Olen huomannut, että me syöpäpotilaat olemme hirmuisen reippaita ihmisiä. Emme juurikaan puhu surusta tai pelosta blogeissa tai edes vertaispalstoilla. Osittain kyse on varmasti siitä, että pelot muuttuvat todellisemmiksi, jos niille antaa ääneen lausutun - tai kirjoitetun - muodon. Pelon sijaan viljelemme toivoa ja huumoria, jotka kantavat paremman sadon ja ovatkin verrattoman tärkeitä elinvoiman lähteitä ihmiselle.
Kenelle tahansa toiselle sairastuneelle sanoisin että totta kai sairastumistaan on lupa myös surra. Samalla itselläni on kuitenkin tunne että minulla ei ole oikeutta surra terveyden menetystä tai kaikkia niitä isompia ja pienempiä mullistuksia mitä syöpä on elämääni tuonut. Hyvää tarkoittavat kannustavat kommentitkin kääntyvät omien korvieni välissä toisinaan moitteiksi: ryhdistäydy nyt nainen! Millaista turhaa ruikutusta, hävettävää itsesääliä. Kun on heitäkin, joilla (rinta-)syöpä on levinnyt elimistöön eikä enää parane, vaan loppuelämä on taistelua syöpää vastaan - ja minulla on kuitenkin suhteellisen valoisat näkymät.
Kun suru asettuu taloksi, se voi lamauttaa ja viedä masennukseen, hävittää toivon ja viedä elinvoiman. Ehkä siksi suru on hiukan pelottavaa, ja toisen surua on usein vaikea kohdata. Mutta sureminen voi olla myös parantavaa. Sureva ihminen ei aina kaipaa kuulla reipasta vakuutusta siitä että joskus tulevaisuudessa on taas paremmin, vaan pikemminkin kaipaa lupaa tuntea itsensä juuri sillä hetkellä heikoksi ja surulliseksi. Mitä jos antaisimme itsellemme ja toisillemme luvan myös surra? Itketään suru pois, ja jatketaan eteenpäin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
Tämä on niin totta. Ja mulle oikeastaan elämäntapa. Otan asiat sellaisina kuin ne tulevat ja sitten rämmitään eteenpäin. Kuitenkin jokunen viikko sitten totesin ystäville, että olen viimeisen parin kuukauden aikana itkenyt enemmän kuin viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Ja jokainen itku on taatusti tullut tarpeeseen. Mutta jotenkin faktoista ja hyvistä fiiliksistä on paljon helpompi kirjoittaa. Onneksi aallonpohjat ovat olleet lyhyitä ja itku on auttanut purkamaan pahaa oloa. Ja sitten taas mennään ;)
VastaaPoistaTsemppiä taisteluun! Ja jaksamista niihin heikkoihin hetkiin.
T: sanin
Suru on tarpeellinen tunne, lohduttava ja puhdistava. Isoilla ja pienillä suruilla on aikansa ja paikkansa. Se, että antaa surulle periksi, ei tietenkään tarkoita sitä että olisi luovuttamassa taistelun. Suru vahvistaa siinä missä ilokin, ja onneksi aina on olkapäitä, joita vastaan voi itkeä.
VastaaPoistaJoo. Kyllä joskus pitää saada valittaa, itkeä, vaikertaa, vollottaa, marista ja ruikuttaa oikein kunnolla. Se jaksamisen ja pirteyden "pakko" vain pahentaa oloa, jos alkaa tuntua siltä että pitelee kulisseja yllä.
VastaaPoistaToisaalta itsestäni tiedän, että raskaista asioista on vaikea valittaa silloin, kun "tilanne on päällä". Silloin kun on pakko keskittyä jaksamaan päivästä toiseen, pelkään joskus romahtavani kokonaan jos saan liikaa myötätuntoa. Kaipaan sitä mutta en haluaisi kerjätä sitä... ristiriitaista?
Minusta kärsimystoveruus on parasta: vertaistuki auttaa jaksamaan. Tai vaikkei samoja ongelmia olisikaan, ruikutuksen vastavuoroisuus tekee tilanteesta ainakin minulle siedettävämmän: kuuntele sinä minua, niin minä kuuntelen sinua. Ja ihan yhtä parasta on ollut käytännön apu. Esimerkiksi toinen raskauteni oli niin rankka, että en tiedä miten olisin pärjännyt ilman konkreettista apua esikoisen hoidossa. Avun pyytäminen ei vain ole helppoa.
Hups, tämä taisi lipsahtaa ruikutuksen puolelle. Summa summarum: ruikuta sie Kitsune niin paljon kuin mieli tekee, ja kohtalotoverit myös! Ja älkää sinnitelkö itseänne uuvuksiin, vaan KERTOKAA jos kaipaatte apua!
sanin, samanlainen olen itsekin, rämmin eteenpäin vain vaikka tulisikin räntää naamalle. Ja sellaisia me taidetaan olla aika moni. Ja itse jätän täältä blogista tietoisesti pois esim. pelkoja myös siksi etten halua omilla möröilläni pelotella vielä muitakin. Niistä voi puhua jollekin toiselle samassa tilanteessa olleelle tai olevalle, mutta terveitä ystäviä, tuttuja ja läheisiä niiltä mieluummin säästää.
VastaaPoistaKissaemo, tuota mitä sanoit itsekin haeskelin.
jovain, olen huomannut että myötätunto on melkein "pahinta", se saa itkuhanat aukeamaan. Ehkä siksikin on helpompaa olla vain reipas ja pitää keskustelut asiatasolla tai myönteisissä jutuissa.
Todellakin, helpompaa on olla se kaikkien tuntema "risto reipas". Olen jopa tuntenut huonoa omatuntoa siitä, että olen selvinnyt leikkauksesta ja tähän astisista hoidosta varsin hyvin. En ole antanut itselleni lupaa surra ja olla heikko muiden silmissä. Nyt hoitojen puolessä välissä on ollut hieman matalapainetta ilmassa ja itkukin herkemmässä. Tulevat hoidot ja kaikki pikku vaivat stressaavat. Pitäisi opetella olemaan itselleen armollisempi. Onneksi täällä voi välillä purkaa sydäntään. Sateen jälkeen paistaa aurinko :) Kiitos vertaissiskot!
VastaaPoista-Riitta
Kiitokset todellakin kaikille vertaissiskoille! Asiaa olet taas kirjoittanut Kitsune ja kaikki kommentoijat myös. Tosiaan tuntuu siltä, että pitää olla vaan kiitollinen siitä, että on toistaiseksi kuitenkin selvinnyt vähällä näistä hoidoista ja ettei ainakaan näillä näkymin kyse ole levinneestä rintasyövästä. Ja silti kehtaan ruikuttaa...
VastaaPoistaOlen seurannut blogiasi ja myötäelänyt kanssasi niin virastoissa kuin eri hoitopaikoissa.
VastaaPoistaOlet erinomainen ja sujuvasanainen kirjoittaja, joten saat paperille ilmaistua hienosti erilaiset tilanteet ja tunnelmat.
Toivottelen sinulle paljon ilonhetkiä hoitojen lomaan!
terveisin Onnin mummo
Mielenkiintoista keskustelua ja kommentteja.
VastaaPoistaEn nyt tieda, miten taman sanoisin, mutta minusta olisi hyva lukea myos niista peloista ja suruista, jotta en aivan vieraantuisi sairastajan todellisuudesta.
Toisaalta taytyy myontaa, etta itse on kovin vaikea kommentoida muuten kuin rohkaisevin ja positiivisin kommentein, vaikka ne kuulostavat 'moitteilta' tai ehka jopa teennaisilta, koska oikeasti toivoo asioiden kaantyvan positiiviseksi ja ehka kuvittelee itse haluavansa kuulla vastaavassa tilanteessa samanlaisia rohkaisuja.
John O'Donohue kirjoittaa kirjassaan
VastaaPoistaAnam Cara - Kelttiläistä viisautta:
" BEANNACHT
Päivänä, jona
taakka painaa
raskaana harteitasi
ja olet vähällä kaatua,
liikkukoon maa allasi
sinua tukien.
Ja kun silmiisi
nousee jäinen katse
harmaan ikkunalasin takana
ja tappion haamut
valtaavat mielesi,
tulkoon värien kirjo,
syvänsininen, punainen, vihreä
ja taivaansini,
havahduttamaan sinut
ilon kedolle.
Kun ajatukset repivät
purjeen rikki
ja valtameri
tummenee allasi,
langetkoon vesien poikki
keltainen kuunsilta
kuljettamaan sinut turvallisesti kotiin.
Olkoon sinulla maan ravintoa,
valon kirkkautta,
meren vuolautta,
olkoon esi-isien suojelus kanssasi.
Muokatkoon verkkainen
tuuli nämä rakkauden sanat
ympärillesi
näkymättömäksi viitaksi,
pitämään elämästäsi huolta."
Voimia surun ja epätoivon hetkiin lähettää A
Älä kanna koko surun ja pelon taakkaa yksiksesi, kyllä me sen kestämme. Tai itkemme kanssasi. Sinulla on lupa käydä läpi kaikki ne tunteet, joita koet. Ei ole oikeampaa tunnetta kuin se, jota juuri nyt tunnet, oli se mikä tahansa. Haleja!
VastaaPoistaRiitta ja Tee, tuohan se juuri hulluinta onkin että itsellä on jonkinlainen huono omatunto siitä etteivät asiat ole 'tämän huonommin'.
VastaaPoistaOnnin mummo, Tintin kertoikin että blogiani seurailet. Kiva kun jätit terveisiä ja kiitos kehuista.
tei, haluan vielä tarkentaa etten tietenkään tarkoittanut että kannustavat kommentit olisivat arvostelua, ymmärrän että tarkoitus on tsempata. Joskus vain huonoina hetkinä omat ajatukseni ne ikään kuin sellaiseksi kääntävät, vaikkei niitä sellaiseksi ole tarkoitettu. Kyllä saa rohkaista edelleen. :)
Mitä tulee suruista ja peloista kirjoittamiseen, olen huomannut että silloin harvoin kun olen joitakin synkempiä ajatuskulkuja tänne kirjoittanut, se helposti hätäännyttää lukijat.
A, kiitos kauniista runosta.
Tintin, vaikeinta kai onkin antaa itselleen lupa tuntea välillä niitä huonojakin tuntemuksia ilman että kokee olevansa surkea luuseri. Lähtemättä sen kummemmin keittiöpsykologisoimaan sen syitä, syvässä on tämä pärjäämisen kulttuuri.
Suru sairastumisesta, järkytys, pelko, toivottomuus, halu luovuttaa ja kuolla, raskaat ja kaikki voimat vievät hoidot, silvottu kehonkuva, itku niin ettei enää jaksa, ja paljon muuta, on niin tuttua meille syöpään sairastuneille, ettei tunnu tarpeelliselle kohtalotovereille niitä toistaa. Sitä jotenkin olettaa, että he tietävät. Toisaalta sellaiselle, joka itse ei ole sairastanut, tuntuu turhalta myöskään asiasta paljon kertoa. Itse en ainakaan osannut edes aavistaa syöpään sairastumisen seurauksia pelkän kertomuksen perusteella. Lukijana ja kommentoijana kestää kyllä jopa kohtalotoverin kuolemaan saattamisen, mutta toisaalta on aidosti iloinen kaikista pienistä ja isoistakin hyvistä uutisista.
VastaaPoistaSyöpäblogien riveillä ja rivien väleissä on koko tunnelmien ja tosiasioiden kirjo. Joku haluaa jakaa avoimemmin, joku toinen rajatummin, mutta tuntuu hyvältä olla jakamassa kokemusta, surua ja iloa. Luonnollista kai on yrittää lohduttaa, jos huomaa sille tarvetta, vaikka toinen ei jaksaisikaan tulla lohdutetuksi. Kirjoita niinkuin sinusta hyvältä tuntuu. Tämä on sinun blogisi.
Tätä olen itsekin pohtinut silloin tällöin, joskus huonoina päivinä tekisi mieli kirjoittaa synkistäkin ajatuksista. Välillä päivällä suunnittelen pukevani blogiini sanoiksi pelottavankin asian, mutta... jostain syystä jätänkin sen väliin. Kuten totesitkin, ei toisaalta halua hätäännyttää ystäviä, ja minulla ainakin tytär myös lukee kirjoitukseni. Ja todeksi käymisen pelko on myös suuri. Itsellä tähän liittyy jopa hassuja taikauskoisia piirteitä: mitä jos nyt kirjoitan tämän ja siitä tuleekin totta... Ihminen on hassu !
VastaaPoistaMutta esim. kuolemasta olisi paljonkin kirjoitettavaa, ajattelemmehan me sitä kaikki joskus, ja varsinkin syöpäpolun alussa varmaan jokainen sairastunut järjestelee mielessään hautajaisiaan. Eikä näitä pidä terveiden pelästyä, hautajaisten järjestelykin on parantavaa terapiaa : )
Huih, ku syvällisiä. Vaikea kommentoida mitään. Sen verran voisin sanoa, että tuo ei-saa-surra-ku-mullon-kaikki-kuiten-kohtuu-hyvin -fiilis on tuttu. Elämä paiskoo itte kullekin naamalle kaikenlaista moskaakin. Itse olen aina, aina, kokenut lähes kaiken niin, etten voi olla surullinen tai alakuloinen, sillä varmasti jollain on vielä kehnommin asiat. Ja usein onkin ollut joku kehnompiosainen ihan lähipiirissäkin.
VastaaPoistaJoskus viisi-kuusi vuotta sitten ymmärsin pikkuhiljaa, ettei suruja voi arvottaa liikaa. Tokikaan en mene puhumaan omasta pienestä surusta sellaiselle, jolla on esim. puoliso tai lapsi vastikään kuollut. Mutta en enää suostu tunkemaan omaa pahaa mieltäni muiden mieliksi taka-alalle. Onnekseni olen löytänyt muutaman ihmisen, joille voin surunikin purkaa.
Teidän syöpä/kuolemasuruihin en osaa mitenkään kommentoida, itse olen sivustaseuraaja. Ja toivottavasti siksi jäänkin. Sivustaseuraajan osaankin olen lipsahtanut sisäpiiriin vasta ihan viime aikoina. Tähän asti tauti on koskettantu vain kaukaisempia sukulaisia, tai vanhoja sellaisia. Nyt on tullut lähemmäs omaa ikää, lähemmäs "liian" läheista ihmistä.
Kuten rk jo sanoikin, tämä on sinun blogisi, kirjoita juuri, kuten sinusta tuntuu. Ne surutkin, jos haluat ja uskallat.
Joo, tuttu tunne mullekin tuo syyllisyys omasta suremisesta ja masennuksesta, vaikkakin eri aiheesta. Tuntuu siltä että eihän mulla ole mitään oikeutta ainakaan enää surra raskauden loppumista kesken ja lapsen keskosuutta kun loppujen lopuksi kaikki meni hyvin ja olemme molemmat terveitä, vaikka paljon pahemminkin olisi voinut käydä. Nyt pitäisi vain ottaa itseä niskasta kiinni ja olla pirteä ja tehokas. Ja siis en menisi kellekään muulle määrittelemään miten vahvasti ja kuinka kauan mitäkin asiaa "saa" surra, mutta itselleni mulla on ehkä turhankin tiukat kriteerit. Kuten ylläkin mainittu, jos lähtee vertailemaan niin aina löytyy joku jolla menee vielä huonommin, jos ei lähipiiristä niin sitten jostain kehitysmaista.
VastaaPoistaKomppaan vielä edellisiä kirjoittajia eli kirjoita toki omassa blogissasi mitä itse haluat!
Tämäpä kirvoitti paljon kommentteja, kiitos kaikista niistä!
VastaaPoistark, en itsekään lähtisi aivan kaikesta kirjoittamaan, ehkä siksikin että jotkut asiat ovat liian kipeitä edes jaettavaksi. Enemmänkin ehkä pohdiskelin oikeutta tuntea surua, ja sitä, miksi sitä on itselleen niin vaikea sallia. Ehkä helpottaisi jos tietäisi jonkun toisen tuntevan samoin, kaiken reippauden keskellä tällainen kaltaiseni vasta-alkaja on hiukan hämmennyksissä.
betty, itsekin olen pyöritellyt mielessäni kirjoitusta kuolemasta, mutta se on tuntunut jotenkin liian synkältä. Hautajaiset olen mielessäni järjestänyt jo ennen tätä syöpää (taidan olla vähän kummallinen).
Kiara ja Sarianna, tämän 'oikeuden surra' voi tietenkin laajentaa muihinkin elämäntilanteisiin, vaikka omalta kantiltani kirjoitinkin syöpään sairastumisesta. Kummallisen yleistä tuntuu olevan tämä ajattelu, että oma suru ei ole oikeutettua tai tarpeeksi arvokasta? Olisi mielenkiintoista ymmärtää mistä se johtuu... (tutkija ei mahda mitään itselleen, syyt ja seuraukset aina vain askarruttavat, olivat ne sitten menneisyydessä tai ihmisluonnossa)
Mielenkiintoinen aihe ja niin upeita pohdintoja! Omasta tautitaipaleestani olen huomannut, että rankat diagnoosit veivät turvallisen peruskallion täysin jalkojen alta. Silloin, sairastumisen alkuaikoina piti kiinnittyä olennaiseen, elämän perusasioihin, eikä tautia halunnut liiemmälti surra. Piti keskittyä hoitoihin ja paranemiseen, iloon ja toivoon.
VastaaPoistaPelkovaihe ja surukin tulivat myöhemmin. Kun ymmärsin etten nyt ihan heti kuollutkaan.. ja prosessointi jatkuu edelleen. Mitä jos, miksi ja miten sitten -alkuisia varjoisia mietteitä pyörii päässä aika ajoin, ja sitten kirjoitan ne ulos. Rivien välistä näkyy tummat sävyt, mutta jos haluaa pysyä pinnalla, voi vain nauraakin. Kuten betty kirjoitti, myös itselläni kirjoituksia seuraa tuttuja nuoriakin lukijoita, heitäkään ei halua pelästyttää, joten sanat punnitsen harkiten.
Mutta sinä.. annahan sormien vilistää näppäimillä ja kirjoita tunteesi ulos! Jo se hoitaa, niin sinua kuin meitäkin! Blogin pitää olla kirjoittajansa näköinen, meitä on niin moneksi.
Enkä voi olla toivottamatta sinulle lopuksi vielä tsemppiä:) hih.
Tiina, itsellänikin ensimmäinen reaktio oli ehkä jopa jonkinlainen uhmakas selviytymistahto. Ei siinä joutanut paljon suremaan kun graduskolmonen temmelsi valtoimenaan. Nyt kun näyttää siltä että tulevaisuutta on, on niitä surujakin alkanut tulla pintaan.
VastaaPoistaJa kiitos tsempeistä. Tarkoitukseni ei ollut missään nimessä tsemppaamista kieltää. Ette arvaakaan miten paljon iloa niistä kaikista tsempeistä olen saanut. :)