Onko se ohi?

Pitkän ja kylmän kevään jälkeen tuntuu siltä, että kesä tuli kertaheitolla. Lehdet puissa ovat kasvaneet ihan parissa päivässä. Rakastan kevään ja alkukesän hennonvihreää väriä. Tänään lämpömittari kiipesi jo melkein hellelukemiin, meillä on varjon puolella +23.

Viime yön nukuin huonosti ja aamupala ei tänään oikein maistunut. Huono olokin oli. Hoitojännitystä. Linnut lauloivat aivan pakahtumaisillaan kun kävelin bussipysäkille. Kerrankin matka meni sujuvasti ja aivan ennätysnopeasti, kotoa Meilahteen reilussa puolessa tunnissa, kun tavallisesti matkaan saa varata kolme varttia ja pahimmillaan siihen voi vierähtää tuntikin.

Eilinen arkipyhä vaikutti niin, että minulla oli tänään eri huone ja eri hoitaja kuin kolmella viime kerralla. Omahoitajani ei tainnut olla työvuorossakaan. Se hiukkasen harmitti, koska olisin halunnut kiittää häntä hyvästä hoidosta. Muuten kaikki sujui vanhalla rutiinilla. Tiputus tehtiin tällä kertaa oikeaan käteen, koska vasemman suonet ovat aikaisemmista hoidoista niin kipeytyneet ja kovettuneet. Hoitajalta sain neuvon että kipeytyneitä suonia voi koettaa hoitaa sivelemällä kämmenselkään ja käsivarren aristaviin kohtiin Hirudoidia. Täytyypä kokeilla, jahka taas apteekkiin asti pääseen.

Istuessani siinä tippatelineeseen kahlehdittuna lääkärini kävi moikkaamassa ja toi sairaslomapaperit. Ensi viikolla täytyy ne kiikuttaa Kelaan että päivärahan maksu jatkuisi takkuilematta. Hoitajalta pyysin vielä viimeisimmän ultralausunnon ja verikoetulokset. Ensimmäistä kertaa - sikäli kuin tiedän - minulta mitattiin myös syöpämarkkerit, S-CEA ja S-CA15-3. Lääkärini ei niistä eilen mitään maininnut, mutta saattaa olla että tulokset eivät olleet valmiina, labrassa ainakin epäiltiin ehtivätkö ne tulla. Näkyivät kuitenkin olevan viitearvojen rajoissa, mikä lienee hyvä merkki.

Kotimatkalle otin oikein taksin. Olin jo ehtinyt sen päättää muutenkin ottavani, kun köröttely ensin ratikalla, sitten bussilla ja kävely pysäkiltä kotiin jo viimeksi kävivät niin voimille, mutta minulle selvisi vielä lisäksi että olen oikeutettu Kelan matkakorvaukseen. Jotenkin oppaita lukiessani olin jäänyt siihen uskoon, että taksimatkoja korvataan vain pitkämatkalaisille, mutta ei, kotimatka hoidon jälkeen korvataan kaikille. Mitä tästä taas opimme: aina kannattaa kysyä.

Nyt istun tätä kirjoittamassa lasitetulla parvekkeellamme hellemekko päällä ja Tintin virkkaama lierihattu päässäni. Otsikko kuvastaa hyvin tunnelmiani tällä hetkellä. En uskalla vielä luottaa, että tämä olisi nyt tässä. Pelkään takapakkia. Siksi en ole pojallekaan vielä sanonut, että äidillä oli nyt viimeinen lääkehoito. Mutta ken näkee, se uskoo, ja ken elää, se näkee. Seuraavat viikot aion nauttia elämästäni ja olla pohtimatta liikaa tulevaa.