keskiviikko 26. toukokuuta 2010

Pientä kremppaa

Jos syövän toteamishetkellä en tuntenut itseäni vakavasti sairaaksi niin se asia on korjaantunut hoidon myötä. Viimeisimmästä sytostaatista on miltei kaksi viikkoa, mutta olen edelleen ajoittain huonovointinen. Vasemman käsivarren suonet ovat kireät ja kipeät, vaikka jonkinlaista lievittymistä onkin havaittavissa nyt kun viimeisestä CEFistä vasempaan käteen on jo reilu kuukausi. Oikean käden suonet onneksi tuntuvat toipuneen nopeasti saamastaan yhdestä annoksesta. Sen sijaan saman käden ranne ja kyynärtaive ovat edelleen kirjavilla mustelmilla epäonnisten kanyylinlaittoyritysten jäljiltä. Ne eivät sentään enää arista. Neupogen saa ristiselän ja rintalastanseudun särkemään. Tai ainakin toivon että hetkittäin suorastaan lamauttavat kivunvihlaisut johtuvat valkosolukasvutekijän vaikutuksesta, eivätkä jostain muusta.

Hoitojen mittaan hemoglobiini on laskenut jonnekin pohjamutiin, ja hapenottokyky sitä myöten. Pienikin ylämäki saa jalat muuttumaan kahdeksi lyijypainoksi, ja yksi kerros portaita johtaa hengästymiseen pahemman kerran. Aamulla herätessä veri humisee inhottavasti korvissa ja sama seuraus on kumartumisella ja kurkottelulla vuorokaudenajasta riippumatta. Vatsan toiminta ei ole ollut normaalia enää aikoihin - jos ei vaivaa ummetus niin sitten on ripuli. Syömisestä tulee epämiellyttävän täysi ja turvonnut olo, kuin mahassa olisi betonimöhkäle.

Kuukautiset loppuivat toisen sytostaatin jälkeen ja sitä seurasivat tietysti vaihdevuosioireet. Nyt tiedän, mitä ne paljon puhutut kuumat aallot ovat. Hirveä hiki saattaa tulvahtaa iholle yht'äkkiä, vaikka ei mitään tekisikään. Usein se tuntuu iskevän aamuyöstä, herään litimärkänä hiestä ja samassa nihkeässä kunnossa ovat lakanat ja tyynyliinat. Saa nyt sitten nähdä, vieläkö elimistöni alkaa toimia entiseen tapaansa, ja jos, niin milloin. Kiitos hormoninegatiivisen syövän, en sentään saa tähän päälle vielä viiden vuoden estrogeeniestolääkitystä.

Kuvittelin vielä ennen viimeistä hoitoa ensi syksynä palaavani tanssiharrastuksen pariin, mutta se ei taida olla kovin realistista. Kunhan elimistöni ensin toipuu solunsalpaajista ja kroppani leikkauksesta ja sädehoidosta, joudun aloittamaan pohjakunnon rakentamisen aivan pohjalta. Samalla täytyy rakentaa uudestaan suhde omaan kehoon. Niin kuin olen aiemmin kirjoittanut, olen tottunut siihen että minä vaadin ja kroppa tottelee. Koville on ottanut opetella kävelemään hitaammin ja välttämään juoksuaskeleita ettei sydän muljahtelisi rinnassa kuin ankerias pyydyksessä. Vielä kovemmille tulee varmaankin ottamaan silvottu peilikuva. Ehkä käännänkin peilin seinään päin, vaikka psykiatri sanoi että arpiensa kanssa on tärkeää oppia elämään. 

Aivan kuin fyysisen kunnon korjaaminen, myös henkisen kantin korjaantuminen tulee viemään oman aikansa. Aiempi luottamukseni siihen että elämä kyllä kantaa on saanut aikamoisen kolauksen. Mutta olen huomannut että vaikka järki vielä yrittääkin toppuutella, sisäinen optimisti uskoo jo vahvasti toipumiseen.

5 kommenttia:

  1. Tämä on varmaan se pahin vaihe, myrkkyjen vaikutus on kertaantunut ja kestävyys alkaa olla kortilla, sekä fyysinen että henkinen. Itse kanssa menin aina kuin hirvi hirveätä kävelyvauhtia, ja kyllä oli raivostuttavaa kun ei enää pystynyt. Ja vielä raivostuttavampaa jos oli joku mukana, ja joutui pyytämään että vähän hitaampaa kiitos.

    Mutta tie on tästä vaan ylöspäin ! Pikkuhiljaa olosi paranee ! Ja peiliä ei käännetä : )

    VastaaPoista
  2. Jaahas - sitä on taas mietitty. Ei ihme jos tuntuu, että ei jaksaisi enää. Ei tuohon ole paljon lisättävää täältäkään, joka öisen hikoilun, valvomisen ja märkien lakanoiden todellisuudesta.
    En tiedä miten saamasi hoito ja alentunut peruskunto vaikuttavat leikkauksesta toipumiseen, mutta uskoisin että hyvin paranet, ja lääkkeiden avulla kivuttomastikin.

    Sädehoito ei fysiikkaa kovasti rasita, mutta päivittäinen ravaaminen sädiksellä ottaa päähän ja kyllästyttää ihan riittävästi. Jos iho kestää, niin ei säteistäkään isompaa huolta. Uskoisin, että elokuussa voit jo alkaa esittämään kropallesi vaatimuksia. Ihminen on sitkeää lajia.

    Isompi asia onkin silvotun omakuvan sietäminen ja pakon edessä hyväksyminen. No hyväksymiseen en usko, sietämiseen ja alistumiseen kyllä, ja pakkohan sen kanssa on elää.

    Helppoa ei ole edessä, mutta pahin pitäisi nyt olla takana. Jaksa yksi fyysinen asia kerrallaan nyt, psyykettä ehtii hoitaa myöhemminkin. Rohkeutta sinulle.

    VastaaPoista
  3. Hei! Ajattelin ilmoittautua lukijaksesi. Itse kuulun tavallaan syöpädiagnosoituihin, omalla kohdallani tosin "vain" tyvisolusyöpä, joka ei vaadi kuvaamiasi rankkoja hoitoja tai muutenkaan edellytä mitään muuta, kuin vuosittaista seurantaa.
    Joka tapauksessa diagnoosi avasi itselleni uuden maailman, kun sana syöpä liitettiin minuun konkreettisesti. Olen lukenut paljon näitä blogeja, ja jostain löysin myös tämän sinun blogisi.
    Toivotan kovasti voimia ja jaksamista. Sinänsä raaka sairaus, että vaatii kantajaltaan käsittämätöntä sietokykyä sekä fyysisesti, että henkisesti. Vaikea varmaan vetää rajaa siihen, kumpi on vaikeampaa käsitellä.
    Itse en ole näitä blogeja lukiessani jaksanut lakata hämmästelemästä sitä käsittämätöntä voimaa ja positiivisuutta, mikä kirjoittajistaan heijastuu, vaikka kamppaillaan valtavan suurten asioiden parissa.

    Täältä toivon paljon enkeleitä rinnallesi, ja jos yhtään lohduttaa, yksi rukous enemmän puolestasi on lähtenyt yläkertaan.

    Kivaa reissua Pariisiin! Se on upea kaupunki ♥

    VastaaPoista
  4. Voimia ja valoa ♥ Kaippa nuo ajatukset alkaa just silloin ryöppyillä, kun sitä jossain sisällään alkaa jo uskoa siihen, että elämä jatkuu ja se pahin hengenhätä on voitettu.

    VastaaPoista
  5. Kuumat aallot, kuumat aallot, kylmät aallot, märät lakanat, punaiset posket... tuttua tuttua. Nyt jos koskaan tietää, ettei jutut kuumista aalloista ole mitään kaupunkilegendoja!! :-)
    Minulla oli kesällä sängyn vieressä lattialla useita paitoja, jotai sitten laitoin päällä/otin pois kuivin päälle kun on kylmä jne...

    Nyt kun hoitojen alusta on kulunut vuosi niin jo ilmaantuivat menkat. Mulla on kans hormooninega, joten toivoa sopii että vielä sinullekin ne palaavat, olet vielä minua nuorempi. Voipi olla että ei kestä niinkauaa kuin "vanhuksella"

    Hyvää, ihanaa matkaa Pariisiin!!! ;-D

    VastaaPoista