letku pusseineen poistetaan sairaalassa, mutta nestettä saattaa edelleen kertyä kudokseen, jolloin täytyy käydä osastolla punkteerattavana parin-kolmen päivän välein. Tarvittava punkteerausten määrä vaihtelee, jotkut eivät tarvitse yhtään, jotkut käyvät toistakymmentä kertaa. Kahden viikon kuluttua on jälkitarkastus. 

Sain myös tehdä ennakkoon tuttavuutta sekä pumpulisen ensiproteesin että varsinaisen silikonisen proteesin kanssa. Kotiin lähdetään pumpuliproteesin kanssa. Lisäksi tulen saamaan sairaalasta kolmensadan euron maksusitoumuksen, jolla voin hankkia silikoniproteesin ja yhdet liivit. Omia liivejä ei hoitajan mukaan kannata heittää pois koska niihin voi kuulemma itse ommella proteesitaskuja. Jotenkin epäilen että ei tule ommeltua, ja että useimmat liivini ovat väärän mallisiakin proteeseille.

Tiedollisen puolen osalta katson tulleeni erittäin hyvin valistetuksi rinnan poiston seurauksista. Henkisen puolen hoitaja mainitsi ohimennen - kuulemma voi ottaa puolikin vuotta alkaa hyväksyä rinnan puuttuminen (ottaen huomioon tämänhetkisen tilani taidan saada olla tyytyväinen jos puolessa vuodessa edes jotenkin sopeudun tilanteeseen). Sosiaalisesta puolesta ei puhu kukaan. Meikäläisessä kulttuurissa saunoineen, uimahalleineen ja vesipuistoineen puuttuva rinta on myös sosiaalinen rajoitus. Rohkea on se tissipuoli tai rinnaton joka menee alasti saunaan edes tuttujen kanssa.

maanantai 14. kesäkuuta 2010

Huivipäinen nainen

Olemme palanneet kotiin. Ei siis sittenkään suoraa päätä leikkaukseen, vaan vielä viikoksi roikkumaan löysässä hirressä. Toisaalta ei ollut hullumpaa saada nukkua tänä aamuna pidempään, kun lentomme oli kotimaan kamaralla vasta tämän vuorokauden puolella. Naistenklinikalla piti kuitenkin käydä labrassa ennen puolta päivää, ja nyt jännätään tuloksia huomiseen.

Pariisissa olisin viihtynyt pidempäänkin, nyt vapaa-aika jäi omalta osaltani lopulta melko vähiin, mutta ehdin sentään vähän kaupunkiakin katsella. Unohtamatta tietenkään nauttia joka ilta hyvästä ruuasta ja punaviinistä. Jos ei näillä eväillä ole veri vahvistunut niin ei millään.

Huivini herättivät kongressissa huomiota niin kuin osasin odottaakin. Minulta huivinkäytöstä ei tultu suoraan kysymään, mutta väitöskirjanohjaajani oli joutunut tiedusteluihin vastaamaan ja kertonut niin kuin asia on. Ei kovin yllättäen päädyin siis syöpämannekiiniksi ja taisin saada jotain ylimääräisiä sympatiapisteitä 'urheudesta'. No, otin tietoisen riskin - olisinhan voinut käyttää peruukkiakin.

Huivini siis herätti uteliaisuutta ja ihmetystä, kenties epäluuloakin, mutta ainoa kerta, kun huiviini puututtiin tuli vasta kun olimme lähdössä maasta. Lentokentän turvatarkastuksessa naispuolinen virkailija nimittäin kehotti minua ottamaan huivin päästäni. Pari sekuntia harkitsin tempaista huivin pois sen kummempia sanomatta ja katsoa minkä näköiseksi virkailijan naama menee, mutta sitten armahdin häntä, työtäänhän hän vain teki. Siispä selitin että minulla ei ole hiuksia koska olen saanut kemoterapiaa. Huivia ei sitten tarvinnut riisua. Portin toisella puolen pääsin kuitenkin vielä toisen virkailijan toimesta ruumiintarkastukseen vaikka portti ei piipannutkaan, epäilyttävä huivipää kun olin.

Lopuksi muutama kuvatuliainen:

rk:lle Eiffelin torni


Sannalle pinkki tuoli:


Kaikille halukkaille viinilaseja katukahvilassa:


Piruparka Notre Damen julkisivussa:


Père Lachaisen hautausmaalla:

keskiviikko 9. kesäkuuta 2010

Tuoreimpia käänteitä

Terveisiä Pariisista. Eilen oli lämmin ilma ja enimmäkseen poutaa, tänään on satanut koko päivän ja on myös viileämpää. Esitelmäni on onnellisesti ohitse ja nyt ehdin keskittyä hieman enemmän kaupungista nauttimiseen.

Maanantaina suuntasin aamupäivällä Naistenklinikalle lääkäriin. Kuvittelin että kyllähän sieltä parissa tunnissa selviää, mutta enpä tiennyt mitä yhteen lääkärikäyntiin voi sisältyä kun istuuduin odottamaan muiden saman diagnoosin saaneiden naisten seuraan osastolla R31.

Kaikki ei siis mennyt ihan putkeen. Ensinnäkään vastaanottoaika ei pitänyt paikkaansa sinne päinkään. Kun oma aikani oli mennyt jo puoli tuntia aiemmin ja sisään oli kutsuttu odotellessani jo toinen ihminen, alkoi epäilyttää ehdinkö edes lentokoneeseen saati että ehtisin vielä kotiin lounaalle ennen lentoa. Menin tiedustelemaan ilmoittautumistiskiltä mahtoiko vuorooni olla vielä pitkäkin aika, ja selvisi etten ollut edes seuraavana. Taisin vähän menettää malttiani kun selitin että en voi jäädä istuskelemaan osastolle iltapäivään asti, koska lento lähtee. Vastaanottovirkailija suhtautui onneksi ymmärtävästi ongelmaani ja lupasi kysyä josko lääkäri voisi ottaa minut vastaan seuraavana. Ruusuja siitä, samoin kuin siitä että pääsin tosiaan seuraavana 'jonon ohitse' lääkäriä tapaamaan.

Lääkärikäynti sen sijaan oli oikeastaan aika yhtä tyhjän kanssa. Olin ajan kulumisesta siinä määrin hermostunut etten muistanut ottaa puheeksi mitään mitä olin ajatellut ottavani.

Seuraavaksi piti odotella anestesialääkärille, onneksi tämä odotus ei kuitenkaan ollut kuin kymmenkunta minuuttia. Lääkäri oli mukava, mutta aika tyhjä käynti tämäkin. Mitattiin verenpaine ja kysyttiin onko allergioita nukutusaineille. No mistäpä minä tietäisin kun ei ole ennen tarvinnut nukuttaa.

Ja vihonviimeiseksi piti odotella labraan verikokeisiin. Naistenklinikalla kun oltiin, muut odottelijat olivat enimmäkseen raskaana tai tuoreita äitejä. Edessäni olevalla penkillä nuoripari katseli ultrakuvia ja pussaili. Jotenkin tämä oikein hieroi naamaani siihen seikkaan, että toinen lapsi taisi jäädä saamatta. Onneksi tämäkään odotus ei lopulta kestänyt kymmentä minuuttia kauempaa.

Henkilökunta oli ystävällistä ja on ruusunsa ansainnut, mutta risuja antaisin osasto R31:lle huonosta tiedottamisesta. Eikö siihen ajanvarauskirjeeseen voisi laittaa "varatkaa käyntiin useita tunteja" ja vaikka hiukan tietoa siitäkin mitä kaikkea tähän lääkärinaikaan sisältyy? Vaikka tässä sairaita ollaankin niin se muukin elämä on edelleen elettävänä.   

Niin paljon enemmän aikaa tähän seikkailuun kului kuin olin arvioinut, että appiukko piti hälyttää noutamaan. Postissa jäi käymättä ja kotona hotkaisin lämmitetyn lounaan samalla kun vaihdoin käsilaukkuni sisällön. Onneksi olin ottanut kaiken valmiiksi esille. Lentokentälle ehdimme kuitenkin ihan suunnitellussa ajassa.

Eilen soitteli lääkäri perään. Veriarvoni ovat niin huonot että leikkaus siirtyykin viikolla eteenpäin. Ensi maanantaina ei siis tarvitsekaan olla seitsemältä naistenklinikalla syömättä ja juomatta, vaan riittää että menen hiukan myöhemmin käymään labrassa uusissa verikokeissa. Toivottavasti veriarvot nyt nousevat nopeasti, koska jos leikkaus nyt kovin paljon lykkääntyy, sytostaatteja tulee lisää. Taisipa minulla olla varmuuden vuoksi aikakin buukattuna vielä ennen juhannusta. Mutta ei se käsittely niitä veriarvoja ainakaan nosta.

maanantai 7. kesäkuuta 2010

Ensimmäinen sytomyssyni

Siitä saakka kun käsityönopettaja hylkäsi virkkaustyöni ollessani kymmenvuotias, olen tainnut uskoa että virkkaaminen on niin vaikeaa etten sitä voi oppia, enkä ole pahemmin yrittänytkään. Nyt kuitenkin halusin osallistua sytomyssykeräykseen muutenkin kuin mainostamalla sitä täällä blogissani, ja kun Tintin lupautui opettajaksi, päätin ainakin yrittää.

Ensimmäinen myssy on tässä, kaksi iltaa sen virkkaamiseen meni. Ensimmäisessä kuvassa on 'oikea' puoli, toisessa nurja. Itseäni tuo kääntöpuoli miellyttää melkeinpä enemmän. Tätä kirjoittaessa toinenkin on jo valmis. Mitä sanoo raati, kehtaako tällaisia laittaa keräykseen?

keskiviikko 2. kesäkuuta 2010

Kasvun aikaa

Olen päässyt Pariisiin pakkaamisessa siihen perinaiselliseen pisteeseen, jossa huomataan että täysistä vaatekaapeista huolimatta minulla ei ole mitään päällepantavaa. Lisäksi hiukset - tai paremminkin niiden puute - aiheuttavat ylimääräisen ongelman. Haluanko pitää esitelmäni sytomyssy päässä? No en. Huivi? Minun arveltaisiin varmaankin kääntyneen islaminuskoon. Peruukki? Saan siitä muutamassa tunnissa päänsäryn, mutta jos löysään kiristysnauhoja, se pyörii päässä. Enkä missään tapauksessa jaksa pitää karvahattua kesälämpimillä kaksitoista tuntia päivässä viikon ajan.

Ne, joiden mielestä syöpäpotilaan oikeus istuvaan ja käytössä miellyttävältä tuntuvaan peruukkiin ei ole sairauden hoitoa, eivät varmaankaan tule ajatelleeksi millaisia sosiaalisia pulmia hiuksettomuus saattaa aiheuttaa. Tai ehkä he arvelevat syöpäpotilaan vain makaavan sairaalan sängyssä? Onneksi monet meistä pystyvät ainakin osan aikaa viettämään myös ns. normaalia elämää.

Mutta kyllä se niin on että hiukset ovat alkaneet kasvaa takaisin, vaikka eivät Pariisiin ihan ehdikään esiintymiskelpoiseen kuntoon. Päälaella, josta hiukset lähtivät ensin, on jo muutaman millin sänkeä, ja nyt alkaa ohimoillakin erottua jotain untuvaa. Harvaahan tuo vielä on, mutta toivottavasti siitä tuuhenee. Värikin alkaa näyttää tummemmalta kun hiuksissa rupeaa olemaan pituutta. Ihan vielä en kuitenkaan viitsi liikkua julkisilla paikoilla avopäin. Sitä paitsi tuo miltei-kalju päänahka voisi palaa auringossa turhan helposti.

Silmäripset ja kulmakarvat tekevät myös paluuta. Lyhyitähän nuo vielä ovat ja näyttävät siksi harvoilta vielä  pitkään, mutta itseä ilahduttaa havainto että kyllä ne aikanaan palautuvat ennalleen.

tiistai 1. kesäkuuta 2010

Patti käsivarressa

Pistäydyin siis tänään lääkärissä ja selvisipä sekin käsivarren patti, laskimo on arpeutunut tukkoon. Mahdollisesti suoni on jossain vaiheessa hiukan ratkennut ja voi olla että syypää oli se varjoaine, jonka Töölössä laittoivat tuohon samaiseen suoneen. CEF-käsittely kun haurastuttaa suonia. Vaiva voi ikävä kyllä nyt kestää pitkään parantua, mutta mistään vakavasta ei siis ole kyse, muut laskimot hoitavat verenkierron.