Kiitos kaikille teille tuesta ja tsempeistä. Tänään olo tuntuu jo hiukan ihmismäisemmältä, eikä sohvalla nököttäminenkään harmita niin paljon kun sää on pilvinen ja sadetta enteilevä. Huomenaamulla on ohjelmassa tietokonetomografia, ja jotenkin minun pitäisi taas sompailla itseni toiselle puolen kaupunkia. Tulokset selviävät sitten lääkärissä ensi viikolla, ja niistä pitkälti riippuu toteutuuko hoidon jatko suunnitellussa aikataulussa, vai palataanko askel taaksepäin solunsalpaajiin.
Ristiriitaista kyllä, juuri nyt kun (ainakin fyysisesti) rankin hoitojakso on toivon mukaan takana päin, on ensimmäisen kerran tullut sellainen olo että tekee mieli lyödä hanskat tiskiin ja sanoa että en jaksa enää. Kyseenalaistaa koko tämän kärsimyksen tarkoituksenmukaisuus. Mitä kohti tässä oikeastaan pinnistellään?
Syövän löytymisestä aina tähän saakka minua on ajanut voimakas halu ELÄÄ, tuli mitä tuli. Hoitojen aikana olen kai alitajuisesti kuvitellut että kun tämä kaikki on lusittu, voin palata takaisin entiseen elämääni. Tai no, jos totta puhun, enimmäkseen en ole ajatellut tulevaisuutta ollenkaan.
Kun nyt sitten henkiinjääminen (ainakin toistaiseksi, mutta niinhän me kaikki olemme elossa toistaiseksi, vaikka asiaa harvemmin tulee näin ajateltua) alkaa näyttää todennäköisemmältä vaihtoehdolta, on hiljalleen hiipinyt mieleen se oivallus, että elämä ei tule palaamaan ennalleen. Vaikka tämä syöpä nyt saataisiin pois elimistöstäni, se ei poistu päiväjärjestyksestä, vaan sanelee kulisseista elämäni kulkua vielä pitkään. Joudun rakentelemaan elämäni uudestaan, erimuotoisista palikoista kuin ennen, ja niissä palikoissa monet aiemmat mahdollisuudet ovat muuttuneet mahdottomuuksiksi tai vähintään epätodennäköisyyksiksi.
Onko minusta tämän jälkeen enää yhtään mihinkään?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
Kullannuppu, kyllä sinusta on vielä paljoonkin. Miten moni meistä joutuu kokoamaan itseään säpäleistä uusiksi, kuka mistäkin syistä... elämää on vaikka neliraajahalvaantuneella tai kotinsa ja kaikkensa menettäneellä (sanoo Karjalan evakon tyttärentytär). On luonnollista ja oikein surra sitä, mitä on menettänyt - tai sitä kaikkea mikä jääkin saamatta, murskaantuneita unelmia - mutta vakuutan sinulle, syvältä syrämen pohjasta: kyllä se elämä jatkuu kuitenkin elämisen arvoisena, tavalla tai toisella.
VastaaPoistaMä olen ainakin tällä hetkellä saanut kiinni ajatuksesta, että onneksi en ole halvaantunut enkä menettänyt käsiä, jalkoja, näköä tai kuuloa (ainakaan kokonaan). On kuitenkin suuri joukko ihmisiä, jotka ovat saaneet sopeutua elämää suuresti hankaloittavaan uuteen tilanteeseen. Kyllähän me sopeudutaan ja varmasti haluamme elää meidän lasten kanssa vielä piiiiiiiitkään! Eiks ni?!
VastaaPoistaMutta taisteluväsymyksiä varmasti tulee. Sulla on kuitenkin jo se rankin osuus toivottavasti ohi. Ei ihme jos oot uupunut just nyt.
Voimarutistushalitus ♥
jovain, no just, aina on joku jolla on huonommin, pitääkin iloita siitä etten ole neliraajahalvaantunut... Ehkä jonakin päivänä näen tämän kaiken mahdollisuutena. Mutta kun ei sitä positiivisuutta vaan aina jaksa kaivaa esiin, ja joskus vieläpä erehtyy sanomaan ääneen että nyt ei ole yhtään positiivinen olo. Anteeksi negatiivisuuteni.
VastaaPoistaOn sinusta! Paljoon. On tälläkin hetkellä.
VastaaPoistaTutuista tunteista kirjoitat. Miksi kärsiä kuoleman pitkittämisestä alistumalla syöpähoitoihin? Väittävät sitä elämän pitkittämiseksi tai peräti parantamiseksi!
Ei se jälkimmäiseltä yhtään tunnu, ei varsinkaan, kun on kaikki voimat käytetty rankkaan hoitojaksoon ja taas pitäisi voimistua seuraavaa varten.
"Aika entinen ei palaa". Keksit sen itse. Minä tarvitsin psykiatrin vääntämään asia rautalangasta. Mutta ei tämä uusikaan, syövän jälkeinen (?) aika, ihan mahdotonta ole. Joskus on aitoa elämänhalua, pientä tulevaisuuden suunnittelua ja iloakin, eikä aina niin pientäkään. Ei niitä ennenkään sen ihmeempiä. Sen, että huomisesta ei tiedetä ja eiliseen ei ole paluuta, on syöpä nyt konkretisoinut. Tulevaisuus pelottaa ja menetettyä on luonnollista surra.
Tarkoitus oli lohduttaa ja kertoa, että vaikka nyt pahalta ja toivottomalta tuntuukin, niin jaksa vielä vähän. Parempaakin - vaikka osittain toisenlaista - on ihan varmasti tulossa.
Tee, tuo poika onkin niitä harvoja syitä että vielä näen elämäni jotenkin mielekkäänä ja tarpeellisena.
VastaaPoistaJa tietysti sopeudutaan, ihmiset sopeutuvat vaikka mihin. Ja mikä se vaihtoehto sopeutumiselle sitten olisi?
rk, kiitos ymmärryksestä. Ehkä olisi toisaalta ollut itseni kannalta parempi keksiä vasta vähän myöhemmin tuo että entiseen ei ole paluuta.
Jää liikaa aikaa vatvoa ajatuksiaan kun ei muuhunkaan pysty. Tämä on selvästi niitä päiviä kun ei olisi pitänyt päästää itseään näppäimistön ääreen.
Kyyneleet tulee, kun kirjoitustasi lukee, mutta uskon että muutaman päivän kuluttua jaksat muutakin kuin "vatvoa" ja olla vihainen kohtuuttoman alla.
VastaaPoistaIhan hyvä se on purkaa niitä tuntoja johonkin. Ja tarkoitus on vähän tsempata puolin ja toisin - vaikka joku lause saattaa äkkiseltään tuntua "arvostelevalta" kun itse rypee mudassa. Se ei kuitenkaan ole varmasti tarkoitus. On itselle armollisempaa verrata itseään pikemminkin pyörätuolilla liikkuvaan kuin piikkikoroilla näyttävästi liikkuvaan huippumalliin ;)
VastaaPoistaPS. Ja jos haluat, niin voithan poistaa tämän tekstin kokonaan. Tää on kuitenkin SUN OMA blogi ;)
VastaaPoistaKITSUNE - ihan hyvä, että purat itteäs. Samaa aivoriihtä täällä harrastetaan. Kyseenalaistetaan kaikki ja todellakin ihmetellään, mihkä menossa ollaan. Piru vieköön aika entinen ei palaa. Olen sitä itkenyt yksikseni ja äijän kainalossa, MUTTA päättänyt perkele, että yksi tissi ei ainakaan naisellisuuttani vie. Teen kaikkeni, että äijäni minua vielä halajaa ! TOI ON TOTA meikän turhaa jorinaa, MUTTA KITSUNE, mihin pyrimme mihkä menemme ... ajatellaan Nobel-palkinnon saajan Ahtisaaren sanoin. " Kun heräät aamulla, älä ajattele, että elät viimeistä päivää, vaan AJATTELE ELÄVÄSI ELÄMÄSI ENSIMMÄISTÄ PÄIVÄÄ " Oliko hyvä ? Tai sitten, arkkipiispa emeritus Vikström " Olet elämäsi laivan kapteeni " NO JOO - yritän kuitenkin Kitsune-kulta piristää sinua !!! JA TOSIASIA ON KITSUNE, ETTÄ SINUSTA ON VIELÄ VAIKKA MIHIN !!!! Olethan sen jo tähän astisessa elämässäsi osoittanut - tohtoriksi väittelevä nainen !!! Olet älykäs !!! JA haluat käyttää älyäsi ! Ei varmaan just nyt, mutta sekin aika tulee. Kun päästään näistä chemobraineista eroon, niin sitten ...
VastaaPoistaMeikkä ajatteli alussa koko ajan omaa kuolemaa ja hautajaisia ja kakaroita, kuis niitten käy ilman äitiä ... nyt harvemmin ... koko ajan vähemmän ... totta kai ulkonäkö on suuri tekijä ja varsinkin rinnat naiselle, sitä en vähättele yhtään tippaa, mutta noi proteesit on kyllä aikas hyvä keksintö ja proteesiliivit ihan JES. Mulla ainakin itsetunto kohisi heti välittömästi, kun sain proteesin. JA jos sulla on oikein isot tissit, niin mikseivät vois pienentää tervettä rintaa samalla leikkauksella. Mulla on yhdelle tutulle (ei läheinen,mutta tiedän kuitenkin) tehty niin neljä vuotta sitten JA NYT hänellekin on rakennettu uusi tissi. Vähän se märki ja 3,5 kk saikkua, mutta nyt kaksi tissiä ; ) ja normit rintsikat ; )
KITSUNE - kyllä me tästä ... meikkä huomenna keuhkokuvaan, sillensä
pirtsikka
Mä se olen aina mietiskellyt, että voiko miettimällä ajatella itsensä solmuun.. Daa, kyllä voi.
VastaaPoistaSä oot Kitsune selvinnyt rankoista hoidoista nyt tähän asti. Sehän on loistava asia. Välillä iskee taisteluväsymys ja se varmastikin kuuluu asiaan.
Niinkuin RK:kin sanoi, psykiatria tarvittiin apuun..ihan niinkuin minulla itsellänikin. Kyllä siellä on ihana tyhjennellä asioita ja niitä pohdiskeluja aivan vapaasti ja esteettömästi, ei tarvitse ketään säästellä..kunhan vain itkuiltaan sanaa saa suusta ulos.
TT-kuvat varmasti jännittää ihan megana ja lisää vielä enemmän taisteluväsymystä.. Tiedät kuitenkin, että meitä on miljoona täällä blogilandiassakin pitämässä sulle peukkuja hyvien tulosten toivossa. Ei nyt ihan ehkä miljoonaa, mutta Sannan laskuopilla kylläkin. Silloin kuin ei itse meinaa jaksaa, niin ystävät, kaverit, blogihörhöt yrittää sua kyllä varmasti kannatella!! Ja toivottavasti vähän edes siinä onnistutaan!
Pikkuhiljaa, pienin askelin eteenpäin mennään. Välillä ylämäkeä ja sitten taas alamäkeä. Syöpä kulkee ihan varpisti mukana loppuelämän, toivottavasti vain mielessä!, mutta mennä porskutetaan!! Jookos!
Lähetän maailman suurimman voimahalituksen..ja se on oikeasti iso, sillä mäkin olen :)
rk, oikeastaan tämä on jo tuttu ilmiö - kun ei kaikki sietokyky mene siihen fyysiseen huonoon oloon, iskee henkinen sytokrapula. Kummallista kyllä sille ei mitään mahda, vaikka sen tietää.
VastaaPoistaTee, hävettää jo kiukutteluni, mutta enpä taida poistaa yhtään mitään.
En tiedä onko mitään perää siinä väittämässä, että syöpään sairastuvat useammin ihmiset jotka keräävät asioita sisälleen, mutta juuri sellainen olen itse ollut, kerännyt pahaa oloa vuosiakin sisälleni ja kantanut niitä möykkyjä mukanani. Nyt yritän opetella siitäkin tavasta eroon, vaikka sitten alkuun tämän blogin kautta.
pirtsikka, paljon peukkuja keuhkokuvaan! Ja halaus.
Sen perusteella mitä olen lukenut, en taida mitään korjauksia tällä tautihistorialla ihan äkkiseltään saada, mutta jonoon on aikomus yrittää heti kun huolivat. Tässä syöpäsopassa menivät minulta myttyyn sekä perheeseen että uraan liittyvät haaveet kertalaakista. Mutta ehkä jossain vaiheessa alkaa tunnelin pää olla lähempänä ja valokin sieltä näkyy. Tai taivas kirkastuu ja laiva alkaa taas totella ohjausta. Tässä myrskyssä se tuntuu kyllä olevan aika tuuliajolla eikä kapteenikaan voi muuta kuin pysyä viimeiseen asti komentosillalla.
Kommentointi käy niin vilkkaana että ei tahdo mukana pysyä... :)
VastaaPoistaSanna, kyllä sekä ystävät että tämä blogi 'hörhöineen' :) on molemmat osaltaan tärkeitä kannattelijoita. Oikeastaan olen ihan yllättynyt siitä miten tärkeäksi blogi - ja te kaikki kommentoijat - on tullut, en osannut odottaa näin mahtavaa tukijoukkoa tätä kautta.
Psykiatrille mulla on muuten aika ensi maanantaina. Tällä hetkellä tuntuu että aika sopivaan aikaan. Kunhan en vaan lankea vanhaan 'minä pärjään kyllä' -ansaani taas.
VOI KITSUNE, minä kiitän aivan ihanista, osuvista sanoistasi ja uskomattoman vilpittömästä tavastasi kirjoittaa !!! MIELETÖNTÄ !
VastaaPoistaJoo komentosillalla ollaan ja välillä melkein haaksirikossa. Syöpäsoppaa hämmennetään ja "limanuljaskoja" koitetaan parannella.
Mä ainakin tykkään susta Kitsune ihan sikana - olet hyvä tyyppi !!!!!
pirtsikka
Voi mennä maanantain käynti pelkäksi itkuksi, joten ei pelkoa pärjäämisen uskottavasta esittämisestä. Ota vastaan kaikki saatavissa oleva tuki, nyt on sen aika.
VastaaPoistaHyvä Kitsune, Hyvä Me. Hyvä meidän joukkue!!!! (pallopäät).
VastaaPoistaTämä oli hurja tuuletushuuto psykiatrille menon vuoksi!!!!
Kokemuksen rintaäänellä: helkutin hyvä päätös.
nimimerkillä : "minäkin pärjään ihan itse---NOT--ei tarvii auttaa"
"En tiedä onko mitään perää siinä väittämässä, että syöpään sairastuvat useammin ihmiset jotka keräävät asioita sisälleen, mutta juuri sellainen olen itse ollut, kerännyt pahaa oloa vuosiakin sisälleni ja kantanut niitä möykkyjä mukanani." - Tää nostaa käpälän ylös.
VastaaPoistaNimimerkillä "Ennen syön hatullisen p***aa kun nuolen jonkun k***pään p****ttä."
(Ja tässä sitä ollaan..)
Kaikki ihmiset keräävät asioita sisälleen, turha siitä on itseään syyttää. Huonoa tuuria vain, että sattuu olemaan se joka neljäs suomalainen, joka sairastuu syöpään. Elämänkatsomuskysymys, myönnän.
VastaaPoistaYritän kantaa myös korteni kekoon vaikka tuleekin varmaan toistettua paljon samaa mitä muut täällä ovat jo sanoneet. Tuo jossain viestissä mainittu termi "taisteluväsymys" on osuva: onhan se ihan tutkittu ja todettu juttu että ihmiset porskuttavat läpi rankkojen kokemusten adrenaliinin voimin ja shokkihuurussa, ja vasta kun pahin on ohi ja saa levätä, niin voi antaa itselleen luvan hajota. Omasta kokemuksesta tiedän että jaksoin jotenkin ihmeen pirteästi läpi kaikki ne kuukaudet kun vauva oli sairaalassa ja vasta sitten kun hän vihdoin pääsi kotiin ja kaiken piti olla hyvin, paha olo rupesi purkautumaan.
VastaaPoistaPsykiatrin tapaaminen on varmasti hyväksi, siellä voi päästää irti sosiaalisen kontrollin ja pärjäämisen naamiosta ja olla vapaasti niin kurja matonen kuin miltä tuntuu (toki helpommin sanottu kuin tehty, itsekontrolli voi istua tiukassa).
Ja näin ystävän näkökulmasta totta kai elämäsi on mielekästä: olet äiti, vaimo, sisko, tytär, ystävä, kollega ja paljon muuta, ja kaikissa noissa rooleissa tärkeä ja tarpeellinen. Vaikka voi kestää aikansa saada elämän palikat uuteen järjestykseen, uskon että ne vielä loksahtavat kohdalleen.
Kuulostaapa tutulta, mutta tässä asiassa aika auttaa. Olen ollut rintasyöpäkroonikko pian kolme vuotta ja käynyt jo kaksi vuotta 3 viikon välein hoidossa syöpäpolilla. Siltikin, kun aikaa on mennyt en kaikkina päivinä juuri muista tautia huolimatta proteesista ym. ulkonäkömuutoksista.
VastaaPoistaMinulla oli kainalo- ja keuhkometastaasit jo taudin toteamishetkellä ja sytostaatit veivät kunnon aivan alas. Minä tarvitsin yli vuoden sairaslomaa, henkinen toipuminen ei tapahtunut viikoissa vaan kuukausissa. Älä odota työkykyisyyttä liian pian vaan jätä aikaa parantumiselle. Tällä hetkellä olen ihan onnellinen huolimatta kroonisesta sairaudesta. Kiitos blogistasi, itselläni ei ole voimavaroja aloittaa samaa.
Terveisin Virginia
Syöpämaailmaankin mahtuu kaikennäköisiä tabuja ja uskomuksia, yksi sitkeimmistä varmaan on, että koko ajan pitää olla kiitollinen henkiin jäämisestään... oon teiltä blogikavereilta vähän saanut vinkkiä, että ei tarvi, välillä voi antaa v....ttaa ihan kunnolla. P...a tauti saa välillä saada arvoisensa kohtelun, lokaa niskaan ! Vielä terveenä näin Heikki Määttäsen haastattelun ennen hänen kuolemaansa, jäi silloisessakin syövättömässä elämäntilantessa hyvin mieleeni, että hän sanoi jotenkin näin, että hänestä on raivostuttaa, että puhutaan sairauden jalostavuudesta, siinä ei ole mitää hyvää ja jalostavaa vaan paska tauti. Olen monesti ajatellut, että haluaisin nähdä tuon haastattelun uudelleen.
VastaaPoistaSe, mikä minusta on erilaista nyt, on suuremmat mielialan vaihtelut: joskus olen huikaisevan onnellinen elämästä, ja pian se voi muuttua potutukseksi, että miksi juuri minä. Vuoristorataa Kitsune, mutta 100% varmasti sinä tällä radalla pärjäät !
Olet tärkeä ja rakas nyt ja tulevaisuudessa.
VastaaPoistaVälillä saakin suututtaa ja väsyttää.
Voimia ja haleja! Kunpa voisin ottaa edes pienen osan taakastasi. Kunpa voisi sanoa, jotain mikä lohduttaisi ja antaisi voimia.
Täällä olen, kun minua tarvitset.
pirtsikka, ihan tässä menen hämilleen... ja sinä olet myös tosi hyvä tyyppi ja tykkään susta. :)
VastaaPoistaSanna, kyllä ne oli mua viisaammat jotka sinne psykiatrille käskivät mennä jo ennen kuin tulee ongelmia... kerrankin tottelin!
Tee, niinpä... ja vaikka ei henkisten möykkyjen kerääminen noita syöpämöykkyjä kasvattaisikaan, ei silti olisi huonompi asia oppia purkamaan mieltään ennen kuin möykyt käyvät liian raskaiksi kantaa.
rk, kai tässä yrittää löytää epätoivoisesti edes jotain selitystä sairastumiselleen ja jotain jota siitä voisi syyttää, vaikka sitten itseään. Sokealle sattumalle raivoaminen on jotenkin turhan tuntuista.
Sarianna, muistan ihmetelleenikin miten jaksoit silloin kun vauva oli sairaalassa. Ei ihme että se vaati myöhemmin veronsa.
Sitä olen miettinyt itsekin, että varmaan mullakin tässä nyt joululta asti kertynyt ahdistus pyrkii pintaan, kun enää ei ole ikään kuin 'välitöntä hengenvaaraa'.
Virginia, kiitos sanoistasi. Annoit ajattelemisen aihetta.
betty, samalla logiikallahan terveen ihmisen pitäisi muistaa olla koko ajan kiitollinen terveydestään ja olla valittamatta yhtään mistään. Harvoin tällaista kuitenkaan näkee edellytettävän...
Tuo mielialan vuoristorata on tullut jo tutuksi, ailahtelee kuin teini-ikäisellä. Nyt on selvästi taas saavutettu ylämäki jossa vaunut kulkevat hitaammin. Jaksoin tässä illansuussa istutella yrtit parvekkeella ruukkuihin ja äsken tajusin vihdoin mikä tuo ulkoa kuuluva ääni on - pääskysiä!
Paljon on viisaita ajatuksia täällä:) taisi olla betty joka kommentoi tuosta, että ei tarvii olla kiitollinen.Ei todellakaan aina eikä kaikkina vuorokauden aikoina.
VastaaPoistaItselläni,hoitojaksojen aikana kaikkein eniten ärsytti tuo kanssaeläjien toitotus siitä, että pitäs olla kiitollinen kuin "näin vähällä" pääsee, tai "vain" rintasyöpä...ja sitten hoitojen jälkeen...olet varmaan kiitollinen kun olet hengissä..höh.Valitettavasti en ollut:)Ei jaksa iloita hengissä olosta silloin kun pää on porsliinipöntössä kolme vuorokautta yhteenmenoon ja sinne pöntölle pääsee lähes vain konttaamalla. Muutenkaan ei "rinsessaksi" oloaan kokenut kaiken ulkomuodon muuttumisen myötä.. Olen tainnut joskus kommentoida jossain, että oma selviytymiseni, pääni kanssa, oli selkeästi kokemni kiukku:) siis olin kiukkuinen, hallitsin omia tunteitani ehkä sillä, että olin vaativa ja hankala ja äkäinen:)Kaikki nämä tunteenkirjot kuuluvat elämään ja meillä on näihin tunteisiimme oikeus.Ei toki tarkoita etten olisi kokenut iloa arjesta ja hyvistä hetkistä, toki niitäkin kuului jaksoihin hoitojen välillä. Mutta taisteluväsymys tosiaan iski aina aika-ajoin.
Hyvä, että sinulla on tämä blogi ja pystyt näitä vaikeitakin ajatuksia ja tunteita täällä kuvaamaan. Se on juuri tämän virtuaalisen vertaistuen helmiä. Ajatusten myllerrys ja tunteet, ne vain kuuluvat tähän tautiin ja niiden kanssa elämiseen tarvitaan voimia.Jaksamista sinulle näihin hankaliin päiviin. Hyviäkin vielä tulee.Usko pois:)
Voimia taisteluväsymyksen keskelle! Niin se varmaan kyllä on että nyt kun monen kuukauden tsemppaamisen jälkeen voit hetken hengähtää, tulevat kaikki mahdolliset tunteet pintaan yhtenä isona ryöppynä. Maailma on täynnä eri tavoin rikkinäisiä, kokoonparsittuja ja vajavaisia ihmisiä, harva meistä on millään muotoa täydellinen, mutta täällä sitä vaan kompuroidaan kukin omalla vapaalla tyylillään eteenpäin. Anna vaan niin kiukun, kärttyisyyden kuin muidenkin kökkötunteiden purkautua (niin kuin kiitollisuudenkin sitten kun sen aika taas on) täällä blogissa tai livenä :-)
VastaaPoistaTintin, olet kuule ollut jo tähän mennessä paljon avuksi ja ottanut sitä taakkaa vähemmäksi.
VastaaPoistaNina, itsekin olen jonkun kerran törmännyt näihin kommentteihin että tämähän on 'vain' rintasyöpä. Tuntuu että julkisuudessa tämän taudin kuva on nykyisin turhan siloinen. Syöpä ei ole 'vain' syöpä, koskaan. Ainakaan siihen sairastuneelle.
Kissaemo, tietyllä tavalla tsemppaan edelleen, pojan ja miehen takia. Siksikin kai nämä pahat olot tulee vuodatettua tänne blogiin. Ja se myös auttaa. Kiitos sinullekin tukena olemisesta.
Kuten myös mahtavalle virtuaalitukijoukolle. Kiitos.